Kirkkobongaus on yllättävänkin yleistä suomalaisten keskuudessa. Monilla on tapana lomamatkoillaan poiketa matkan varrella oleviin kirkkoihin. Seurakunnissa asia huomattiin jo 1990-luvun alussa, kun Suomessa aloitettiin tiekirkkotoiminta. Tiekirkot ovat luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja, joita pidetään kesällä auki ja jotka sijoittuvat usein lähelle keskeisiä kulkuväyliä. Tiekirkkoja on Suomessa noin 280.

Mikä meitä vetää näihin kirkkoihin? Usein ne ovat ainakin paikkakunnan näkyvimpiä ja arvokkaimpia nähtävyyksiä. Seurakuntien omistuksessa ja hoidossa onkin valtavan suuri kulttuurihistoriallinen aarre. Esimerkiksi Suomen keskiaikaisesta rakennuskannasta suurin osa on juuri kirkollisia rakennuksia. Kirkot ovat siis Suomen arvokkainta rakennettua kulttuuriperintöä sekä kauniita rakennushistoriallisia monumentteja.

Suomalainen erikoisuus ovat myös taidokkaat vanhat puukirkot. Niiden rakennusmestarit olivat kansan parista nousseita taitavia rakentajia, jotka tunnetaan yhä nimeltä. Kuten vaikkapa Matti Honka Kokkolasta tai Simo Silvén Kalajoelta. Tai Kuorikosken kuuluisa kirkonrakentajasuku Kaustiselta.

Evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle on Suomessa säädetty lailla yhteiskunnallisia tehtäviä, joita ne tarjoavat kaikille kansalaisille uskontokunnasta riippumatta. Yksi näistä tehtävistä on kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennusperinnön ja esineistön vaaliminen ja suojelu. Valitettavasti valtio on viime vuosina väistänyt vastuutaan ja leikannut rahoitusta merkittävästi. Seurakunnissa kyllä ymmärretään arvokkaan kirkon säilymisen merkitys, mutta taloudellinen rasite voi käydä monelle pienelle seurakunnalle lähes ylivoimaiseksi.

Arvelen, että arvokas rakennusperinne ei kuitenkaan ole ainoa syy kirkkovisiitteihin. Meitä vetää kirkkoihin myös kaikki se, mitä kirkot henkisesti ja hengellisesti edustavat. Niissä on mahdollisuus hiljentyä ja istahtaa hetkeksi. Katse voi kiertää kauniissa maalauksissa ja esineissä. Vanhassa kirkossa voi havahtua vaikkapa siihen, että näiden seinien sisällä on koettu lukemattomasti merkityksellisiä hetkiä ilossa ja surussa.

Monen kirkon penkkiin saapuneen mieleen nousee jokin rukous. Rukous oman elämän puolesta, läheisen sairauden puolesta tai ehkä lastenlasten puolesta. Sattumanvarainen, pintatasoltaan hetken mielijohteesta tapahtunut kirkkoon poikkeaminen voikin yllättäen saada syvemmän merkityksen kirkon rauhassa ja hiljaisuudessa.

Yksi kesäjuhlien mieleenpainuvimmista tilaisuuksista oli Muistojen iltakirkko Oulun tuomiokirkossa. Tilaisuudessa sytytettiin kynttilät kaikille luovutetun Karjalan paikkakunnille ja kalmistoihin jääneille esi-isille ja -äideille. 42 paikkakuntaa jäi kokonaan rajan taakse, ja moni muukin paikkakunta menetti alueitaan.

Tilaisuus herätti minutkin pohtimaan kotia, kotipaikkaa ja kotiseutua Karungin Aapajoella, nykyisessä Torniossa. Tajusin, että vaikka en ole asunut siellä vakituisesti yli 40 vuoteen, kannan yhä edelleen kotiseutuani vahvasti sydämessäni.

Suomalaisista asuu nykyään noin 74 prosenttia kaupungeissa tai niiden kehysalueilla. Vielä 1900-luvun alussa Suomen väestöstä vasta noin 12 prosenttia asui kaupungeissa. Suomessa on yhä käynnissä laajamittainen muuttoliike, joka vie perinteisiltä, maaseutumaisilta seuduilta isoihin kaupunkeihin. Uusille paikkakunnille kotiutumisessa auttavat tyypillisesti opiskelu ja työ sekä näiden kautta muodostuvat verkostot. Sekä tietysti perhe, läheiset ja ystävät.

Samaan aikaan moni kantaa sydämessään kuitenkin kotiseutunsa muistoa. Eikä välttämättä vain muistoa, vaan vanha kotiseutu voi yhä olla konkreettinen paikka elämässä. Monia kotiseutuun sitovat myös perityt maat ja metsät. Lapsuuden kotiseudulla saattaa sijaita vapaa-ajanasunto tai kakkosasunto. Korona-aika vieläpä voimisti tätä monipaikkaisuuden kehitystä, joten jatkuva kaupungistuminen ei välttämättä näyttäydykään enää loputtomasti jatkuvana kehityskulkuna.

