Sovitus ja sovinto

Piispa Jukka Keskitalon pääsiäistervehdys 2026

Tämä pääsiäinen on Oulun kaupungissa erityinen, sillä Oulun seurakunnat tuovat osana Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa Via Crucis -katunäytelmän Oulun torille. Via Crucis – ristin tie – on ikiaikainen Kristuksen kärsimystietä seuraava pääsiäisnäytelmä. Sitä on esitetty Keski-Euroopan kaupungeissa jo keskiajalta lähtien. Se on yksi maailman esitetyimmistä draamoista.

Via Cruciksen oivalluksena on, että osallistujalla on mahdollisuus päästä tapahtumien keskelle näkijäksi ja kokijaksi. Osaksi kärsimysviikon tapahtumia ja viimein mukaan kansan keskelle todistamaan Ristiinnaulitse! -huutoja. Tällainen mukana vaeltaminen herättää monia tuntoja ja tunteita.

Golgatan ristillä Jumala sovitti rikkoutuneen yhteyden ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala syntyi Jeesuksessa Kristuksessa maailmaan, kärsi ihmisenä ihmisyyden kivut ja kantoi ihmiskunnan synnin, jotta meillä olisi pelastus ja pääsy takaisin alkuperäiseen elämään Jumalan yhteydessä.

Sana sovitus liittyy läheisesti sanaan sovinto. Kumpikin näistä sanoista liittyy sopimiseen. Kristillinen teologia on halki aikojen pohtinut tätä yhteyttä näiden sanojen välillä. Kuinka sovitus johtaisi myös sovintoon ihmisten kesken ja kansojen välillä? Sitä maailma ja tämäkin aika kaipaa.

Kun sodan liekit leimuavat Lähi-idässä, Ukrainassa ja monessa muussa maailman kolkassa, on sovinnon puhujia vähän. Sovintoa rakentamaan meitä kuitenkin kutsutaan, kukin omalla paikallaan. Sovinnon teko ei useinkaan ole helppoa. Muutenhan kai maailmassa ei olisi sotia ja syviä ristiriitoja ihmisten välillä. Pääsiäisnäytelmän yksi pysäyttävimmistä kokemuksista saattaakin olla se, kuinka itsekin seisoo mukana siinä kansanjoukossa, kenties jopa mukana huutamassa: Ristiinnaulitse!

On helppoa nähdä syyllisyys toisen hartioilla. Siirtää katse omasta virheellisyydestä ja harhautumisesta toisen niskoille. Paljon vaikeampaa on katsoa omaan itseen rehellisesti ja nähdä, että on itsekin mukana tuossa ihmiskunnan kuorossa, joka syyttää syntipukkia omasta ahdingostaan. Jumalan armo ja rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa avaavat meille kuitenkin juuri siihen mahdollisuuden. Jumala kärsii itse meidän pahuutemme takia, mutta kestää sen ja sovittaa meidät itsensä kanssa.

Toivotan Sinulle siunattua pääsiäisen juhlaa.

Jukka Keskitalo, Oulun hiippakunnan piispa

Silti ilmassa on suuri huoli. Mitä tästä seuraa? Tasavallan presidentti Stubb sanoi eilen, että eskalaation riski on ilmeinen. Hän totesi myös, että Trump toimii pitkälti kansainvälisen oikeuden ulkopuolella. Siitä tämäkin USA:n ja Israelin isku kertoo. Sitäkin tässä on syytä kysyä, että tämäkö on se uusi maailmanjärjestys, jossa impulsiiviset supervaltajohtajat tekevät sotilaallisia iskuja kirjoittaakseen oman nimensä historiaan.

Leviääkö sota laajemmalle Lähi-idässä? Alkaako uusi terrori-iskujen aalto USA:ssa ja Euroopassa. USA:n kaltaiselle supervallalle on helppo kaataa diktaattori, kuten Venezuelassa ja nyt Iranissa. Suunnitelmaa siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu ei näytä oleva, vaan enemmänkin improvisoidaan. Venezuelassa Trump jätti diktatuurin valtaan, vaikka Maduro napsaistiin pois. Käykö näin myös Iranissa? Joutuuko vapautta ja ihmisarvoista elämää janoava kansa taas pettymään vai koittaako Iranin kansalle uusi valoisampi huomen?

Kysymyksiä on siis enemmän kuin vastauksia. Yksi asia on kuitenkin varma. Iranin paljon kärsineen kansan puolesta on syytä rukoilla. Rukoilla, että se saisi vihdoin vapauden ja kansalaisoikeudet; että se pääsisi köyhyydestä kohti ihmisarvoista elämää.

Herra, armahda Iranin kansaa. Herra, varjele ja siunaa koko maailmaa.

Ottaen huomioon Venäjän sotilaalliset resurssit, se on onnistunut sodankäynnissä huonosti. Se ei ole kyennyt saavuttamaan alkuperäisiä tavoitteitaan kontrolloida Ukrainaa ja vaihtaa sen hallinto. Kuten presidentti Stubb tänään mainitsi Pariisissa, Venäjä ei näytä kykenevän voittamaan sotaa, mutta ei kykene tekemään myöskään rauhaa. Sotaa on kutsuttu Putinin sodaksi. On totta, että Ukrainasta on muodostunut pakkomielle hänelle, mutta unohtaa ei pidä myöskään sitä, että iso osa venäläisistä tukee hyökkäyssotaa Ukrainassa. Tietenkin Venäjällä on myös niitä, jotka vastustavat sotaa. Maan sisällä heidät on kuitenkin vaiennettu. Tiettävästi kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita kaatuu tai loukkaantuu vakavasti Ukrainan rintamilla joka kuukausi. Vähitellen tämä seikka yhdessä kriisiytyvän talouden kanssa väistämättä vaikuttaa sodan legitimiteettiin myös Venäjällä. Toistaiseksi autoritäärinen hallinto on kyennyt painamaan kriittiset äänet pinnan alle.

Sotaväsymys Ukrainassa on neljän (tai oikeastaan 12 vuoden) jälkeen valtava. Kansa haluaa rauhaa. Rauhan tulisi kuitenkin olla oikeudenmukainen. Sitä ei Venäjä, eikä myöskään USA näytä haluavan. USA:n nykyhallinto painostaa Ukrainaa, mutta ei niinkään Venäjää. Käsittämätöntä historian valossa tämäkin. Euroopalle sota Ukrainassa on äärimmäisen tärkeä, sillä sodan lopputulos määrittelee pitkäksi aikaa Euroopan turvallisuusasetelman. Puolustaessaan maataan Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta. Siksi onkin niin turhauttavaa, että Eurooppa ei kykene tukemaan Ukrainaa merkittävämmin. Jopa pari EU:n jäsenmaata kykenee halvaannuttamaan päätöksentekoa – jälleen kerran.