Monipaikkaisuus nousevana ilmiönä herättää sen kysymyksen, pitäisikö kunnan, jossa vietetään jopa puolet vuodesta, saada osansa myös kunnallisveroista. Tukeutuvathan pitkään kakkoskodissa asuvat ihmiset sen paikkakunnan palveluihin. Kysymys on yhteiskunnallisesti iso, ja siitä tarvittaisiin kiihkotonta keskustelua.

Koti kantaa myös hengellistä merkityssisältöä. Se nousee mieliimme, kun olemme saattelemassa läheisiä viimeiselle matkalle. Raamatun sanassa kuvataan, kuinka meillä ei ole ”pysyvää asuinsijaa” tässä maailmassa. Toisaalta ajatus taivaan kodista on kristillisen toivon ytimessä.

Itseäni on kovasti lohduttanut tuo kristillinen jälleennäkemisen toivo, kun olen saatellut omat vanhempani ajan rajan tuolle puolen. Kannan sisälläni elävää toivoa, että saamme kohdata vielä kerran taivaan yhteisessä kodissa.

Sovitus ja sovinto

Piispa Jukka Keskitalon pääsiäistervehdys 2026

Tämä pääsiäinen on Oulun kaupungissa erityinen, sillä Oulun seurakunnat tuovat osana Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa Via Crucis -katunäytelmän Oulun torille. Via Crucis – ristin tie – on ikiaikainen Kristuksen kärsimystietä seuraava pääsiäisnäytelmä. Sitä on esitetty Keski-Euroopan kaupungeissa jo keskiajalta lähtien. Se on yksi maailman esitetyimmistä draamoista.

Via Cruciksen oivalluksena on, että osallistujalla on mahdollisuus päästä tapahtumien keskelle näkijäksi ja kokijaksi. Osaksi kärsimysviikon tapahtumia ja viimein mukaan kansan keskelle todistamaan Ristiinnaulitse! -huutoja. Tällainen mukana vaeltaminen herättää monia tuntoja ja tunteita.

Golgatan ristillä Jumala sovitti rikkoutuneen yhteyden ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala syntyi Jeesuksessa Kristuksessa maailmaan, kärsi ihmisenä ihmisyyden kivut ja kantoi ihmiskunnan synnin, jotta meillä olisi pelastus ja pääsy takaisin alkuperäiseen elämään Jumalan yhteydessä.

Sana sovitus liittyy läheisesti sanaan sovinto. Kumpikin näistä sanoista liittyy sopimiseen. Kristillinen teologia on halki aikojen pohtinut tätä yhteyttä näiden sanojen välillä. Kuinka sovitus johtaisi myös sovintoon ihmisten kesken ja kansojen välillä? Sitä maailma ja tämäkin aika kaipaa.

Kun sodan liekit leimuavat Lähi-idässä, Ukrainassa ja monessa muussa maailman kolkassa, on sovinnon puhujia vähän. Sovintoa rakentamaan meitä kuitenkin kutsutaan, kukin omalla paikallaan. Sovinnon teko ei useinkaan ole helppoa. Muutenhan kai maailmassa ei olisi sotia ja syviä ristiriitoja ihmisten välillä. Pääsiäisnäytelmän yksi pysäyttävimmistä kokemuksista saattaakin olla se, kuinka itsekin seisoo mukana siinä kansanjoukossa, kenties jopa mukana huutamassa: Ristiinnaulitse!

On helppoa nähdä syyllisyys toisen hartioilla. Siirtää katse omasta virheellisyydestä ja harhautumisesta toisen niskoille. Paljon vaikeampaa on katsoa omaan itseen rehellisesti ja nähdä, että on itsekin mukana tuossa ihmiskunnan kuorossa, joka syyttää syntipukkia omasta ahdingostaan. Jumalan armo ja rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa avaavat meille kuitenkin juuri siihen mahdollisuuden. Jumala kärsii itse meidän pahuutemme takia, mutta kestää sen ja sovittaa meidät itsensä kanssa.

Toivotan Sinulle siunattua pääsiäisen juhlaa.

Jukka Keskitalo, Oulun hiippakunnan piispa

Silti ilmassa on suuri huoli. Mitä tästä seuraa? Tasavallan presidentti Stubb sanoi eilen, että eskalaation riski on ilmeinen. Hän totesi myös, että Trump toimii pitkälti kansainvälisen oikeuden ulkopuolella. Siitä tämäkin USA:n ja Israelin isku kertoo. Sitäkin tässä on syytä kysyä, että tämäkö on se uusi maailmanjärjestys, jossa impulsiiviset supervaltajohtajat tekevät sotilaallisia iskuja kirjoittaakseen oman nimensä historiaan.

Leviääkö sota laajemmalle Lähi-idässä? Alkaako uusi terrori-iskujen aalto USA:ssa ja Euroopassa. USA:n kaltaiselle supervallalle on helppo kaataa diktaattori, kuten Venezuelassa ja nyt Iranissa. Suunnitelmaa siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu ei näytä oleva, vaan enemmänkin improvisoidaan. Venezuelassa Trump jätti diktatuurin valtaan, vaikka Maduro napsaistiin pois. Käykö näin myös Iranissa? Joutuuko vapautta ja ihmisarvoista elämää janoava kansa taas pettymään vai koittaako Iranin kansalle uusi valoisampi huomen?

Kysymyksiä on siis enemmän kuin vastauksia. Yksi asia on kuitenkin varma. Iranin paljon kärsineen kansan puolesta on syytä rukoilla. Rukoilla, että se saisi vihdoin vapauden ja kansalaisoikeudet; että se pääsisi köyhyydestä kohti ihmisarvoista elämää.

Herra, armahda Iranin kansaa. Herra, varjele ja siunaa koko maailmaa.

Ottaen huomioon Venäjän sotilaalliset resurssit, se on onnistunut sodankäynnissä huonosti. Se ei ole kyennyt saavuttamaan alkuperäisiä tavoitteitaan kontrolloida Ukrainaa ja vaihtaa sen hallinto. Kuten presidentti Stubb tänään mainitsi Pariisissa, Venäjä ei näytä kykenevän voittamaan sotaa, mutta ei kykene tekemään myöskään rauhaa. Sotaa on kutsuttu Putinin sodaksi. On totta, että Ukrainasta on muodostunut pakkomielle hänelle, mutta unohtaa ei pidä myöskään sitä, että iso osa venäläisistä tukee hyökkäyssotaa Ukrainassa. Tietenkin Venäjällä on myös niitä, jotka vastustavat sotaa. Maan sisällä heidät on kuitenkin vaiennettu. Tiettävästi kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita kaatuu tai loukkaantuu vakavasti Ukrainan rintamilla joka kuukausi. Vähitellen tämä seikka yhdessä kriisiytyvän talouden kanssa väistämättä vaikuttaa sodan legitimiteettiin myös Venäjällä. Toistaiseksi autoritäärinen hallinto on kyennyt painamaan kriittiset äänet pinnan alle.

Sotaväsymys Ukrainassa on neljän (tai oikeastaan 12 vuoden) jälkeen valtava. Kansa haluaa rauhaa. Rauhan tulisi kuitenkin olla oikeudenmukainen. Sitä ei Venäjä, eikä myöskään USA näytä haluavan. USA:n nykyhallinto painostaa Ukrainaa, mutta ei niinkään Venäjää. Käsittämätöntä historian valossa tämäkin. Euroopalle sota Ukrainassa on äärimmäisen tärkeä, sillä sodan lopputulos määrittelee pitkäksi aikaa Euroopan turvallisuusasetelman. Puolustaessaan maataan Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta. Siksi onkin niin turhauttavaa, että Eurooppa ei kykene tukemaan Ukrainaa merkittävämmin. Jopa pari EU:n jäsenmaata kykenee halvaannuttamaan päätöksentekoa – jälleen kerran.

Ukrainalaisia asuu paljon myös keskuudessamme Suomessa. Ilmeisesti vuoden 2022 jälkeen Suomeen on tullut yli 90.000 ukrainalaista pakolaista, joista iso osa edelleen asuu, käy koulua tai työskentelee maassamme. On tärkeää, että he kokevat olevansa tervetulleita Suomessa, joka vuonna 1939 oli itsekin vastaavantyyppisessä tilanteessa.

Sota Ukrainassa on inhimillinen tragedia. Se on myös kutsu rukoilla voimia ja sitkeyttä sodan keskellä arkeaan jatkaville ihmisille. Rukouksiamme tarvitsevat erityisesti Ukrainan lapset, joista osa on elänyt koko tähän astisen elämänsä sodan keskellä.

Rukous Ukrainan kansan ja rauhan puolesta:

”Rauhan ja oikeudenmukaisuuden Jumala, rukoilemme tänään Ukrainan kansan puolesta. Rukoilemme rauhan puolesta ja aseiden laskemisen puolesta. Rukoilemme kaikkien niiden puolesta, jotka pelkäävät huomista. Anna lohdutuksen Henkesi tulla heidän lähelleen. Rukoilemme niiden puolesta, joilla on valta päättää sodasta tai rauhasta. Anna heille viisautta, harkintaa ja myötätuntoa ohjaamaan päätöksiä. Ennen kaikkea rukoilemme kaikkien lastesi puolesta, jotka elävät vaarojen ja pelkojen keskellä. Varjele heitä. Tätä rukoilemme Jeesuksen, Rauhanruhtinaan, nimessä. Aamen.”(Mukaillen Yorkin arkkihiippakunnan sivuilla olevan rukouksen mukaan)

Siihen aikaan. Nämä sanat aloittavat tutun jouluevankeliumin. Evankelista Luukas sitoo Jeesuksen syntymän tiettyyn aikaan ja paikkaan. Nimittäin keisari Augustuksen hallintakauteen Rooman valtakunnassa ja hänen valtakuntansa verollepanon ajankohtaan. Galileaan ja Juudeaan.