Ukrainalaisia asuu paljon myös keskuudessamme Suomessa. Ilmeisesti vuoden 2022 jälkeen Suomeen on tullut yli 90.000 ukrainalaista pakolaista, joista iso osa edelleen asuu, käy koulua tai työskentelee maassamme. On tärkeää, että he kokevat olevansa tervetulleita Suomessa, joka vuonna 1939 oli itsekin vastaavantyyppisessä tilanteessa.

Sota Ukrainassa on inhimillinen tragedia. Se on myös kutsu rukoilla voimia ja sitkeyttä sodan keskellä arkeaan jatkaville ihmisille. Rukouksiamme tarvitsevat erityisesti Ukrainan lapset, joista osa on elänyt koko tähän astisen elämänsä sodan keskellä.

Rukous Ukrainan kansan ja rauhan puolesta:

”Rauhan ja oikeudenmukaisuuden Jumala, rukoilemme tänään Ukrainan kansan puolesta. Rukoilemme rauhan puolesta ja aseiden laskemisen puolesta. Rukoilemme kaikkien niiden puolesta, jotka pelkäävät huomista. Anna lohdutuksen Henkesi tulla heidän lähelleen. Rukoilemme niiden puolesta, joilla on valta päättää sodasta tai rauhasta. Anna heille viisautta, harkintaa ja myötätuntoa ohjaamaan päätöksiä. Ennen kaikkea rukoilemme kaikkien lastesi puolesta, jotka elävät vaarojen ja pelkojen keskellä. Varjele heitä. Tätä rukoilemme Jeesuksen, Rauhanruhtinaan, nimessä. Aamen.”(Mukaillen Yorkin arkkihiippakunnan sivuilla olevan rukouksen mukaan)

Siihen aikaan. Nämä sanat aloittavat tutun jouluevankeliumin. Evankelista Luukas sitoo Jeesuksen syntymän tiettyyn aikaan ja paikkaan. Nimittäin keisari Augustuksen hallintakauteen Rooman valtakunnassa ja hänen valtakuntansa verollepanon ajankohtaan. Galileaan ja Juudeaan.

Noilla kahdella sanalla ”siihen aikaan” on syvempi merkitys kuin usein tulemme ajatelleeksi. Evankelista haluaa näiden sanojen kautta kertoa, että Jeesus on todellinen ihminen, historiallinen henkilö, joka on tullut osaksi meidän historiallista maailmaamme.

Ensimmäisenä jouluna Jumalan Poika syntyi ihmiseksi Betlehemin tallissa. Tätä tapahtumaa kutsutaan teologiassa inkarnaatioksi, sanan mukaisesti käännettynä Jumalan ”lihaksi tulemiseksi” – eli ihmiseksi syntymiseksi.

Inkarnaatio voi kuulostaa teoreettiselta ajatelmalta. Kuitenkin siinä on kyse hyvin konkreettisesta ja järisyttävästäkin tapahtumasta. Inkarnaatio sisältää ajatuksen, että Jumala tuli läsnä olevaksi ihmisten arkisten kipujen keskelle. Toki hän tuli jakamaan myös ilomme ja kiitosaiheemme.

Joulu ja inkarnaatio liittyvät siis yhteen. Inkarnaation ihmettä eli Jumalan maailmaantuloa me juhlimme myös tänä jouluna armon vuonna 2025.

Mutta mitä ovat ne maailman kivut ja huolet, joiden keskellä Jumala tänä jouluna on rinnallamme? Kipuja on monenlaisia, yksilöllisiä ja globaaleja. Kenties huolta sodasta, ilmastonmuutoksesta, henkilökohtaisesta taloudesta tai arjen huolta vanhusten hoidon tilasta maassamme. Kenties kipua sairaudesta, yksinäisyydestä tai merkityksettömyyden tunteesta.

Inkarnaatio merkitsee, että Jumala ei ole vain jossakin omissa sfääreissään, kaukana näistä huolista ja kivuista. Ei, hän on todellisesti läsnä maailmassa. Hän on kanssasi kipujesi ja huoliesi keskellä. Tänäkin jouluna Jumala on Jeesuksessa läsnä maailman kriisipesäkkeissä, Ukrainassa, Israelissa ja Palestiinassa, Sudanissa ja muissa paikoissa, joissa ei ulkonaista rauhaa ole.

Maailman levottomuuden ja meidän henkilökohtaisten huoltemme keskelle Betlehemissä syntynyt Vapahtaja aivan kuin uhmaa olosuhteista ja sanoo: ”Rauha teille.” (Luuk. 24: 36) Ja koska hän on kokenut ihmisyyteen kuuluvat kivut itse omassa ruumiissaan, niin hän voi auttaa meitä.

Siunattua joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa Sinulle ja läheisillesi.

Oulussa adventin ajan koittaessa 2025

Jukka Keskitalo
Oulun hiippakunnan piispa

Kysymys toimivallasta antaa pastoraalinen ohje

Piispainkokouksen tehtävänä on kirkkolain 5 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan käsitellä ”kirkon uskoa, opetusta ja työtä koskevia asioita sekä antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä siten kuin siitä kirkkojärjestyksessä säädetään”. Lisäksi kirkkojärjestyksen 5 luvun 10 §:n mukaan piispainkokous muun muassa ”käsittelee hiippakuntien hoitoa koskevia asioita ja antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä asioissa, jotka koskevat pappisvirkaa”. Kirkolliskokouksen lakivaliokunta katsoi mietinnössään toukokuussa 2025, että piispainkokouksella on kirkkolain 5 luvun 5 §:n ja kirkkojärjestyksen 5 luvun 10 §:n nojalla mahdollisuus antaa pastoraalisia ohjeita kirkon avioliittokäytäntöä koskien.

Piispainkokouksen pastoraalinen ohje perustuu edellä mainittuihin piispainkokouksen lakisääteisiin tehtäviin. Piispainkokous ei ole ohjeellaan puuttunut kirkolliskokouksen toimivaltaan vaan on ohjeistanut, miten nykyisen kirkkojärjestyksen voimassa ollessa tulisi seurakuntatyössä toimia, ottaen huomioon kirkon kentällä tosiasiallisesti vallitsevan moniselitteisen tilanteen suhteessa avioliittoon vihkimisen käytäntöihin.