Noilla kahdella sanalla ”siihen aikaan” on syvempi merkitys kuin usein tulemme ajatelleeksi. Evankelista haluaa näiden sanojen kautta kertoa, että Jeesus on todellinen ihminen, historiallinen henkilö, joka on tullut osaksi meidän historiallista maailmaamme.

Ensimmäisenä jouluna Jumalan Poika syntyi ihmiseksi Betlehemin tallissa. Tätä tapahtumaa kutsutaan teologiassa inkarnaatioksi, sanan mukaisesti käännettynä Jumalan ”lihaksi tulemiseksi” – eli ihmiseksi syntymiseksi.

Inkarnaatio voi kuulostaa teoreettiselta ajatelmalta. Kuitenkin siinä on kyse hyvin konkreettisesta ja järisyttävästäkin tapahtumasta. Inkarnaatio sisältää ajatuksen, että Jumala tuli läsnä olevaksi ihmisten arkisten kipujen keskelle. Toki hän tuli jakamaan myös ilomme ja kiitosaiheemme.

Joulu ja inkarnaatio liittyvät siis yhteen. Inkarnaation ihmettä eli Jumalan maailmaantuloa me juhlimme myös tänä jouluna armon vuonna 2025.

Mutta mitä ovat ne maailman kivut ja huolet, joiden keskellä Jumala tänä jouluna on rinnallamme? Kipuja on monenlaisia, yksilöllisiä ja globaaleja. Kenties huolta sodasta, ilmastonmuutoksesta, henkilökohtaisesta taloudesta tai arjen huolta vanhusten hoidon tilasta maassamme. Kenties kipua sairaudesta, yksinäisyydestä tai merkityksettömyyden tunteesta.

Inkarnaatio merkitsee, että Jumala ei ole vain jossakin omissa sfääreissään, kaukana näistä huolista ja kivuista. Ei, hän on todellisesti läsnä maailmassa. Hän on kanssasi kipujesi ja huoliesi keskellä. Tänäkin jouluna Jumala on Jeesuksessa läsnä maailman kriisipesäkkeissä, Ukrainassa, Israelissa ja Palestiinassa, Sudanissa ja muissa paikoissa, joissa ei ulkonaista rauhaa ole.

Maailman levottomuuden ja meidän henkilökohtaisten huoltemme keskelle Betlehemissä syntynyt Vapahtaja aivan kuin uhmaa olosuhteista ja sanoo: ”Rauha teille.” (Luuk. 24: 36) Ja koska hän on kokenut ihmisyyteen kuuluvat kivut itse omassa ruumiissaan, niin hän voi auttaa meitä.

Siunattua joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa Sinulle ja läheisillesi.

Oulussa adventin ajan koittaessa 2025

Jukka Keskitalo
Oulun hiippakunnan piispa

Kysymys toimivallasta antaa pastoraalinen ohje

Piispainkokouksen tehtävänä on kirkkolain 5 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan käsitellä ”kirkon uskoa, opetusta ja työtä koskevia asioita sekä antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä siten kuin siitä kirkkojärjestyksessä säädetään”. Lisäksi kirkkojärjestyksen 5 luvun 10 §:n mukaan piispainkokous muun muassa ”käsittelee hiippakuntien hoitoa koskevia asioita ja antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä asioissa, jotka koskevat pappisvirkaa”. Kirkolliskokouksen lakivaliokunta katsoi mietinnössään toukokuussa 2025, että piispainkokouksella on kirkkolain 5 luvun 5 §:n ja kirkkojärjestyksen 5 luvun 10 §:n nojalla mahdollisuus antaa pastoraalisia ohjeita kirkon avioliittokäytäntöä koskien.

Piispainkokouksen pastoraalinen ohje perustuu edellä mainittuihin piispainkokouksen lakisääteisiin tehtäviin. Piispainkokous ei ole ohjeellaan puuttunut kirkolliskokouksen toimivaltaan vaan on ohjeistanut, miten nykyisen kirkkojärjestyksen voimassa ollessa tulisi seurakuntatyössä toimia, ottaen huomioon kirkon kentällä tosiasiallisesti vallitsevan moniselitteisen tilanteen suhteessa avioliittoon vihkimisen käytäntöihin.

Mikä on nykyinen tilanne?

Mikä sitten on se nykyinen tilanne, jonka vallitessa piispainkokouksen pastoraalinen ohje on annettu? Kirkkolainsäädännön mukaan kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisenä edellytyksenä on avioliittolain säädösten lisäksi kirkkojärjestyksessä säädetyt kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen. Avioliittolaki sallisi kirkoille ja uskonnollisille yhdyskunnille muidenkin erityisten ehtojen (kuten sen, että vihitään vain miehen ja naisen muodostamia pareja) asettamisen, mutta sellaista kirkolliskokous ei ole kirkkojärjestykseen lisännyt, toisin kuin eräät muut Suomessa toimivat uskonnolliset yhdyskunnat yhdyskuntajärjestykseensä.

Piispainkokous esitti kirkkojärjestyksen muutosta siten, että siihen olisi ensimmäistä kertaa kirjattu miehen ja naisen välinen avioliittokäsitys, sen ohella, että siihen olisi kirjattu myös avioliittolain mukainen kahden henkilön välinen avioliittokäsitys. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta piti lausunnossaan kirkkojärjestyksen muutosta teologisesti hyväksyttävänä ja lakivaliokunta mietinnössään juridisesti hyväksyttävänä. Esitys saavutti kirkolliskokouksessa selkeän enemmistön, mutta ei vaadittua ¾ määräenemmistöä, minkä vuoksi se jätettiin raukeamaan. Esityksen tultua hylätyksi jäivät edellä kuvatut kirkkojärjestyksen avioliittoon vihkimisen edellytykset voimaan.

Lain tasolla kirkollisen avioliittoon vihkimisen edellytykset ovat siis kirkkojärjestyksessä. Kirkkolaki tai kirkkojärjestys ei sen sijaan tunne käsitettä ”avioliittokäsitys”, koska sitä ei sinne toukokuun kirkolliskokouksessakaan lisätty. Kirkolla on kuitenkin tosiasiallisesti vakiintuneesti olemassa avioliittokäsitys, joka tarkoittaa miehen ja naisen välistä avioliittoa. Se perustuu kirkon perinteen lisäksi lähinnä kirkkokäsikirjan avioliittoon vihkimisen kaavan ingressiin (johdantoteksti) ja eräisiin muihin kaavan kohtiin sekä katekismukseen.

Piispainkokous ei ole pastoraalisella ohjeellaan muuttanut kirkon avioliittokäsitystä tai antanut kirkkojärjestyksen vastaisia ohjeita.

Oikeustilan muutos

Pastoraalisessa ohjeessa tuodaan esille käsite ”oikeustilan muutos”. Asiantuntijoiden mukaan oikeustila voi muuttua ilman lainsäädäntötoimiakin, jos lain sanamuoto on mahdollistava, eikä laissa ole nimenomaista kieltoa. Juuri tämä on asiantila kirkkojärjestyksen avioliittoon vihkimistä koskevien säädösten osalta. Tämä peruslähtökohta huomioiden oikeustila kirkollisen avioliittoon vihkimisen käytäntöjen osalta on tosiasiallisesti jo osin muuttunut ja on edelleen muutostilassa, vaikka kirkolliskokous ei olekaan tehnyt nimenomaisia muutoksia kirkon avioliittokäsitykseen.

Oikeustilan muutoksen osatekijöinä tässä asiassa pastoraalinen ohje mainitsee mm. seuraavat: 1) samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä tapahtuu (ilmeisesti kaikki vihkimistä pyytäneet parit on vihitty), 2) oikeusministeriö on jo vuonna 2017 todennut, että nämä vihkimiset ovat avioliittolain perusteella laillisia, 3) papeille ei koidu vihkimisistä seuraamuksia (tiettävästi yksikään tuomiokapituli ei ole määrännyt esimerkiksi varoitusta useaan vuoteen), 4) lukuisat seurakunnat ovat päättäneet ”avata kirkkotilansa” samaa sukupuolta olevien parien vihkimisille ja avioliiton kirkolliselle siunaamiselle, 5) hallinto-oikeudet ovat ratkaisuissaan todenneet, että em. tilapäätöksen tekeminen kuuluu seurakunnan toimivallan piiriin, 6) kirkko ei ole lisännyt kirkkojärjestykseen erityistä ehtoa, että se vihkii vain miehen ja naisen muodostamia pareja.

Edellä sanotun perusteella ollaan tilanteessa, jossa kirkolla on perinteisesti olemassa oleva avioliittokäsitys, mutta tosiasiallisesti avioliittokäytäntö on osin jo muuttunut ja edelleen muutoksessa. Paradoksaalista kyllä muutosprosessia vauhditti myös se seikka, että kirkolliskokous ei kyennyt määräenemmistösäädöksensä vuoksi kirjaamaan kirkkojärjestykseen perinteistä avioliittokäsitystä edes rinnakkaisena mallina.

Edellä kuvatun moniselitteisen ja osin sekavahkon kirkollisen tilanteen ohjaamiseksi piispainkokous siis nyt on antanut oman toimivaltansa puitteissa pastoraalisen ohjeen.