Mikä on nykyinen tilanne?

Mikä sitten on se nykyinen tilanne, jonka vallitessa piispainkokouksen pastoraalinen ohje on annettu? Kirkkolainsäädännön mukaan kirkollisen avioliittoon vihkimisen erityisenä edellytyksenä on avioliittolain säädösten lisäksi kirkkojärjestyksessä säädetyt kirkon jäsenyys ja rippikoulun käyminen. Avioliittolaki sallisi kirkoille ja uskonnollisille yhdyskunnille muidenkin erityisten ehtojen (kuten sen, että vihitään vain miehen ja naisen muodostamia pareja) asettamisen, mutta sellaista kirkolliskokous ei ole kirkkojärjestykseen lisännyt, toisin kuin eräät muut Suomessa toimivat uskonnolliset yhdyskunnat yhdyskuntajärjestykseensä.

Piispainkokous esitti kirkkojärjestyksen muutosta siten, että siihen olisi ensimmäistä kertaa kirjattu miehen ja naisen välinen avioliittokäsitys, sen ohella, että siihen olisi kirjattu myös avioliittolain mukainen kahden henkilön välinen avioliittokäsitys. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta piti lausunnossaan kirkkojärjestyksen muutosta teologisesti hyväksyttävänä ja lakivaliokunta mietinnössään juridisesti hyväksyttävänä. Esitys saavutti kirkolliskokouksessa selkeän enemmistön, mutta ei vaadittua ¾ määräenemmistöä, minkä vuoksi se jätettiin raukeamaan. Esityksen tultua hylätyksi jäivät edellä kuvatut kirkkojärjestyksen avioliittoon vihkimisen edellytykset voimaan.

Lain tasolla kirkollisen avioliittoon vihkimisen edellytykset ovat siis kirkkojärjestyksessä. Kirkkolaki tai kirkkojärjestys ei sen sijaan tunne käsitettä ”avioliittokäsitys”, koska sitä ei sinne toukokuun kirkolliskokouksessakaan lisätty. Kirkolla on kuitenkin tosiasiallisesti vakiintuneesti olemassa avioliittokäsitys, joka tarkoittaa miehen ja naisen välistä avioliittoa. Se perustuu kirkon perinteen lisäksi lähinnä kirkkokäsikirjan avioliittoon vihkimisen kaavan ingressiin (johdantoteksti) ja eräisiin muihin kaavan kohtiin sekä katekismukseen.

Piispainkokous ei ole pastoraalisella ohjeellaan muuttanut kirkon avioliittokäsitystä tai antanut kirkkojärjestyksen vastaisia ohjeita.

Oikeustilan muutos

Pastoraalisessa ohjeessa tuodaan esille käsite ”oikeustilan muutos”. Asiantuntijoiden mukaan oikeustila voi muuttua ilman lainsäädäntötoimiakin, jos lain sanamuoto on mahdollistava, eikä laissa ole nimenomaista kieltoa. Juuri tämä on asiantila kirkkojärjestyksen avioliittoon vihkimistä koskevien säädösten osalta. Tämä peruslähtökohta huomioiden oikeustila kirkollisen avioliittoon vihkimisen käytäntöjen osalta on tosiasiallisesti jo osin muuttunut ja on edelleen muutostilassa, vaikka kirkolliskokous ei olekaan tehnyt nimenomaisia muutoksia kirkon avioliittokäsitykseen.

Oikeustilan muutoksen osatekijöinä tässä asiassa pastoraalinen ohje mainitsee mm. seuraavat: 1) samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä tapahtuu (ilmeisesti kaikki vihkimistä pyytäneet parit on vihitty), 2) oikeusministeriö on jo vuonna 2017 todennut, että nämä vihkimiset ovat avioliittolain perusteella laillisia, 3) papeille ei koidu vihkimisistä seuraamuksia (tiettävästi yksikään tuomiokapituli ei ole määrännyt esimerkiksi varoitusta useaan vuoteen), 4) lukuisat seurakunnat ovat päättäneet ”avata kirkkotilansa” samaa sukupuolta olevien parien vihkimisille ja avioliiton kirkolliselle siunaamiselle, 5) hallinto-oikeudet ovat ratkaisuissaan todenneet, että em. tilapäätöksen tekeminen kuuluu seurakunnan toimivallan piiriin, 6) kirkko ei ole lisännyt kirkkojärjestykseen erityistä ehtoa, että se vihkii vain miehen ja naisen muodostamia pareja.

Edellä sanotun perusteella ollaan tilanteessa, jossa kirkolla on perinteisesti olemassa oleva avioliittokäsitys, mutta tosiasiallisesti avioliittokäytäntö on osin jo muuttunut ja edelleen muutoksessa. Paradoksaalista kyllä muutosprosessia vauhditti myös se seikka, että kirkolliskokous ei kyennyt määräenemmistösäädöksensä vuoksi kirjaamaan kirkkojärjestykseen perinteistä avioliittokäsitystä edes rinnakkaisena mallina.

Edellä kuvatun moniselitteisen ja osin sekavahkon kirkollisen tilanteen ohjaamiseksi piispainkokous siis nyt on antanut oman toimivaltansa puitteissa pastoraalisen ohjeen.

Pastoraalisen ohjeen sisältö

Ensinnäkin ohje ohjaa pappeja ja muita kirkon työntekijöitä kohtaamaan kaikki vihkimis- tai siunaamispyynnön esittävät kirkon jäsenet avoimesti ja arvostavasti. Tämä tarkoittaa kaikkia kohtaamisia tapahtuivat ne sitten papin, muun seurakunnan työntekijän tai vastuunkantajan toimesta. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys jo kristillisen lähimmäisenrakkauden perusteella. Piispainkokous kuitenkin antoi tätä koskevan ohjeen, koska tiedossa on, ettei avoin ja arvostava kohtaaminen kaikkialla ole toteutunut.

Toiseksi pastoraalisessa ohjeessa kerrotaan, millaisten elementtien tulee kuulua kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Tämänkin tulisi olla itsestäänselvyys, mutta tiedossa on, että samaa sukupuolta olevia pareja on joissakin tapauksissa vihitty hyvinkin vapaamuotoisesti. Pastoraalisen ohjeen tämä kohta ei siis ”kehota vihkimään” samaa sukupuolta olevia pareja, mutta ohjaa pappeja toimituksen sisällössä siinä tapauksessa, että hän vihkimisen kaikesta huolimatta toimittaa.