Pastoraalisen ohjeen sisältö

Ensinnäkin ohje ohjaa pappeja ja muita kirkon työntekijöitä kohtaamaan kaikki vihkimis- tai siunaamispyynnön esittävät kirkon jäsenet avoimesti ja arvostavasti. Tämä tarkoittaa kaikkia kohtaamisia tapahtuivat ne sitten papin, muun seurakunnan työntekijän tai vastuunkantajan toimesta. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys jo kristillisen lähimmäisenrakkauden perusteella. Piispainkokous kuitenkin antoi tätä koskevan ohjeen, koska tiedossa on, ettei avoin ja arvostava kohtaaminen kaikkialla ole toteutunut.

Toiseksi pastoraalisessa ohjeessa kerrotaan, millaisten elementtien tulee kuulua kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Tämänkin tulisi olla itsestäänselvyys, mutta tiedossa on, että samaa sukupuolta olevia pareja on joissakin tapauksissa vihitty hyvinkin vapaamuotoisesti. Pastoraalisen ohjeen tämä kohta ei siis ”kehota vihkimään” samaa sukupuolta olevia pareja, mutta ohjaa pappeja toimituksen sisällössä siinä tapauksessa, että hän vihkimisen kaikesta huolimatta toimittaa.

Kolmanneksi pastoraalinen ohje toteaa, että ”avioliittoon vihkiminen ja avioliittoon siunaaminen ovat kirkollisia toimituksia, joiden soveltuvuudesta kirkkotilaan ei tarvita erillisiä päätöksiä”. Tässä on kyseessä piispainkokouksen kannanotto siihen, mikä on kirkon pyhyyteen soveltuva käyttötarkoitus (KJ 3:53). Ohjeessaan piispainkokous linjaa, että avioliittoon vihkiminen ja siunaaminen ovat lähtökohtaisesti aina kirkkotilaan soveltuvia tilaisuuksia. Kirkon pyhyyteen soveltuvuus perustuu mm. edellisessä kohdassa mainittuihin seikkoihin, että avioliittoon vihkimisessä luetaan Raamattua, julistetaan Jumalan sanaa, rukoillaan, lauletaan virsiä jne.

Piispainkokous siis katsoo, ettei kirkkotilan käyttö kaikkiin vihkimisiin edellytä erillistä päätöstä kirkko- tai seurakuntaneuvostossa. Kysymys on tältä osin periaatteellisesta teologisesta kannanotosta, joka ei kumoa kirkkojärjestyksessä olevaa säädöstä, että ”kirkon käyttämisestä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa” (KJ 3:53). Piispainkokouksen pastoraalisen ohjeen pohjalta ei ole siis tarpeellista, että kysymystä kirkkotilan käytöstä samaa sukupuolta olevien vihkimisessä viedään kirkko- tai seurakuntaneuvostoon ratkaistavaksi. Koska em. säädöksen mukaan ”kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra”, on hänen mahdollista tukeutua suoraan piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen, ellei käsittelyä kirkko- tai seurakuntaneuvostossa aloitteen kautta nimenomaisesti vaadita. Tällöin asia luonnollisesti käsitellään kirkkoneuvostossa tai seurakuntaneuvostossa. Mikäli kirkkoherra ja kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto ovat eri mieltä kirkkotilan käytöstä, siirtyy asia tuomiokapitulin ratkaistavaksi (KJ 3:39). Tällöin tuomiokapituli noudattaa pastoraalisen ohjeen linjaa ja mahdollistaa kirkkotilan käytön myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä ja avioliiton siunaamisessa.

Neljänneksi pastoraalinen ohje ”suosittaa edelleen tuomiokapituleille, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä tai siunaamisesta koidu papille seuraamuksia”. Tämä on asiallisesti ottaen jatko aiempaan, sillä jo vuonna 2020 piispainkokous suositti tuomiokapituleille, että ”seuraamusten määräämisessä on syytä harkita pidättyväisyyttä”. Koska 2020 suosituksen jälkeen tuomiokapitulit eivät tiettävästi ole esimerkiksi varoituksia samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille antaneet, uudistaa piispainkokous nyt asiallisesti ottaen saman suosituksen sitä kuitenkin vahventaen.

Pastoraalinen ohje papin oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta

Pastoraalinen ohje ei luo yksittäiselle papille velvollisuutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tai kirkollisesti siunata heidän avioliittoaan. Toisaalta ohje merkitsee sitä, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille koidu seuraamuksia. Ohje ei siis ”kehota vihkimään” samaa sukupuolta olevia pareja, vaan jättää kysymyksen papin harkintaan. Ohje ei myöskään luo uusia velvollisuuksia muille työntekijöille.

Lopuksi

Tällä soveltamisohjeella olen halunnut taustoittaa piispainkokouksen pastoraalisen ohjeen syntyä ja sisältöä. Ymmärrän varsin hyvin, että koko kysymys hämmentää. Toiset iloitsevat piispainkokouksen pastoraalisesta ohjeesta, toisille se aiheuttaa huolta. Toivon, että suhtaudumme asiaan rauhallisesti ja katsomme, millaiseksi käytäntö muodostuu. Toivon keskinäistä kunnioitusta toinen toisiamme kohtaan tässä asiassa, joka jakaa näkemyksiä kirkon sisällä.

Aivan lopuksi henkilökohtainen kommentti. Piispanvaalin alla meiltä ehdokkailta kysyttiin usein, miten suhtaudumme samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen. Vastaukseni sisälsi kolme näkökohtaa: 1) Olen kirkon vallitsevan avioliittokäsityksen kannalla, 2) keskustelut ja kohtaamiset samaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa ovat vakuuttaneet minut siitä, että kyse ei ole vain ”asiasta”, vaan monia kanssakristittyjämme syvästi koskettavasta kysymyksestä, ja 3) sitoudun työskentelemään yhdessä muiden piispojen kanssa sellaisen ratkaisun löytämiseksi, jonka kanssa kirkkomme voi elää ja toimia erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Minun ei tarvinnut muuttaa tätä ajatteluani ollessani piispainkokouksen jäsenenä osaltani antamassa kirkolliskokoukselle esitystä kirkkojärjestykseen kirjattavista rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Sama pätee myös tähän pastoraaliseen ohjeeseen. Omasta näkökulmastani sekin on ollut pyrkimystä yhdessä muiden piispojen kanssa etsiä ratkaisuja, joiden avulla kirkkomme voi elää tämän asiakokonaisuuden kanssa.

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulissa 20. elokuuta 2025

Jukka Keskitalo

Oulun hiippakunnan piispa

Pääsiäistervehdys inarinsaameksi

Pääsiäistervehdys koltansaameksi

Tänä keväänä olemme seuranneet näytelmää, joka on ollut samalla totisinta totta. Suurvallat ovat pallotelleet Ukrainan kohtaloa suuntaan ja toiseen. Voimapolitiikka on tullut takaisin Eurooppaan Venäjän hyökkäyssodan myötä, ja suunta näyttää jatkuvan.

Me pohdimme Suomessa nyt sitä, voimmeko luottaa omien liittolaistemme tukeen epävarmassa maailmantilanteessa. Vahvimpien voimaa pelätessämme meillä Suomessa turvattomuuden kokemus on lisääntynyt nopeasti.

Pääsiäisen ikiaikainen ”näytelmä” on sekin uskon kautta totta jokaiselle kristitylle. Jeesus saapuu Jerusalemiin nöyrästi aasilla ratsastaen. Hän syö pääsiäisaterian lähimpiensä kanssa, mutta hänet petetään. Hänet luovutetaan vihamiestensä käsiin, annetaan tuomittavaksi valheellisin perustein, hänet viedään ruoskittavaksi ja viimein naulitaan ristiin. Tämän merkillisen tapahtumasarjan päätteeksi Jeesus lausuu kuitenkin ristiltä sanat: ”Se on täytetty.” (Joh. 19: 30)

Kaiken häpäisyn, kärsimyksen ja vääryyden täytyi siis toteutua. Kaikelle sille Jeesus sanoo: ”Se on täytetty.” Jeesuksen tien tuli kulkea alhaalla, niin että ihmisyyden synkimmätkin sävyt tulivat hänelle tutuiksi.

Kosmisessa tapahtumaketjussa Isä Jumala lähettää Poikansa kokemaan kaiken tuon, jotta Jumalan suuruus loistaisi juuri heikkoudessa. Jotta Jumala tulisi lähelle ihmistä. Ja jotta meillä ihmisillä olisi pelastus, sovitus ja lunastus Jeesuksen ja hänen ylösnousemuksensa kautta Isän luona.

Vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkoja pääsiäiskertomuksessa. Vahvaa onkin heikkous ja kohtalonsa hyväksyminen. Heikkoutta on Rooman ja vanhinten neuvoston voimapolitiikka.

”Se on täytetty.” Jeesus Kristus on kärsimyksellään ja kuolemallaan valmistanut meille tien pelastukseen Isän luo. Tämän sanoman haluan välittää sinulle uudelleen myös tänä pääsiäisenä 2025.

Jukka Keskitalo
Oulun hiippakunnan piispa

Yksi kristikunnan suurimmista juhlista, joulu, on pian koittamassa. Rakennamme juhlaa kukin tavallamme kodeissamme, perhetraditioidemme pohjalta. Samaan aikaan joulua kohti kuljettaessa on aktivoitunut keskustelu kristillisen uskon näkymisestä yhteiskunnassa.