Kolmanneksi pastoraalinen ohje toteaa, että ”avioliittoon vihkiminen ja avioliittoon siunaaminen ovat kirkollisia toimituksia, joiden soveltuvuudesta kirkkotilaan ei tarvita erillisiä päätöksiä”. Tässä on kyseessä piispainkokouksen kannanotto siihen, mikä on kirkon pyhyyteen soveltuva käyttötarkoitus (KJ 3:53). Ohjeessaan piispainkokous linjaa, että avioliittoon vihkiminen ja siunaaminen ovat lähtökohtaisesti aina kirkkotilaan soveltuvia tilaisuuksia. Kirkon pyhyyteen soveltuvuus perustuu mm. edellisessä kohdassa mainittuihin seikkoihin, että avioliittoon vihkimisessä luetaan Raamattua, julistetaan Jumalan sanaa, rukoillaan, lauletaan virsiä jne.

Piispainkokous siis katsoo, ettei kirkkotilan käyttö kaikkiin vihkimisiin edellytä erillistä päätöstä kirkko- tai seurakuntaneuvostossa. Kysymys on tältä osin periaatteellisesta teologisesta kannanotosta, joka ei kumoa kirkkojärjestyksessä olevaa säädöstä, että ”kirkon käyttämisestä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa” (KJ 3:53). Piispainkokouksen pastoraalisen ohjeen pohjalta ei ole siis tarpeellista, että kysymystä kirkkotilan käytöstä samaa sukupuolta olevien vihkimisessä viedään kirkko- tai seurakuntaneuvostoon ratkaistavaksi. Koska em. säädöksen mukaan ”kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra”, on hänen mahdollista tukeutua suoraan piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen, ellei käsittelyä kirkko- tai seurakuntaneuvostossa aloitteen kautta nimenomaisesti vaadita. Tällöin asia luonnollisesti käsitellään kirkkoneuvostossa tai seurakuntaneuvostossa. Mikäli kirkkoherra ja kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto ovat eri mieltä kirkkotilan käytöstä, siirtyy asia tuomiokapitulin ratkaistavaksi (KJ 3:39). Tällöin tuomiokapituli noudattaa pastoraalisen ohjeen linjaa ja mahdollistaa kirkkotilan käytön myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä ja avioliiton siunaamisessa.

Neljänneksi pastoraalinen ohje ”suosittaa edelleen tuomiokapituleille, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä tai siunaamisesta koidu papille seuraamuksia”. Tämä on asiallisesti ottaen jatko aiempaan, sillä jo vuonna 2020 piispainkokous suositti tuomiokapituleille, että ”seuraamusten määräämisessä on syytä harkita pidättyväisyyttä”. Koska 2020 suosituksen jälkeen tuomiokapitulit eivät tiettävästi ole esimerkiksi varoituksia samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille antaneet, uudistaa piispainkokous nyt asiallisesti ottaen saman suosituksen sitä kuitenkin vahventaen.

Pastoraalinen ohje papin oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta

Pastoraalinen ohje ei luo yksittäiselle papille velvollisuutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja tai kirkollisesti siunata heidän avioliittoaan. Toisaalta ohje merkitsee sitä, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkineelle papille koidu seuraamuksia. Ohje ei siis ”kehota vihkimään” samaa sukupuolta olevia pareja, vaan jättää kysymyksen papin harkintaan. Ohje ei myöskään luo uusia velvollisuuksia muille työntekijöille.

Lopuksi

Tällä soveltamisohjeella olen halunnut taustoittaa piispainkokouksen pastoraalisen ohjeen syntyä ja sisältöä. Ymmärrän varsin hyvin, että koko kysymys hämmentää. Toiset iloitsevat piispainkokouksen pastoraalisesta ohjeesta, toisille se aiheuttaa huolta. Toivon, että suhtaudumme asiaan rauhallisesti ja katsomme, millaiseksi käytäntö muodostuu. Toivon keskinäistä kunnioitusta toinen toisiamme kohtaan tässä asiassa, joka jakaa näkemyksiä kirkon sisällä.

Aivan lopuksi henkilökohtainen kommentti. Piispanvaalin alla meiltä ehdokkailta kysyttiin usein, miten suhtaudumme samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen. Vastaukseni sisälsi kolme näkökohtaa: 1) Olen kirkon vallitsevan avioliittokäsityksen kannalla, 2) keskustelut ja kohtaamiset samaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa ovat vakuuttaneet minut siitä, että kyse ei ole vain ”asiasta”, vaan monia kanssakristittyjämme syvästi koskettavasta kysymyksestä, ja 3) sitoudun työskentelemään yhdessä muiden piispojen kanssa sellaisen ratkaisun löytämiseksi, jonka kanssa kirkkomme voi elää ja toimia erilaisista näkemyksistä huolimatta.

Minun ei tarvinnut muuttaa tätä ajatteluani ollessani piispainkokouksen jäsenenä osaltani antamassa kirkolliskokoukselle esitystä kirkkojärjestykseen kirjattavista rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Sama pätee myös tähän pastoraaliseen ohjeeseen. Omasta näkökulmastani sekin on ollut pyrkimystä yhdessä muiden piispojen kanssa etsiä ratkaisuja, joiden avulla kirkkomme voi elää tämän asiakokonaisuuden kanssa.

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulissa 20. elokuuta 2025

Jukka Keskitalo

Oulun hiippakunnan piispa

Pääsiäistervehdys inarinsaameksi

Pääsiäistervehdys koltansaameksi

Tänä keväänä olemme seuranneet näytelmää, joka on ollut samalla totisinta totta. Suurvallat ovat pallotelleet Ukrainan kohtaloa suuntaan ja toiseen. Voimapolitiikka on tullut takaisin Eurooppaan Venäjän hyökkäyssodan myötä, ja suunta näyttää jatkuvan.

Me pohdimme Suomessa nyt sitä, voimmeko luottaa omien liittolaistemme tukeen epävarmassa maailmantilanteessa. Vahvimpien voimaa pelätessämme meillä Suomessa turvattomuuden kokemus on lisääntynyt nopeasti.

Pääsiäisen ikiaikainen ”näytelmä” on sekin uskon kautta totta jokaiselle kristitylle. Jeesus saapuu Jerusalemiin nöyrästi aasilla ratsastaen. Hän syö pääsiäisaterian lähimpiensä kanssa, mutta hänet petetään. Hänet luovutetaan vihamiestensä käsiin, annetaan tuomittavaksi valheellisin perustein, hänet viedään ruoskittavaksi ja viimein naulitaan ristiin. Tämän merkillisen tapahtumasarjan päätteeksi Jeesus lausuu kuitenkin ristiltä sanat: ”Se on täytetty.” (Joh. 19: 30)

Kaiken häpäisyn, kärsimyksen ja vääryyden täytyi siis toteutua. Kaikelle sille Jeesus sanoo: ”Se on täytetty.” Jeesuksen tien tuli kulkea alhaalla, niin että ihmisyyden synkimmätkin sävyt tulivat hänelle tutuiksi.

Kosmisessa tapahtumaketjussa Isä Jumala lähettää Poikansa kokemaan kaiken tuon, jotta Jumalan suuruus loistaisi juuri heikkoudessa. Jotta Jumala tulisi lähelle ihmistä. Ja jotta meillä ihmisillä olisi pelastus, sovitus ja lunastus Jeesuksen ja hänen ylösnousemuksensa kautta Isän luona.

Vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkoja pääsiäiskertomuksessa. Vahvaa onkin heikkous ja kohtalonsa hyväksyminen. Heikkoutta on Rooman ja vanhinten neuvoston voimapolitiikka.

”Se on täytetty.” Jeesus Kristus on kärsimyksellään ja kuolemallaan valmistanut meille tien pelastukseen Isän luo. Tämän sanoman haluan välittää sinulle uudelleen myös tänä pääsiäisenä 2025.

Jukka Keskitalo
Oulun hiippakunnan piispa

Yksi kristikunnan suurimmista juhlista, joulu, on pian koittamassa. Rakennamme juhlaa kukin tavallamme kodeissamme, perhetraditioidemme pohjalta. Samaan aikaan joulua kohti kuljettaessa on aktivoitunut keskustelu kristillisen uskon näkymisestä yhteiskunnassa.

Tuoreimmassa keskustelussa on puhuttu muun muassa siitä, voiko koululaisille esittää barokkimusiikin helmeä, G. F. Händelin Messias-oratoriota. Tämän loisteliaan teoksen uskonnolliset viittaukset saivat yhden eteläsuomalaisen koulun peruuttamaan esityksen, jotta ei vahingossa tultaisi loukanneeksi yhdenkään oppilaan uskonnon- ja omantunnonvapautta.

Kuten opetusministeri Anders Adlercreutzkin on todennut, suomalaisen kulttuurin juuret ovat syvällä kristillisyydessä. Uskonnollisia viittauksia ja kristinuskon tuomaa perintöä on joka puolellamme, alkaen viikonpäivistä lepopäivineen, ajanlaskustamme, kirjakielestämme ja jatkuen suomalaiseen koululaitokseen ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Maamme kristillisellä ja luterilaisella perinnöllä on oma tärkeä roolinsa siinä, että sellaiset arvot kuin luottamus, ahkeruus, rehellisyys ja yksilön arvo yhä edelleen leimaavat yhteiskuntaamme. Listaa voi jatkaa kansainvälisesti vielä YK:n ihmisoikeussopimuksiin ja EU:n peruskirjoihin. Kristillisiä piirteitä ei ole mahdollista puhdistaa ympäristöstämme.

Vanha sanonta sanoo jopa niin, että uskonto on kulttuurin sydän, ja kulttuuri uskonnon muoto. Kulttuurissa kuin kulttuurissa on aina joitakin keskeisiä arvoja ohjaamassa ihmisten välistä toimintaa, ja näiden kyseenalaistamisella ja torjumisella on yleensä ollut traagisia seurauksia. Yhtenä varoittavana esimerkkinä Neuvostoliiton historia.

Ilman muuta kenenkään ei pidä joutua vastoin vakaumustaan harjoittamaan Suomessa uskontoa, mutta pyrkimykset puhdistaa, hygienisoida yhteiskunta uskonnosta johtavat kulttuurin kuihtumiseen. Mitä silloin virtaisikaan tilalle epävakaaksi käyvässä ja monille vaikuttamisille alttiissa informaatioajassamme?

Händelin Messias toden totta viittaa Messiaaseen, Jeesukseen, jonka syntymää me muistamme jouluna. Tämä Messias, Jumalan Poika Jeesus, syntyi maailmaan ihmiseksi. Näin hän otti ihmisen osan ja tuli tuntemaan kaikki ihmiselämän ilot ja surut. Kun maailma on tämänkin joulun 2024 alla täynnä sotia ja epävarmuutta, on levollista tietää, että joulun Herra on niidenkin keskellä kanssamme.

Toivotan Sinulle ja läheisillesi Kristus-lapsen valaisemaa, siunattua joulua.

Oulussa adventin ajan koittaessa 2024

Jukka Keskitalo

Oulun hiippakunnan piispa

Turvallisuus syntyy tosiasioista eli siitä, että ympäristö on aidosti turvallinen, mutta myös kokemuksesta turvassa olemisesta.

Geopolitiikkaan sisältyvät jännitteet haastavat Suomen turvallisuusympäristöä. Epävarmuuden keskellä on poliittisten päätösten ohella kuitenkin tärkeää vaalia turvallisuudentunnetta. Luomme jokainen omalla toiminnallamme yhteistä henkistä ilmapiiriä.

Suomalaisen kulttuurin perinteisenä vahvuutena on ollut luottamus. Tuota luottamusta meidän täytyy vaalia nyt tietoisesti, sillä suomalaiseen yhteiskuntaan pyritään vaikuttamaan tässä maailmantilanteessa ulkoa päin rikkovasti. Kun kohtaamme epäluuloa, on meidän kyettävä juuri niissä tilanteissa vahvistamaan luottamusta.

Kirkko on yksi suomalaisen kriisinkestävyyden kantavista pilareista. Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta lähtien kirkko on taustalla varautunut tukemaan henkisesti kriisiin ajautuvaa yhteiskuntaa. Yhteiskunnan kriisivalmiutta on kehitetty yhdessä muiden toimijoiden kanssa.

Kriisitilanteessa kirkko tukee keskusteluavun kautta, huolehtii uhrien kunnioittavasta kohtelusta, tarjoaa diakonia-apua, tuo ihmisiä yhteen, puolustaa ihmiselämää ja rakentaa keskinäistä yhteyttä erilaisista vakaumuksista riippumatta. Vaikeina aikoina myös kirkollisten toimitusten asema henkisen selkärangan vahvistajina korostuu. Kirkko ja sen sanoma tuovat toivoa aivan erityisesti silloin, kun horisontti näyttää synkkenevän.

Myös Oulun hiippakunnan lähetysjuhlilla Oulunsalossa 30.8.–1.9. keskustellaan turvallisuudesta ja toivosta. Olen luotsaamassa keskustelua, jossa on mukana kirkon, terveydenhuollon ja pelastustoimen tunnettuja vaikuttajia.

Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa

Keskustelu piispainkokouksen esityksestä

Kun piispainkokouksen esitys kirkkojärjestyksen muutokseksi tuli julkiseksi maaliskuun lopulla, on asiasta käyty kirkon sisällä ja mediassa laajasti keskustelua. Itse en ole keskusteluun osallistunut, paitsi että tämän päivän Kalevassa on joitakin kommenttejani.

Asetuin piispainkokouksessa tukemaan esitystä. Muiden piispojen tapaan olen saanut esityksen julki tulon jälkeen kymmeniä, jopa satoja sähköposteja asiaan liittyen. Sosiaalisessa mediassa asiasta on keskusteltu vilkkaasti. Olen huomannut, että omaa tukeani piispainkokouksen esitykselle on tulkittu monella tavalla. On ollut kommentteja, että ”hirveätä, luulin sinun olevan perinteisen avioliittokäsityksen kannalla mutta ilmeisesti et enää olekaan”. Sitten on ollut vastakkaisia kommentteja, että ”hienoa, että olet vihdoinkin päätynyt sateenkaariliittojen kannattajaksi”.

Joudun tuottamaan pettymyksen molempien ajatusten esittäjille. En ole luopunut perinteisestä avioliittokäsityksestä enkä ole sateenkaariliittojen kannattaja. Haluan seuraavassa kertoa, mitä tällä tarkoitan.

Kolme pointtia

Palataan kuusi vuotta taaksepäin, Oulun hiippakunnan piispanvaalia edeltäneisiin vaiheisiin. Piispanvaalin yhteydessä järjestetyissä paneeleissa ja haastatteluissa meiltä ehdokkailta kysyttiin lukuisia kertoja, miten suhtaudumme samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen.

Totesin tuolloin, että vastaukseni sisältää kolme näkökohtaa: 1. Olen perinteisen avioliittokäsityksen kannalla, koska katson, että sillä on vahvat raamatulliset ja kirkon traditiosta nousevat perustelut. 2. Olen jo pitkään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kanssa keskustellessani oivaltanut, että kysymys ei ole vain ”asiasta”, vaan monia ihmisiä henkilökohtaisesti syvästi koskettavasta kysymyksestä. 3. Jos tulen valituksi piispaksi, sitoudun yhdessä toisten piispojen kanssa etsimään kirkkoamme jakavaan avioliittokysymykseen ratkaisua, jonka kanssa kirkkomme voi kulkea yhdessä eteenpäin.

Voin edelleen sitoutua kaikkiin kolmeen edellä mainittuun asiaan. Miten tämä suhteutuu siihen, että asetuin tukemaan piispainkokouksen esitystä? Sitä avaan seuraavassa.

Piispainkokouksen esitys

Piispainkokouksen esitys lähtee siitä, että kirkossa olisi kaksi rinnakkaista, eri tavoin teologisesti perusteltua avioliittokäsitystä: käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä ja käsitys avioliitosta kahden henkilön välisenä. Avioliittokäsitykset olisivat rinnakkaisia, eikä kumpikaan niistä olisi toisen alatapaus tai poikkeustapaus. Näin ollen piispainkokouksen esitys poikkeaa kirkolliskokouksessa aiemmin käsitellystä ja hylätystä edustaja-aloitteesta, jossa kirkon avioliittokäsitystä ehdotettiin ”laajennettavaksi”. Tämä olisi tosiasiallisesti muuttanut myös nykyistä avioliittokäsitystä.

Tämä ei todellakaan ole teologisesti tai juridisesti vain semantiikkaa. Nykyistä avioliittokäsitystä ei nimittäin ole kirjattu kirkkojärjestykseen ja kaikki päätökset sen ”laajentamiseksi” johtavat tilanteeseen, jossa kirkon nykyinen avioliittokäsitys ja sen teologiset perustelut jäävät joko kokonaan tai ainakin kirkkojärjestykseen kirjaamatta. Avioliittokäsityksen ”laajentamisella” kirkon avioliittokäsityksestä olisi tullut ja tulisi puhtaasti sukupuolineutraali.

”Avioliittokäsityksen laajentamisesta” poiketen piispainkokouksen ehdotuksessa lähdetään siitä, että nykyistä avioliittokäsitystä ei muuteta. Päinvastoin se kirjattaisiin tarkkaa sanamuotoa myöten (käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä) kirkkojärjestykseen ja sen perustelut hyväksyttäisiin kirkolliskokouksen päätöksessä. Nykyisen käsityksen rinnalle hyväksyttäisiin toinen avioliittokäsitys, jossa avioliittoa ei olisi määritelty eri sukupuolten perusteella, vaan avioliitto ymmärrettäisiin kahden henkilön väliseksi noudattaen näin avioliittolain nykyistä sanamuotoa. Myös tämä avioliittokäsitys kirjattaisiin yhtäläisellä tavalla kirkkojärjestykseen, ja sen teologiset perustelut hyväksyttäisiin kirkolliskokouksen päätöksessä.

Papin ja muiden työntekijöiden oikeus valita

Keskustelussa on ihmetellen kyselty, miten kirkossa voi olla jostakin opillisesta kysymyksestä kaksi rinnakkaista käsitystä. En kiistä, etteikö tämä olisi poikkeuksellinen ratkaisu, mutta ei kuitenkaan ainutkertainen. Vastaavan kaltainen malli on nimittäin ollut Norjan kirkossa jo pian kymmenen vuotta. Norjan kirkko muistuttaa teologisesti ja käytännössä herätysliikkeineen sekä muine erityispiirteineen hyvin paljon omaa kirkkoamme. Vastakkaisista ennustuksista poiketen Norjan kirkko ei ole myöskään hajonnut, vaikka sillä onkin kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä.

Papilla olisi piispainkokouksen esityksen mukaan kirkkojärjestyksessä säädetty oikeus toimia kummankin avioliittokäsityksen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että hän voi vihkiä tai pidättäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja. Kun papille säädettäisiin tällainen oikeus valita, niin esityksessä on välttämätöntä kuitenkin varmistaa, että jokaisessa seurakunnassa samaa sukupuolta olevat henkilöt voivat saada kirkollisen vihkimisen siinäkin tapauksessa, että kaikki seurakunnan papit pidättäytyisivät samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä.

Kirkkoherran ja lääninrovastin asema

Esityksen mukaan kaikkien avioliittolain ja kirkkojärjestyksen edellytykset täyttävien parien avioliittoon vihkiminen säädettäisiin seurakunnan velvollisuudeksi ja sen varmistaminen kirkkoherran tehtäväksi. Joissakin kommenteissa tämä on virheellisesti ymmärretty siten, että kirkkoherralla ei olisi oikeutta pidättäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja. Tämä ei pidä paikkansa, vaan kirkkoherralla on samat oikeudet kuin muillakin papeilla. Kirkkoherran tulisi ainoastaan ”toimia postikonttorina” eli olla yhteydessä esimerkiksi johonkin toiseen lähialueen pappiin, jonka hän tietää olevan valmis vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Jos tämän tehtävän hoitaminen tuottaisi haasteita kirkkoherralle, sen voisi hoitaa lääninrovasti. Mainittakoon, että lääninrovastin nimittää tuomiokapituli neljäksi vuodeksi kerrallaan rovastikunnan seurakuntien kirkkoherrojen joukosta.

Esityksessä todetaan selväsanaisesti, että avioliittokäsitys ei saa muodostua syrjintäperusteeksi virkoihin tai tehtäviin valittaessa. Esityksen mukaan työjärjestelyin tulee varmistaa, ettei kukaan muukaan työntekijä kuin pappi joudu toimimaan avioliittoon vihkimisessä tai siunaamisessa vastoin omaatuntoaan.

Tulevaisuuden ennakointia

Miksi siis päädyin perinteisen avioliittokäsityksen kannattajana tukemaan tällaista esitystä? Olen ollut kirkolliskokouksessa eri rooleissa (valittuna edustajana, kirkkohallituksen kansliapäällikkönä ja piispana) yli 20 vuotta, ja tällä kokemuksella vakaa käsitykseni on, että kirkolliskokous tulee joka tapauksessa muuttamaan kirkon avioliittokäsityksen todennäköisesti tällä vuosikymmenellä. Tämä perustuu siihen, kuinka nopeasti ajatukset ja arvostukset ovat kirkolliskokouksen piirissä muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Kehitys jatkunee tällaisena myös lähivuosina.

Jos piispainkokouksen esitys kaatuu, tulee todennäköisesti hyvinkin pian esiin uusi edustaja-aloite, joka toistaisi ehdotuksen ”avioliittokäsityksen laajentamisesta” täysin sukupuolineutraaliksi. Arvioin, että tämänkaltainen ehdotus tulisi menemään kirkolliskokouksessa läpi tämän vuosikymmenen aikana. Rinnalle ei jäisi perinteistä avioliittokäsitystä, eikä olisi varmaa, annettaisiinko perinteisellä kannalla oleville omantunnonvapautta tai kirjattaisiinko sitä ainakaan kirkkojärjestykseen.

Kun tämä on todennäköinen tulevaisuudenkuva, olen halunnut omalta osaltani ennakoida asiaa.  Rinnakkaisten avioliittokäsitysten ratkaisu turvaisi perinteisellä kannalla olevien mahdollisuuden toimia omantuntonsa mukaan, ja samalla se turvaisi samaa sukupuolta olevien kirkon jäsenten oikeuden kirkolliseen vihkimiseen.

Moni konservatiivisesti ajatteleva kirkolliskokousedustaja on julkisuudessa kertonut äänestävänsä piispainkokouksen esitystä vastaan. Mietin, ajatellaanko tällöin, että tilanne pysyisi ennallaan. Näin ei tule käymään, vaan piispainkokouksen esityksen kaataminen tulee osoittautumaan – näin uskon – Pyrhoksen voitoksi perinteisen avioliittokäsityksen kannattajille.

Ymmärrän hyvin, että moni ei halua tai kykene ajattelemaan tässä asiassa – shakkipelivertausta käyttäen – seuraavaa siirtoa kauemmaksi. Oma pyrkimykseni sen sijaan on ajatella muutamaa siirtoa eteenpäin ja pyrkiä toimimaan siten, että perinteisen avioliittokäsityksen omaavilla papeilla olisi todelliset toimintaedellytykset tässä kirkossa myös tulevaisuudessa.

Miten kirkossa opetettaisiin?

Kommentoin vielä yhtä esille nostettua kysymystä. Miten kirkossa voisi opettaa avioliitosta esimerkiksi rippikoulussa, jos olisi kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä? Piispainkokous tulisi varmaankin antamaan tästä tarkempia ohjeita rippikoulusuunnitelmassa. Rippikouluopettajalla olisi lupa opettaa avioliitosta kummankin avioliittokäsityksen mukaisesti, mutta samalla tuoda esille, että kirkossa on yhtäläisesti hyväksytty toinenkin avioliittokäsitys. Jo nyt rippikoulusuunnitelma lähtee siitä, että rippikoulussa toimitaan kunnioittavan keskustelun periaatteiden mukaisesti.

Lopuksi

Ymmärrän hyvin, että piispainkokouksen ratkaisu jakaa mielipiteitä sekä kirkon jäsenten, pappien, muiden työntekijöiden että kirkolliskokousedustajien välillä. Toisille tämä ratkaisu on liian vähän, toisille liian paljon. Piispan tärkeimpiä tehtäviä on edistää kirkon ykseyttä. Vaikka ratkaisu ei ehkä olekaan täydellinen, niin olen vakuuttunut, että se on paras mahdollinen. Aidon konsensusratkaisun tunnusmerkkinä voidaan myös pitää sitä, että se herättää jossakin määrin tyytymättömyyttä kaikissa osapuolissa.

Kirkolliskokousedustajat joutuvat ottamaan kantaa piispainkokouksen esitykseen todennäköisesti marraskuussa. Haluan korostaa, että piispainkokouksen esityksen puolesta äänestäminen ei edellytä molempien avioliittokäsitysten sisällöllistä ja teologista hyväksymistä, vaan ainoastaan sitä, että tunnustaa kahden erilaisen avioliittokäsityksen olemassaolon kirkossamme. Näinhän asia on, eikä kumpikaan käsityksistä ole häviämässä mihinkään.

Olen halunnut tässä kirjoituksessa avata piispainkokouksen esitystä ja omia tuntojani. Olen joutunut paljon pohtimaan ja kipuilemaan Jumalan kasvojen edessä näiden kysymysten kanssa. Uskon, että samassa tilanteessa ovat kaikki kirkolliskokousedustajat ja myös kaikki muut. Minua on näissä pohdinnoissa rohkaissut ajatus siitä, että Jumala on johdattanut kirkkoaan sen historian aikana monissa vaikeissa tilanteissa. Miksemme luottaisi siihen, että Jumala on kanssamme tässäkin kirkkomme vaiheessa.

”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Matt. 28:20

(Kirjoituksen ydinosat perustuvat Oulun hiippakunnan papeille 13.3.2024 lähettämääni kirjeeseen)

Eutanasian kannattamisessa näyttää purkautuvan esimerkiksi huoli hyvän saattohoidon saatavuudesta elämän loppuvaiheessa. Taustalla on usein myös omakohtaista tai lähipiiriin liittyvää pohdintaa, voiko hyvää elämää elää parantumattomasti sairaana vuoteeseen sidottuna. Nämä huolet ovat aitoja ja ymmärrettäviä.

Eutanasian kannattamisen taustalla on kuitenkin myös ideologisempia perusteluja, joita on syytä arvioida kriittisesti. Tuoreen kansalaisaloitteen perusteluissa sanotaan: ”Sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisen yksilönvapaus pitäisi olla myös sitä, että hän saa päättää omasta elämästään ja sen hallitusta päättymisestä.”

Kuulostaa äkkiseltään vakuuttavalta, mitä se ei kuitenkaan juridisesti ja eettisesti ole. Itsemääräämisoikeutta nimittäin edeltää länsimaisessa ihmisoikeusajattelussa tätäkin perustavampi oikeus, oikeus elämään. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa onkin osuvasti todennut (Kanava 2017), että ”länsimainen oikeusvaltio ei voi luopua yhdestä keskeisimmästä oikeusperiaatteesta, hengen suojaamisesta, edes silloin kun kuolemansairas pyytää saada kuolla”.

Aidosti sivistynyt yhteiskunta ei maksimoi itsemääräämisoikeutta, vaan pikemminkin vastustaa ajattelutapaa, jossa ihmiselämän arvoa mitataan terveydellä tai vammattomuudella. Siksi onkin ymmärrettävää, että useat vammaisjärjestöt ovat ottaneet eutanasian laillistamiseen voimakkaan kriittisen kannan.

Rohkenen myös kysyä, kuuluuko eutanasiakeskustelussakin kaikuja yhteiskunnassa lähes joka elämänalueelle ulottuvasta talouspuheesta? Olen pannut merkille, että monet vammaiset ja vakavasti sairaat ihmiset ovat alkaneet tuntea olevansa taakkoja sote-säästöjen keskellä painiskelevalle yhteiskunnalle.

Toinen kansalaisaloitteen perusteluissa esitetty ajatus on, että Suomessa eutanasian kriteerien tulisi olla tiukkoja ja tarkkarajaisia. En epäile tavoitteen vilpittömyyttä, mutta todistaako mikään sen puolesta, että Suomen tie poikkeaisi tässä asiassa muista eutanasian laillistaneista maista?

Pikemminkin on perusteltua olettaa kansainvälisten esimerkkien valossa, että käytäntö lähtee viemään eutanasiaa yhä väljempään suuntaan, niin että eutanasiaa saatetaan pitää ratkaisuna myös esimerkiksi vakaviin mielenterveyden ongelmiin tai jopa pienten lasten vakaviin sairauksiin, kuten esimerkiksi Belgiassa.

Laajassa vertaisarvioidussa psykiatrisessa tutkimuksessa (JAMA Psychiatry 2016) käytiin läpi 66 psyykkisistä syistä myönnettyä eutanasiaa tai avustettua itsemurhaa Hollannissa vuosina 2011–2014. Kävi ilmi, että eutanasiaa oli myönnetty skitsofreniasta, autismista, masennuksesta ja jopa syömishäiriöstä kärsiville. Haluammeko todella Suomessa astua polulle, joka aikaa myöten voi viedä tähän?

Kolmas kansalaisaloitteessa kriittistä arviointia vaativa seikka on sen vaikutus lääkärin ammattiin ja ammattietiikkaan. Eutanasiasta ei nimittäin voi yksilö itse päättää, vaan arvion tekevät potilaan pyynnöstä lääkärit. Näin vastuu eutanasiapäätöksestä sälytetään viime kädessä lääkärille.

Lääkärien ammattikunnan tehtäväksi on mielletty vuosisatojen ajan parantaminen ja kärsimyksen lievitys. Eutanasian myötä lääkärin etiikkaan tulisi mukaan elämän lopettamisen tehtävä. Suomen Lääkäriliitto vastustaa virallisesti edelleen eutanasian laillistamista. Lääkäriliiton mukaan ”palliatiivisen hoidon toteutumisen puutteita ei pidä ratkaista eutanasialla tai lääkäriavusteisella itsemurhalla”.

Vaikka lääkärikunnan kannatus eutanasialle tai lääkäriavusteiselle itsemurhalle onkin Lääkäriliiton tuoreen kyselyn mukaan lisääntynyt, niin kuitenkin alle kolmasosa lääkäreistä olisi itse valmis toteuttamaan eutanasian. Lisäksi eutanasian kannatus on muita lääkäreitä vähäisempää parantumattomasti sairaiden potilaiden parissa työskentelevien lääkäreiden joukossa.

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämisessä on edelleen tehtävää, mutta myönteisiä askelia on otettu esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella. Lääketieteellisesti on jo nyt olemassa mahdollisuudet hyvään kivunlievitykseen sekä tajunnan tason säätelyyn eli palliatiiviseen sedaatioon elämän loppuvaiheessa.

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, etten pidä eutanasiaa avaimena hyvään kuolemaan. Haluan kuitenkin vakuuttaa, etten vähättele parantumattomasti sairaan kokemaa kärsimystä ja elämän merkityksettömyyden tunnetta. Eutanasian laillistaminen kuitenkin muuttaisi yhteiskuntamme arvojärjestelmää ja käsitystämme ihmiselämän luovuttamattomasta arvosta niin syvästi, etten näe sille riittäviä perusteita.