Tuoreimmassa keskustelussa on puhuttu muun muassa siitä, voiko koululaisille esittää barokkimusiikin helmeä, G. F. Händelin Messias-oratoriota. Tämän loisteliaan teoksen uskonnolliset viittaukset saivat yhden eteläsuomalaisen koulun peruuttamaan esityksen, jotta ei vahingossa tultaisi loukanneeksi yhdenkään oppilaan uskonnon- ja omantunnonvapautta.

Kuten opetusministeri Anders Adlercreutzkin on todennut, suomalaisen kulttuurin juuret ovat syvällä kristillisyydessä. Uskonnollisia viittauksia ja kristinuskon tuomaa perintöä on joka puolellamme, alkaen viikonpäivistä lepopäivineen, ajanlaskustamme, kirjakielestämme ja jatkuen suomalaiseen koululaitokseen ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Maamme kristillisellä ja luterilaisella perinnöllä on oma tärkeä roolinsa siinä, että sellaiset arvot kuin luottamus, ahkeruus, rehellisyys ja yksilön arvo yhä edelleen leimaavat yhteiskuntaamme. Listaa voi jatkaa kansainvälisesti vielä YK:n ihmisoikeussopimuksiin ja EU:n peruskirjoihin. Kristillisiä piirteitä ei ole mahdollista puhdistaa ympäristöstämme.

Vanha sanonta sanoo jopa niin, että uskonto on kulttuurin sydän, ja kulttuuri uskonnon muoto. Kulttuurissa kuin kulttuurissa on aina joitakin keskeisiä arvoja ohjaamassa ihmisten välistä toimintaa, ja näiden kyseenalaistamisella ja torjumisella on yleensä ollut traagisia seurauksia. Yhtenä varoittavana esimerkkinä Neuvostoliiton historia.

Ilman muuta kenenkään ei pidä joutua vastoin vakaumustaan harjoittamaan Suomessa uskontoa, mutta pyrkimykset puhdistaa, hygienisoida yhteiskunta uskonnosta johtavat kulttuurin kuihtumiseen. Mitä silloin virtaisikaan tilalle epävakaaksi käyvässä ja monille vaikuttamisille alttiissa informaatioajassamme?

Händelin Messias toden totta viittaa Messiaaseen, Jeesukseen, jonka syntymää me muistamme jouluna. Tämä Messias, Jumalan Poika Jeesus, syntyi maailmaan ihmiseksi. Näin hän otti ihmisen osan ja tuli tuntemaan kaikki ihmiselämän ilot ja surut. Kun maailma on tämänkin joulun 2024 alla täynnä sotia ja epävarmuutta, on levollista tietää, että joulun Herra on niidenkin keskellä kanssamme.

Toivotan Sinulle ja läheisillesi Kristus-lapsen valaisemaa, siunattua joulua.

Oulussa adventin ajan koittaessa 2024

Jukka Keskitalo

Oulun hiippakunnan piispa

Turvallisuus syntyy tosiasioista eli siitä, että ympäristö on aidosti turvallinen, mutta myös kokemuksesta turvassa olemisesta.

Geopolitiikkaan sisältyvät jännitteet haastavat Suomen turvallisuusympäristöä. Epävarmuuden keskellä on poliittisten päätösten ohella kuitenkin tärkeää vaalia turvallisuudentunnetta. Luomme jokainen omalla toiminnallamme yhteistä henkistä ilmapiiriä.

Suomalaisen kulttuurin perinteisenä vahvuutena on ollut luottamus. Tuota luottamusta meidän täytyy vaalia nyt tietoisesti, sillä suomalaiseen yhteiskuntaan pyritään vaikuttamaan tässä maailmantilanteessa ulkoa päin rikkovasti. Kun kohtaamme epäluuloa, on meidän kyettävä juuri niissä tilanteissa vahvistamaan luottamusta.

Kirkko on yksi suomalaisen kriisinkestävyyden kantavista pilareista. Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta lähtien kirkko on taustalla varautunut tukemaan henkisesti kriisiin ajautuvaa yhteiskuntaa. Yhteiskunnan kriisivalmiutta on kehitetty yhdessä muiden toimijoiden kanssa.

Kriisitilanteessa kirkko tukee keskusteluavun kautta, huolehtii uhrien kunnioittavasta kohtelusta, tarjoaa diakonia-apua, tuo ihmisiä yhteen, puolustaa ihmiselämää ja rakentaa keskinäistä yhteyttä erilaisista vakaumuksista riippumatta. Vaikeina aikoina myös kirkollisten toimitusten asema henkisen selkärangan vahvistajina korostuu. Kirkko ja sen sanoma tuovat toivoa aivan erityisesti silloin, kun horisontti näyttää synkkenevän.

Myös Oulun hiippakunnan lähetysjuhlilla Oulunsalossa 30.8.–1.9. keskustellaan turvallisuudesta ja toivosta. Olen luotsaamassa keskustelua, jossa on mukana kirkon, terveydenhuollon ja pelastustoimen tunnettuja vaikuttajia.

Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa