Seminaarimme aiheena on köyhät ihmisyyden lähteenä (The poor: A Source of Humanity). Se on tärkeä teema tällaisena aikana, jolloin ihmisyyttä ja ihmisen arvoa tunnutaan mitattavan yhä enemmän vain yksilön taloudellisen arvon kautta. Ihmisen arvo tuntuu käytännössä usein typistyvän hänen käyttöarvoonsa. Kuinka hyödyllinen kukin ihminen on, vaikuttaa määrittävän hänelle osoitettavaa arvostusta.

Ymmärrän tämän Foorumin otsikon siten, että köyhät ja köyhyys ovat aivan erityinen peili meille. Tämän peilin kautta voimme katsoa, mikä on oman aikamme ja yhteiskuntamme tila. Peilistä voi nähdä myös arvojemme muutoksen. Köyhät ja asenteemme heitä kohtaan ovat meille peili kulttuurisen tilanteemme pohjavireeseen.

Mutta köyhyys ei ole toki vain jokin mielikuva. Köyhyys on myös ihan konkreettista ja kouriintuntuvaa todellisuutta. Arviolta yli 800 miljoonaa ihmistä elää tänä päivänä äärimmäisessä köyhyydessä (alle 3 dollarilla päivässä ostovoimakorjattuna). Saharan eteläpuolinen Afrikka muodostaa näin mitatun köyhyyden selvän keskuksen, sillä Maailmanpankin arvion mukaan jo yli 70 % maailman äärimmäisistä köyhistä asuu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Konfliktien merkitys on myös kasvanut köyhyyden selittäjänä. Viime vuosina enemmistö maailman äärimmäisessä köyhyydessä elävistä ihmisistä on asunut hauraissa tai konfliktien koettelemissa valtioissa. Köyhyyden mittareita on toki monenlaisia. Käytännössä köyhyyteen liittyy ravinnon, asumuksen, sanitaation, terveydenhuollon, puhtaan elinympäristön, lämmityksen ja polttoaineiden puutteita. Eli inhimillisesti katsottuna hyvin vaikeita ja sairauksien täyttämiä elinolosuhteita, joissa inhimilliset perustarpeet jäävät ehdottomasti täyttymättä.

Mutta köyhyys voidaan nähdä myös laajempana käsitteenä kuin aineellisena köyhyytenä. Materiaalisen köyhyyden lisäksi on vielä valtavasti osattomuutta, yksinäisyyttä ja henkistä köyhyyttä. Näköalattomuutta maailmassa, jonka arvot ovat suuressa muutoksessa ja jossa suurten, yhteisöllisten kertomusten merkitys on pitkään ollut murenemassa. Oman panoksensa tähän tuo myös digitalisuuden valtavan nopea kehitys ja sen monet vaikutukset ihmisen elämään.

Oma maani Suomi on monella tapaa erittäin hyvä maa elää. World Happiness Report -tutkimus on nimennyt Suomen jo monta kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Mutta myös Suomessa olemme tunnistaneet erityisesti paljon aineetonta köyhyyttä. Osattomuutta, ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, merkityksettömyyden kokemusta sekä mielenterveysongelmia. Yhteisöjen ja perheiden hajoamista sekä huutavaa arvotyhjiötä. Tämän monenlaisen köyhyyden olemme tunnistaneet niin Suomessa kuin myös omassa hiippakunnassamme.

Hiippakuntamme nykyinen strategia on vahvasti Sant’Egidiosta kumpuavan ajattelun inspiroima. Olemme korostaneet siinä sitä Jeesuksen toimintatapaa, että hän aloitti työnsä periferiasta. Ja sitä, että Jeesus aloitti työnsä etsimällä marginaaleissa olevia, ja hän nosti viimeiset ensimmäisiksi. Lausumme siinä, että ”kirkko löytää identiteettinsä asettumalla köyhien rinnalle ja ymmärtäessään, ettei sen osa tässä maailmassa ole menestystarina”. Problematisoimme myös, edelleen uskollisena Sant’Egidion ajattelulle, että tosi kirkossa ei ole auttajia ja autettavia, vaan on vain sisaria ja veljiä.

Evankeliumit näyttävät meille, miten Jeesus kohtaa köyhiä ja alas painettuja hämmästyttävällä voimalla. Näiden kertomusten pohjalta haluan yhä tänäänkin esittää tutun kysymyksen: WWJD – What would Jesus Do? Tämä laajalle levinnyt kysymys on minusta yhä edelleen hyvin tärkeä. Mitä Jeesus tekisi näissä tilanteissa, joita me nykypäivän maailmassa kohtaamme? Mitä Jeesus tekisi, jos hän saapuisi Suomeen ikääntyvälle muuttotappiopaikkakunnalle, joka on rakennemuutoksen kourissa? Mitä Jeesus tekisi, jos hän kävelisi Rooman lähiöissä? Tätä kysymystä miettimällä saamme tavan olla lähimmäisenä toisillemme, ja voimme olla murtamassa köyhyyden ja yksinäisyyden kehää. Tämän kysyminen tuo meidät myös yhä uudelleen hauraan ihmisyytemme äärelle. Se kutsuu meitä kohtaamaan toisemme radikaalilla tavalla, ja se kutsuu meitä yhteyteen toinen toistemme kanssa.

Tahdon vielä sanoa, että olen hyvin vaikuttunut siitä, että tätä Rauhankonferenssia ja sen tapahtumia järjestetään täällä Assisin kaupungissa. Pyhän Fransiskuksen elämä ja spiritualiteetti ovat rikastuttaneet viime vuosikymmeninä myös laajasti suomalaista kristillisyyttä. Väheksymättä tippaakaan köyhyyden laajaa inhimillistä kärsimystä tuottavaa puolta, tapaamme Fransiskuksella ajatuksen köyhyydestä myös ihanteena.

Pyhä Fransiskus opettaa meidät vavahduttavasti näkemään ulkonaisen rikkauden tuoman haasteen ihmisyydelle. Fransiskus osoittaa, millainen onni voi kätkeytyä yksinkertaiseen ja kohtuulliseen elämään – ja millaisen sisäisen vapauden tämä voi saada aikaan.

Tämä yksinkertainen ja kohtuullisempi elämä on myös juuri sitä, mitä meidän maailmamme niin kovasti kaipaa. Me 2020-luvun ihmiset olemme syvästi tietoisia siitä, kuinka kulutamme maailman resursseja jatkuvasti aivan liian paljon. Kulutuksen vähentäminen on siis maailmankin puolesta elintärkeää. Ja samalla se voi olla monille aineellisesti hyvinvoiville elämää monella tavoin tervehdyttävä oivallus.

The Poor: A Source of Humanity

Right Reverend, Bishop, Doctor Jukka Keskitalo

Speech at the Sant’Egidio International Meeting for Peace, Forum 19, October 27, 2026

Distinguished Forum participants, ladies and gentlemen.

The topic of our forum is ”The Poor: A Source of Humanity.” This is a truly important theme in times like these, when humanity and human worth seem increasingly measured solely by an individual’s economic value. In everyday life, a person’s worth often seems to be reduced to their utility; how useful a person is appears to determine the value accorded to them.

I interpret the title of this forum to mean that the poor—and poverty itself—serve as a unique mirror for us. Through this mirror, we can examine the state of our times and our society. The mirror also reveals shifts in our values; the poor, and our attitudes toward them, reflect the underlying tone of our cultural landscape.

Yet poverty is certainly not merely an abstract concept or image. It is also a concrete, tangible reality. Today, an estimated 800 million people live in extreme poverty (on less than 3 dollars a day, adjusted for purchasing power). Sub-Saharan Africa constitutes a clear epicenter of poverty measured in this way. According to World Bank estimates, more than 70% of the world’s extremely poor already live in the region.

Conflict has also become an increasingly significant factor in explaining poverty. In recent years, the majority of people living in extreme poverty have resided in fragile or conflict-affected states. There are, of course, various ways to measure poverty. In practical terms, poverty entails a lack of food, housing, sanitation, healthcare, a clean environment, heating, and fuel—in short, living conditions that are extremely harsh and rife with disease, where basic human needs go unmet.

However, poverty can also be viewed as a broader concept than mere material deprivation. Alongside material poverty, there is a vast amount of social exclusion, loneliness, and spiritual poverty—a sense of meaninglessness in a world where values ​​are undergoing profound change and where the significance of grand, collective narratives has long been eroding.

My own country, Finland, is in many respects an excellent place to live. The World Happiness Report has named Finland the happiest country in the world for several consecutive years. But in Finland, too, we have identified a great deal of what might be termed ”intangible poverty”: a sense of exclusion, alienation, loneliness, and meaninglessness, as well as mental health issues.

Our diocese’s current strategy is strongly inspired by the thinking of the Community of Sant’Egidio. We emphasize Jesus’s approach of beginning his work from the periphery—seeking out those on the margins and lifting the last to become the first. We state that ”the Church finds its identity by standing alongside the poor and realizing that its role in this world is not one of a success story.” True to the spirit of Sant’Egidio, we also challenge the notion of a divide between ”helpers” and ”those being helped,” asserting instead that there are only sisters and brothers.

The Gospels show us how Jesus encounters the poor and the downtrodden with astonishing power. Drawing on these accounts, I wish to pose a familiar question again today: What Would Jesus Do? I believe this widely known question remains vitally important. What would Jesus do in the situations we face in today’s world? What would Jesus do if He arrived in a shrinking, aging Finnish town in the grip of structural change? What would Jesus do if He walked through the suburbs of Rome?

Reflecting on this question gives us a way to be neighbors to one another and enables us to help break the cycle of poverty and loneliness. Asking this also brings us, time and again, face-to-face with our own fragile humanity. It invites us to encounter one another in a radical way and calls us into fellowship with one another.

I would also like to say how deeply impressed I am that this International Meeting for Peace and its events are being held here in the city of Assisi. In recent decades, the life and spirituality of Saint Francis have also greatly enriched Finnish Christianity. Without in the least downplaying the aspect of poverty that causes immense human suffering, in Francis we also encounter the concept of poverty as an ideal.

Saint Francis powerfully teaches us to recognize the challenge that material wealth poses to our humanity. Francis demonstrates the happiness that can be found in a simple and moderate life—and the inner freedom this can foster.

This simple and more moderate way of life is also precisely what our world so desperately needs. We, the people of the 2020s, are acutely aware that we are constantly consuming far too many of the world’s resources. Reducing consumption is therefore vital for the sake of the planet. At the same time, for many who are materially well-off, it can be a realization that steers life toward deeper values.

Olemme koolla suurena juhlapäivänä Limingan kirkossa. Seurakuntanne upea kirkko täyttää tänä vuonna pyöreät 200 vuotta. Tätä merkkitapausta olemme kokoontuneet tänään juhlistamaan. Olen tosi iloinen, että meitä on mukana tässä juhlamessussa paljon. Laajasti liminkalaisia juhlistamassa omaa kirkkoa.

Tämän sunnuntain kirkkovuoden mukaisena aiheena on kristityn vapaus. Raamatun tekstit muistuttavat meitä siitä, että uskossa Kristukseen olemme vapaita perinnäissäännöistä ja yrityksestä olla Jumalalle mieliksi omilla teoillamme. Kristus tahtoo vapauttaa meidät kaikesta itsemme tuijottamisesta palvelemaan toisiamme vapain sydämin.

Tämän juhlapäivän merkeissä tahdon tervehtiä teitä päivän hallelujasäkeen sanoin:

Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä.

Iäti kestää hänen armonsa. (Ps. 136:1)

Jumalan hyvyydestä tahdommekin tänään kiittää. Olen kiitollinen Limingan seurakunnasta, jossa minulla on ollut mahdollisuus vierailla jo useamman kerran. Olen kiitollinen sen työntekijöistä, vapaaehtoisista, kaikista seurakuntalaisista. Ja sen tästä upeasta uusklassisesta kirkosta, jonka piirteet ovat monen keskeisen suomalaisen 1800-luvun kirkkoarkkitehdin käsialaa. Tämä puinen katedraali on saanut seisoa rauhassa tällä paikalla nyt 200 vuoden ajan ja nähdä Limingan ympärillä kasvavan.

Limingan seurakunnan historiahan kyllä ulottuu vaikka kuinka pitkälle. Niin kuin olen joskus aiemminkin todennut, tämä on todella vanha ja samalla todella nuori seurakunta. Vanha perustamisvuotensa mukaan, ja nuori seurakuntalaisten keski-iän mukaan.

Kirkon kaunistus ovat erityisesti sen seinien suojiin kokoontuvat seurakuntalaiset. Jotka tänne kokoontuvat. Ja jotka eivät myöskään jää pelkästään kirkon suojiin vaan toimivat kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäistä palvellen myös ympäri paikkakuntaa ja miksei laajemminkin. Sellainen elävä seurakunta on siis kirkon paras kaunistus.

Jumalan armon varassa olemme siis vapaat palvelemaan. Tämä kirkko olkoon edelleen Limingan seurakunnan sydän. Paikka, jonka suojiin voi aina saapua maailman myllertäessä ympärillä. Paikka, jossa kuulemme Jumalan sanaa ja jossa pyhät sakramentit ovat tarjolla. Toivon että Jumalan armon sana saa siten kaikua vielä pitkään tässä kirkossa. Kenties seuraavat 200 vuotta!

Kirkko vahvistaa meitä. Samalla kirkko lähettää meidät matkaan. Sanotaan, että Jumalalla ei ole muita käsiä ja jalkoja tässä maailmassa kuin meidän kätemme ja meidän jalkamme. Siksi Kristus lähettää myös meidät matkaan. Vuorollamme palvelemaan, tekemään hänen työtään.

Olemme kokoontuneet Oulunsalon kirkkoon tänä sunnuntaina, 17. helluntain jälkeisenä sunnuntaina, aiheella Jeesus antaa elämän. Tätä pyhää on kutsuttu evankeliumitekstiensä vuoksi pikku pääsiäiseksi tai syksyn pääsiäiseksi. Tämän pyhän evankeliumeissa osoitetaan, kuinka Jeesus todella antaa elämän. Herättämällä kuolleet, Isältään saamallaan voimalla.

Olemme koolla tänä sunnuntaina myös Oulunsalon seurakunnan piispantarkastuksen merkeissä. Tässä messussa juhlistetaan Oulunsalon piispantarkastusta. Piispantarkastus Oulunsalossa on käynnistynyt viime keväänä, ja tänä viikonloppuna olen seurueeni kanssa kiertänyt laajasti Oulunsaloa ja käynyt keskusteluja seurakunnan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa. Olemme vierailleet Niemenrannan koululla, tavanneet yhteistyöverkostoja ja tehneet myös yritysvierailun, Tactotek Oy:ssä. Tämä viikonloppu on vahvistanut kuvaani Oulunsalon seurakunnasta aktiivisena ja elävänä seurakuntana, jossa toimii lukuisia vapaaehtoisia vastuunkantajia.

Hyvät seurakuntalaiset. Tahdon tervehtiä teitä Toisen korinttilaiskirjeen sanoin:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4: 7)

Apostoli Paavalin sanat aarteesta saviastioissa ovat minulle hyvin läheiset. Paavali kuvaa sitä, kuinka Kristuksen evankeliumi on tullut keskelle hyvinkin epätäydellistä ihmisyyttämme. Meillä on evankeliumin aarre. Mutta kannamme sitä saviastioissa, omassa vajavaisessa ihmisyydessämme. Sitä voimakkaammin tuo aarre loistaa. Paavali myös kuvaa, kuinka Kristus itse asuu meissä. Yhteytemme Jeesukseen ei siis ole vain jokin muodollinen suhde johonkin henkilöön, josta olemme kerran kuulleet. Paavalille todellinen elämä on yhteyttä Jeesukseen Kristukseen, Kristus-yhteyttä. Kristuksessa elämistä. Siinä on pelastuksen esimakua. Siinä on Jumalan valtakunnan todellisuutta tähän elämään murtautumassa. Vaikka yhtä aikaa pysymme hyvin epätäydellisinä, vajavaisina saviastioina.

Seurakunnan tehtävänä on pitää esillä Kristus-keskeistä sanomaa. Seurakunnan tehtävä on julistaa ristiinnaulittua Jeesusta. Jeesus lahjoittaa meille pelastuksen. Jeesus on valo, joka voi loistaa meidänkin saviastioissamme.

Tästä sanomasta myös Oulunsalon seurakunta elää. Se palvelee osana Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa, tässä Oulunsalon toimintaympäristössä. Olen kiitollinen Oulunsalon seurakunnasta, joka elää ja hengittää evankeliumin sanaa. Se kantaa huolta lähimmäisistä ja tekee arvokasta työtään lasten, nuorten ja kaikenikäisten parissa.

Tämä messu on siis myös Oulunsalon seurakunnan juhla. Saamme kiittää niistä lahjoista, joita Jumala on Oulunsalon seurakunnalle suonut. Saamme kokoontua myös Herran pyhälle ehtoolliselle ottamaan vastaan ehtoollisen sakramentin, jossa Jeesus lahjoittaa meille pelastuksen armon. Siinä toteutuu syntien anteeksiantaminen ja lupaus iankaikkisesta elämästä Jeesuksessa Kristuksessa. Ehtoollisaterialla Jeesus tuo meidät yhteen, samaan pöytään itsensä kanssa ja lahjoittaa meille elämän.

Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: »Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.»

Hyvät oulunsalolaiset ja hyvät juhlavieraat. Vietämme yhdessä tätä Oulunsalon uuden seurakuntasalin käyttöön ottamisen juhlaa. Teemme sen sanaa kuullen ja rukoillen. Sen jälkeen Kiitän elämästä -konsertissa hengellisestä musiikista nauttien.

Kiitämme tänään tässä tilanteessa myös Oulunsalon seurakunnan uudesta seurakuntasalista. Tämä sali mahdollistaa entistä suurempien tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämisen. Perhejuhlista muistotilaisuuksiin ja seurakunnan tapahtumia lasten ja nuorten tapahtumista ikäihmisten kokoontumisiin. Tämä on todella kiitosaihe. Pitkään tämän tilan tarpeesta ehdittiin puhua, ja nyt kesästä asti tämä tila on palvellut Oulunsalon seurakuntalaisia.

Tutussa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus todistaa tehtävästään. Hän siis sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”

Valoon meillä kaikilla pohjoisen ihmisillä on varmasti hyvin henkilökohtainenkin suhde. Keskikesän lähes loputtomaan valoon. Sydäntalven kaamokseen. Ja valon ja pimeyden nopeaan vaihteluun täällä pohjoisen vuoden kierrossa. Valo on konkreettisestikin se asia, joka herättää luonnon eloon. Kasvit tarvitsevat tuota valoa synnyttääkseen uutta elämää. Ilman valoa emme myöskään näe eteemme, ihan konkreettisestikin ymmärrettynä.

Raamattu puhuu paljon valosta. Jeesus viittaa itseensä maailman valona. Psalmien kirjan psalmissa 119 sanotaan lisäksi: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. (Ps. 119:5) Jumalan sana on lamppu askeleissamme ja valo matkallamme. Näin myös Jumalan sana kantaa valoa mukanaan. Kun kokoonnumme sitä yhdessä kuulemaan. Vaikkapa tähän saliin.

Niin, apropos. Olemme siis tässä uudessa Oulunsalon seurakunnan seurakuntasalissa. Tämän salin nimestähän on ollut käynnissä nimikilpailu. Ja kilpailun seurauksena nimi on nyt sitten päätetty julkistaa. Ehkä joku on jo saattanut arvata, puheeni teemasta, mihin tämän salin nimi liittyy. Oulunsalon seurakunnan seurakuntasalin nimeksi on päätetty: Valon sali.

Uskon, että tämä nimi on hyvin sopiva tälle salille. Tämä sali on paikka, jossa kuullaan ja julistetaan evankeliumi. Tämä on paikka, jossa voimme tulla Jumalan koskettamiksi monissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa ja perhejuhlissa. Nimi viittaa myös salin tässä nurkassa olevaan lasiteokseen, joka heijastaa värikästä valoa tänne saliin puolen päivän aikoihin. Valon sali on myös tämän salin arkkitehdin valinta nimeksi.

Valon sali viittaa myös seurakunnan tehtävään olla Kristus-valon kantajia tässä maailmassa. Tähän tehtävään meidät jokainen on kutsuttu, oikeastaan jo ihan kastehetkestämme alkaen. Missä yhteydessä myös luetaan nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: »Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.» Siitä lähtien meidätkin kutsutaan kantamaan tuota valoa. Ei itsessämme, vaan Kristus-valoa heijastaen, omassa ”saviastiassamme”, kuten Paavali ihmistä kuvaa (2. Kor.).

Sanoopa Jeesus siitä huolimatta evankeliumeissa myös, että te olette maailman valo (Matt. 5). Ei meistä kukaan varmasti omassa voimassaan. Mutta Kristuksen seurakuntana, sitä valoa meidät on lähetetty jakamaan. Oulunsalon seurakunnassa tämä Sali saa olla sellainen paikka, jossa tuota valoa jaetaan. Ja josta se saa säteillä meidän elämäämme.

Tällaista tehtävää varten olemme nyt siunaamassa käyttöön tätä Oulunsalon uutta seurakuntasalia.

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Rakkaat kristityt, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Vietämme tätä Jumalan huolenpidon sunnuntaita Tammenlehvän perinneyhdistyksen kirkkopyhänä, ja samalla osana kaatuneiden omaisten valtakunnallisten hengellisiä ja kulttuuripäiviä. Tärkeästä päivästä on siis kysymys. Olemme isojen asioiden äärellä. Kuinka hyvin sopiikaan, että nämä päivät osuvat tälle sunnuntaille, jonka teemana on Jumalan huolenpito.

Uskon, että monella meistä on kokemusta siitä, että Jumala on pitänyt huolta. Siitä että Herra on varjellut, johdattanut ja siunannut. Jos toki on varmasti myös kokemusta siitä, että on vastoinkäymisiä ja vastatuulta elämässä. Kenties suurta suruakin monen meidän elämässä. Siitä huolimatta uskon, että monella meistä on kokemusta siitä, että noiden vaikeidenkin asioiden keskellä Jumala on pitänyt huolta.

Ja jos ajattelemme omaa kansaamme – sen vaiheita ja kohtaloita: emmekö voi todellakin ajatella ja sanoa, että Jumalan siunaava käsi on ollut monella tavalla myös kansamme pään päällä varjelemassa ja johtamassa? Olemme kokeneet kansakuntana monia vaikeita vaiheita, sotia ja nälänhätiäkin menneinä vuosisatoina. Niistäkin olemme päässeet eteenpäin. Ja nyt saamme kiitollisina ajatella sitä, että vaikka maailmalla myllertää, niin me saamme kuitenkin elää Suomessa rauhassa. Se on erityisen suuri kiitosaihe. Ja siitä saamme tietysti osoittaa kiitollisuutta erityisesti sille sukupolvelle, joka sotien aikana kesti, taisteli ja rukoili.

Jumalan huolenpidosta puhui kauniisti myös kuulemamme Vanhan testamentin teksti, jossa Jumala piti profeetta Eliasta huolta Sarpatin lesken vähäisten eväiden kautta. Inhimillisesti katsoen mitään jaettavaa ei olisi ollut, mutta niin vain ei jauhoastia tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, koska Jumala piti huolta.

Tämän päivän evankeliumi puolestaan on hyvinkin tuttu kertomus Vapahtajamme vierailusta Martan ja Marian kodissa. Martta kutsuu Jeesuksen kotiinsa vieraakseen. hänellä on kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, mutta hänen sisarensa Maria sen sijaan asettuu hiljaa istumaan Jeesuksen jalkojen juureen, Jeesuksen puheita vain kuuntelemaan. Evankeliumin rivien välistä voi melkein lukea, kuinka Martan ärsyyntyminen alkaa nousta sisartaan kohtaan. ”Tuossa hän vain istuu ja kuuntelee, ja minulla on palveltavana koko tämä vierasjoukko”, Martta ehkä ajattelee. Niinpä Martta pyytää, että Jeesus kehottaisi myös Mariaa osallistumaan käytännön vastuun kantamiseen. Että Maria auttaisi sisartaan talon tehtävissä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Marialla on siis hyvä osa Jeesuksen jalkojen juuressa, kuuntelemassa Jeesuksen puheita. Ja voisiko sanoa, että aistimassa Vapahtajan hengityksiä ja sydämensykkeitä. Siihen Maria on asettunut, aivan lähelle Jeesusta. ja vaikuttaa todellakin siltä, että myös Jeesus nostaa Marian esimerkiksi. Maria on ehkäpä luonteeltaan mietiskelijä sekä hiljaisuuteen ja rukoukseen keskittyvä ihminen. Ikään kuin hartaan, rukouksen ihmisen perikuva. Hän omistaa koko elämänsä hengellisille asioille.

Entäpä sitten toinen sisar, Martta? Martta saattaa puolestaan olla kuva touhukkaasta, aikaansaavasta naisesta, joka ei ehkäpä niin paljon arvosta sitä, että vain istutaan ja jätetään käytännön työt muiden kannettavaksi. Martta arvostaa työntekoa ja pitää kunnia-asiana sitä, että vieraita palvellaan hyvin. Varsinkin kun heillä todellakin on nyt kodissaan arvovieras. Täytyyhän häntä palvella ja täytyyhän kodin olla tiptop. Maria sen sijaan haluaa keskittyä kuulemaan Jeesuksen sanoja.

Näyttää siltä, että tässä evankeliumissa rakentuu, ainakin näennäisesti, eräänlainen ristiriita näiden kahden sisaruksen ja heidän elämäntapojensa välille. Marian hiljaisen, rukoilevan elämäntavan ja Martan aktiivisen, toimijan elämäntavan välille. Ja tämä asetelma onkin ollut tämän evankeliumin kertomuksen vahva tulkintaperinne. Sitä on luettu usein siitä näkökulmasta, että Maria on hyvä ja Martta ehkä vähän vähemmän hyvä. Pitäisikö meidänkin nyt liittyä tähän lukutapaan? Vai onko myös Martalla joitakin sellaisia hyveitä, joita voimme ottaa esimerkiksi omaan elämäämme?

Kuten tiedämme, myös käytännön tekijöitä tarvitaan. Kestitsemään vieraita, tekemään töitään, hoitamaan velvollisuuksia, toimimaan järjestöissäkin, kuten myös Kaatuneitten omaisten Liitossa tai sotaorpojen yhdistyksissä. Ja hyvät ystävät, eivät nämäkään hengelliset kulttuuripäivät olisi tuosta vain syntyneet, ellei olisi ollut niitä marttoja, jotka ovat panneet toimeksi ja tehneet kaikki käytännön järjestelyt.

Niin, Martta ja Maria ovat nyt edessämme. Kun olen mietiskellyt tätä evankeliumia tätä messua varten, niin eteeni osui 1300-luvulla eläneen dominikaanimunkin mestari Eckhartin ajatukset tästä evankeliumitekstistä. Mestari Eckhart oli luostarissa elänyt munkki, ja hänestä sanotaan, että hän monella tavalla ikään kuin ennakoi reformaatiota sekä Martti Lutherin ajatuksia. Eikä olekaan ihme, että Martti Luther suuresti arvosti tämän dominikaanimunkin ajatuksia.

Mestari Eckhartilta saamme hieman uutta näkökulmaa Martan ja Marian kertomukseen. Hän nimittäin päätyy ajatukseen, että ei Martta ole yhtään sen vähempiarvoisempi kuin Mariakaan, eikä yhtään vähemmän esimerkillinen kuin Maria. Ja saattaapa olla, että mestari Eckhart nostaa Martan Marian rinnalle tai aavistuksen yläpuolellekin, jotta hän herättäisi oman aikansa kuulijoiden tai nyt meidän ajatuksiamme.

Mestari Eckhartin ajatusten pohjalta Marian elämänasennetta voisi kuvata mietiskeleväksi, tai niin kuin hän sanoo, kontemplatiiviseksi elämänasenteeksi. Kontemplatiivisuus tarkoittaa tässä rukousta ja Jumalan läsnäolossa viipymistä. Mestari Eckhartin aikana ajateltiin, että tämä elämänasenne toteutuu erityisesti luostarielämässä.

Eckhartin ajatusten pohjalta puolestaan Martan elämänasennetta voisi kuvata aktiiviseksi elämäksi. Martta ei ole luostarin muurien sisälle menevää tyyppiä. Hän on aktiivisesti maailmassa toimiva ja työtä tekevä. Ja nykyaikana voisi vaikkapa sanoa, että yrityksiä perustava ja uusia aloitteita tekevä ihminen. Keskiaikaisessa elämässä oli pitkään ollut vallalla ajatus, että tuo mietiskelevä elämä on arvokkaampi tapa palvella Jumalaa kuin aktiivinen toiminta. Mutta kuten totesin: mestari Eckhart vastaakin tämän raamatunkohdan äärellä, että itse asiassa käytännön toiminta voi joskus olla jopa syvällisempi tapa palvella Jumalaa ja joka tapauksessa tie, joka monelle meistä annetaan. Martti Lutherin ja reformaation ajatuksia ennakoiden Eckhart on sitä mieltä, että Martta on sellainen ihminen, joka kykenee toimimaan aktiivisesti maailmassa, lähimmäisiään palvellen.

Keskiaikaisessa teologiassa oli pitkään ollut vallalla ajatus, että tuo mietiskelevä elämä on arvokkaampi tapaa käyttää elämänsä. Mutta mestari Eckhart vastaakin tämän Luukkaan raamatunkohdan äärellä, että itse asiassa käytännön toiminta voikin joskus olla syvällisempi tapa elää elämää.

Martti Lutheriakin ennakoiden mestari Eckhart on sitä mieltä, että kypsempi ihminen voi olla sellainen, joka kykenee toimimaan aktiivisesti maailmassa lähimmäisiään palvellen ja käytännön töissä vastuuta kantaen. Mutta on toki ilmeistä, että hän arvostaa myös Marian rukoukseen keskittyvää elämänasennetta.

Ei olekaan lopulta syytä kysyä, että kumman elämänasenne onkaan parempi. Kummatkin heistä toivottivat Jeesuksen kotiinsa sydämestään tervetulleiksi.

Hyvät ystävät. Olen halunnut kertoa tästä mestari Eckhartin ajattelusta teille tänään, koska mielestäni se avaa tuoreita näkökulmia tähän tuttuakin tutumpaan evankeliumin kertomukseen. Nämä mestari Eckhartin ajatukset korostavat sitä, että Martan ja Marian ihanteiden välille ei ole syytä rakentaa vastakkainasettelua. Molempien kutsumusta tarvitaan kirkossa, yhteiskunnassa ja lähimmäisten keskellä. Molempien kutsumusta tarvitaan tässä sekavassa, vastakkainasetteluja ruokkivassa ajassamme.

Ajatellaanpa tosiaan monia järjestöjäkin, esimerkiksi tämän juhlapäivän toteuttajia. Tai ajatellaanpa partiolaisia, urheiluseuroja, sosiaali- ja terveysalojen järjestöjä ja niin edelleen. Niissä tarvitaan marttoja.

Jos sinä löydät itsestäsi tuon toiminnallisen martan, niin palvele Jumalaa lahjoillasi, hyvällä omallatunnolla aktiivisena toimijana, siellä mihin sinut on johdatettu.

Toisaalta jos koet, että kutsumuksesi nousee enemmän tuosta Marian hiljaisesta, ehkäpä esirukoilijan roolista, niin ole uskollinen siinä tehtävässäsi.

Kaatuneitten Omaisten Liitto toimii vaalien Suomen sodissa kaatuneiden ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa. Tämä työ on äärimmäisen arvokasta. Kiitän teitä kaikkia, jotka toimitte Kaatuneitten Liitossa sekä sen alaisissa järjestöissä ja sotaorpojen yhdistyksissä. Kaatuneitten Omaisten Liitto ja sen jäsenyhdistykset toimivat myös tallentaakseen esimerkiksi tärkeää perinnetietoa nuoremmille sukupolville. Tietoa siitä, millaisia inhimillisiä tarinoita on sotiemme vaiheisiin liittynyt. Kuinka moni joutui sodassa antamaan henkensä tai terveytensä. Kuinka moni lapsi joutui elämään ilman isää tai äitiä sodanjälkeisissä olosuhteissa. Kuinka sodan taakka on ollut raskas kantaa sodan kokeneille sukupolville ja jälkipolvillekin.

Toisaalta mielemme täyttää kiitollisuus siitä, että saamme yhdessä kokoontua vapaassa ja demokraattisessa Suomessa. Mielemme täyttää kiitollisuus Jumalan hyvästä huolenpidosta meitä ja kansaamme kohtaan.

Samalla toivon, että sotien muistojen vaaliminen rakentaa meitä edelleen vakaumuksessamme rauhan työssä, työskentelemään vihollisuuksien vähentämiseksi. Rauhan tie on tie, jota Jeesus meitä kehottaa kulkemaan. Jumalan huolenpidosta iloiten, toisistamme huolehtien, lähimmäisiämme palvellen. Toistemme puolesta rukoillen. Marttoina sekä marioina.

Ja todellakaan Jeesus ei tee eroa näiden sisarusten välillä. Molemmat ovat hänelle yhtä rakkaita. Niin kuin meistä jokainen on Jumalalle yhtä rakas. Jumalan huolenpito meitä kohtaan sai huippunsa siinä, että Vapahtaja antoi henkensä meidän puolestamme. Jumala antoi kalleimpansa, oman poikansa, meidän syntiemme sovitukseksi.

Ja kun tänään kuulet kutsun ehtoollispöytään, saat olla varma siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus toivottaa sinut tervetulleeksi armon osallisuuteen. Ei ole kynnyksiä vaan on vain alhaalla kulkeva armo, joka on lähellä meitä kaikkia. Siihen saamme turvautua ja jatkaa matkaamme Jumalan huolenpitoon luottaen.

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

    Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

    Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Piispa Jukka Keskitalo:

Näin kuulimme tämän sunnuntain evankeliumitekstin. Tämä sunnuntai on siis paitsi Oulun hiippakunnan lähetysjuhlien päätöspäivä niin myös 15. sunnuntai helluntaista. Jonka aiheena on kiitollisuus.

Kiitollisuus on suuri voima ihmisen elämässä. Miten erilaista onkaan kiitollisen ihmisen elämä verrattuna ihmiseen, joka ehkä kokee toistuvaa katkeruutta elämänsä tapahtumista. Kiitollisuus ja kiitollinen mieli ovat suuria voimia, joista kumpuaa hyvää, niin että se suorastaan säteilee ympäristöön. Evankeliumi kehottaa meitä etsimään kiitollisuutta, vaikka se ei olisikaan aivan helppoa.

Varmaan on niin, että jokaisen elämässä on isojakin vaikeuksia. Sellaisia joista ihminen ei voi olla kiitollinen. Mutta siitä huolimatta uskon, että jokaisen elämässä on myös hyvyyttä. Ja voimme olla kiitollisia vähintäänkin siitä, että meidän koko elämämme on Jumalan käsissä. Että emme joudu elämään vain omassa varassamme.

Itse koen, että minulla on paljon, mistä kiittää. Minulla on läheisiä ihmisiä, joista olen tosi kiitollinen. Minulla on terveyttä niin että voin elää aktiivista elämää. Ja saan myös tehdä työtä, jolla on merkitystä. Saan toimia tässä hienossa Oulun hiippakunnassa vastuupaikalla. Saan olla tällä hetkellä hyvin kiitollinen Raahen seurakunnasta.

Piispa Oscar, nyt kysyisin sinulta. Kun sinä ajattelet kirkkosi ja sinun hiippakuntasi elämää, niin mistä sinä olet kiitollinen?

Piispa Oscar Lema:

Kiitän Jumalaa valtavasti meidän kristityistämme, joiden kanssa me joka sunnuntai tulemme yhteen. Teemme yhdessä evankelioimistyötä. Meillä on yhä vastuullamme avata uusia seurakuntia ja kirkkoja. Näemme että seurakuntalaiset tekevät yhdessä tätä työtä. Kiitämme Jumalaa myös siitä, että näemme kuinka nuoret ovat meillä osa kirkkoa. Haluamme nähdä sen, että nuorilla on paikka seurakunnissamme. Iloitsemme heistä. Saamme tehdä myös heidän kanssaan evankelioimistyötä.

Piispa Jukka Keskitalo:

Kuulimme evankeliumissa äsken miehestä, joka käsitykseni mukaan oli hyvin yksin. Hän oli syrjään työnnetty, useimmille varmaan aivan näkymätön, sairas ihminen. Tämä mies odotti ja odotti tuohon altaaseen pääsyä, jotta hän voisi parantua altaan vedestä, kun se joskus harvoin kuohahtaa. Kukaan ei häntä sinne kuitenkaan auttanut. Aina joku ehti ennen häntä, aina joku kiilasi hänen eteensä. Tämä mies oli kantanut sairauden taakkaa jo 38 pitkää vuotta.

Mutta sitten tapahtui jotakin hyvin ratkaisevaa. Jeesus tulee altaalle ja Jeesus näkee tuon miehen. Jeesus pysähtyy hänen luokseen ja kysyy: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Mies osaa vastata tähän vain hämmentyneenä: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen.”

Jeesus kuitenkin sanoo siinä samassa hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Samalla hetkellä tuo mies paranee. Hän tulee fyysisesti taas terveeksi. Ja vielä syvemmällä tasolla, hän tulee Jeesuksen kohtaamaksi omassa elämässään.

Tällainen oli tämä Raamatun kertomus siitä, kuinka syrjään joutunut ihminen, Betesdan altaalla, tuli terveeksi ja kohtasi Jeesuksen.

Piispa Oscar, tiedän, että saat jatkuvasti todistaa hiippakunnassasi sitä, kuinka Jeesuksen kohtaaminen muuttaa ihmisen elämän suunnan. Voisitko kertoa meille jonkin yksittäisen ihmisen elämän kautta, millaista voi olla Jeesuksen kohtaaminen Tansaniassa?

Piispa Oscar Lema:

Me viemme evankeliumia eteenpäin niin, että käymme todistamassa Jeesuksesta talosta taloon. Meillä on myös Sinema Leo (suom. Elokuvat tänään) -auto, jolla näytämme Jeesuksesta kertovia elokuvia.

Saavuimme kerran yhteen perheeseen. Menimme kertomaan ja julistamaan Jeesuksesta. Kun tulimme evankelistojen ja muiden kanssa tämän perheen luo, meidät toivotettiin ensin tervetulleeksi. Kerroimme Jumalan sanasta ja rukoilimme perheenjäsenten puolesta. Ja näin perheenjäsenet ottivat Jeesuksen vastaan. He alkoivat sen jälkeen pohtia, että miten tämä Jeesuksen seuraan liittyminen näkyy heidän elämässään. Ja näin he päättivät lahjoittaa osan maatilkuistaan seurakunnalle, jotta siihen voidaan rakentaa kirkko.

Tuota perhettä vaivasivat esi-isien henget. He olivat käyneet perinteisten parantajien puheilla. Mutta kun he olivat ottaneet Jeesuksen vastaan ja alkaneet elää tätä uskoaan, heillä ei ollut enää tarvetta käydä noitatohtorien luona. Nämä perheenjäsenet ovat olleet sittemmin vetämässä toisia ihmisiä mukaan seurakuntaan ja Jeesuksen luokse. Tuossa perheessä on ilo siitä, että he saavat olla Kristuksen omia.

Piispa Jukka Keskitalo:

Minulla on ollut kaksi kertaa mahdollisuus käydä Tansaniassa vierailulla piispa Oscarin hiippakunnassa. Nuo vierailut ovat inspiroineet minua syvästi. Olen nähnyt paljon vilpitöntä sekä vapautunutta laulua ja tanssia Tansanian ev.lut. kirkon seurakunnissa. Yhdellä sanalla tosi paljon iloa tuossa kasvavassa kirkossa. Olen kokenut tosi tärkeänä Oulun hiippakunnan ja Victorianjärven itäisen hiippakunnan (Mwanzan hiippakunnan) yhteistyön. Se on merkinnyt meille paitsi yhteistyötä myös vilpitöntä ystävyyttä.

Mitä tämä ystävyyshiippakuntasuhde merkitsee teidän hiippakunnallenne? Millaisia yhteisiä visioita me voisimme tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä jakaa, piispa Oscar?

Piispa Oscar Lema:

Tämä yhteys on todella tärkeä. Se myös rakentaa meitä hengellisesti. Se auttaa meitä tällä matkallamme, kun opimme toisiltamme ja myös kasvamme. On asioita joita me opimme teiltä, ja on asioita, joita te opitte meiltä. Tämä on kuin yhteinen opintomatka.

Rukoilemme myös toistemme puolesta, ja jaamme sitä mitä löydämme Jumalan sanasta. Rukoukseni Jumalalle on, että tämä voisi jatkua iankaikkisesti! Että yhteys voisi jatkua sukupolvelta toiselle, koska tämä yhteys on rakentunut yhteisen uskon perustalle. Yhteisessä uskossa ei ole mitään sellaista, mikä voisi tätä yhteyttä rajoittaa!

Piispa Jukka Keskitalo:

Ja piispa Oscar, palatakseni päivän aiheeseen. Haluaisitko loppuun kertoa vielä, mistä sinä olet henkilökohtaisesti kiitollinen ja mistä erityisesti tänään?

Piispa Oscar Lema:

Kiitän Jumalaa siitä, miten hän on kutsunut minut yhdessä perheeni kanssa palvelemaan häntä. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka olisivat varmasti minua kykenevämpiä. Mutta kun olen saanut tämän mahdollisuuden palvella Jumalaa piispana, niin kiitän häntä siitä.

Haluan olla edelleen nöyrin sydämin Jumalan käden suojassa. Niin että Jumalan antama suunta ja tarkoitus minun perheelleni olla viemässä Jumalan valtakuntaa eteenpäin voisi olla meille mahdollista ja että voisimme täyttää tuon tehtävän.

Piispa Jukka Keskitalo:

Nouskaamme nyt yhdessä tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.

Olemme kokoontuneet yhteen sanan ja sakramenttien ääreen. Vietämme yhteistä messua tällä hienolla ja suurella juhlajoukolla. Tämän messumme aiheena on lähimmäinen.

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan, että ”jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4: 7–8)

Näin rakkaus on kristittyjen tuntomerkkinä. Johanneksen kirjeet puhuvat paljon kristittyjen välisestä rakkaudesta ja sen tärkeydestä.

Jeesuksen opetukset puolestaan puhuvat lähimmäisen rakastamisesta ja sen välttämättömyydestä.

Lähimmäisen rakastaminen on Jeesuksen opetuksen mukaan aivan yhtä tärkeää kuin itsensä rakastaminen. Itse asiassa kummatkin voivat olla aika vaikeita. Mutta kummatkin ovat yhtä lailla tärkeitä ja kumpaankin Jeesus meitä kehottaa.

Kun kristinusko lähti aikanaan leviämään ylösnousemususkona Jeesukseen Kristukseen, niin kristittyjen keskinäinen rakkaus oli silloin sen voimallisin todistus maailmalle. Tuo keskinäinen rakkaus yhdistettynä palvelevaan rakkauteen köyhiä ja heikossa asemassa olevia kohtaan – se oli resepti, jolla kristinusko alkoi levitä hämmästyttävän nopeasti ja pitkäkestoisesti ympäri maailmaa.

Kun me olemme tänään koolla Oulun hiippakunnan lähetysjuhlien merkeissä, niin tahdon sanoa: Lähetys on ihan kokonaisvaltainen juttu. Se ei ole vain sanan julistamista joillekin tuntemattomille ihmisille. Ei, vaan lähetyksen on tarkoitus mennä sydämen tasolle asti. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan myös: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3: 18)

Sitä on todellinen lähetystyö, missio Dei, Jumalan lähetys, jossa me saamme olla mukana. Tämänkaltaiseen tehtävään haluan rohkaista teitä jokaista lähetysjuhlien osallistujaa. Tällaiseen näkyyn haluan juurruttaa hiippakuntani seurakuntia: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Ja juuri tällä tavalla meitä kutsutaan mukaan Jumalan lähetykseen.

Saakoot nämä lähetysjuhlat olla meille kaikille innostava yhteinen kokemus, josta säteilee missionaarista innostusta aivan sinne peräpenkkiin saakka ja kaikkiin hiippakuntamme seurakuntiin, idästä länteen ja pohjoisesta etelään.

Olemme kokoontuneet viettämään yhdessä tätä messua tänne Kursun kirkkoon. Tämä messu toteutetaan yhdessä Via Silentiin hiljaisuuden yhteisön kanssa. Kuulemme raamatunlukua, hiljennymme, laulamme ja rukoilemme. Vietämme myös yhdessä Herran pyhää ehtoollista.

Tämän sunnuntain evankeliumi on Matteuksen evankeliumista, sen 12. luvusta. Evankeliumin keskivaiheilta, Jeesuksen opetuspuheiden joukosta. Siinä Jeesus puhuu hyvien ja pahojen sanojen syvästä merkityksestä. Ja siitä miten meidän sanamme heijastavat sitä, mitä sisällämme asuu. Tiivistettynä sen viesti on sama kuin tunnettu sananlasku. Sananlasku, joka on lähtöisin juuri näistä Jeesuksen sanoista. Sananlasku, joka kuuluu siis: ”Hedelmistään puu tunnetaan.”

Eräänlaisena selityksenä tälle lauseelle Jeesus toteaa myös: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” Nämä kaksi lausetta jätän meille mietiskeltäväksi tässä messussa. Siis: ”Hedelmistään puu tunnetaan.” ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”

Mitkä ovat meidän hedelmiämme? Mitä meidän suumme puhuvat, kun pysähdymme suutamme kuuntelemaan?

Kolmantena lauseena jätän mietiskeltäväksemme Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista. Nekin puhuvat puusta, vaikka ovatkin toisesta evankeliumista, toisesta raamatunkohdasta. Nuo sanat puhuvat puusta, jossa meillä on yhteys toistemme kanssa. Puusta, joka on kuva seurakunnasta ja yhteydestä Kristuksessa. Kristuksesta, joka on seurakunnan pää. ”Jeesus sanoi: Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.” (Joh. 15: 5) Tämä on vielä kolmas lauselma, jonka jätän meidän pohdittavaksemme.

Tämä hetki, tämä messu on sitä varten, että se johtaa meitä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Siispä rukoilemme:

Luojamme ja Isämme, hiljennä mielemme.
Veljemme ja Vapahtajamme, hiljennä meidät rukoukseen.
Pyhittäjä ja Henkemme, hiljennä meidät vastaanottamaan.
Aamen.

Näiden juhlien tunnus kiertyy toivon käsitteen ympärille: ”En lakkaa toivomasta.” Tai oikeastaan, tunnuksessa on kysymys paljon enemmästä kuin vain käsitteestä, joka voi jäädä etäiseksi ja kylmäksi. ”En lakkaa toivomasta” puhuu enemmänkin kamppailujen ja kipujen keskeltä nousevasta toivon todellisuudesta kuin jostakin teoreettisesti analysoitavasta käsitteestä.

Toivon todellisuuden lähteille etsiydymme myös tällä raamattutunnilla. Olen antanut tälle raamattutunnille mielessäni otsikon ”Toivo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä”. Pysähdymme Vanhan testamentin Jobin rinnalle, joka koki elämässään syvää toivottomuutta, mutta näki lopulta myös toivon pilkahduksia. Pysähdymme myös niiden Uuden testamentin tekstien äärelle, jotka avaavat toivon näköaloja.

Toivo ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole automaattinen tunne, joka seuraa tietyistä suotuisista olosuhteita. Monesti ihmisen kokemus sanoo päinvastaista: toivo näyttää hiipuvan juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Ja kuitenkin, kristillinen usko puhuu toivosta, joka ei ole riippuvainen olosuhteista. Se puhuu toivosta, joka syntyy siellä, missä kaikki inhimilliset perusteet näyttävät katoavan. Apostoli Paavali kirjoittaa Abrahamista: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.” (Room. 4: 18). Tässä on asian ydin: toivo, joka ylittää sen, mikä näyttäytyy mahdollisena.

Abrahamin ”toivo vaikka toivoa ei ollut” on saanut ilmentymänsä Siionin virressä 251, joka on virsikirjamme virsi 631, Oi Herra, jos mä matkamies maan. Sen neljännessä säkeistössä on sanat: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa olleenkaan.” Näistä sanoista lukemattomat ihmiset ovat etsineet lohtua hautajaisissa, kun on saateltu rakasta ihmistä viimeiselle maalliselle matkalle. Tämän virren eetos, sanoisinko ”toivottoman toivo”, pukee sanoiksi jotakin hyvin olennaista heränneen kansan uskonmaailman tunnoista.

Raamatussa toivo ei ole synonyymi optimistiselle ajattelulle. Raamatussa toivo ei tarkoita sitä, että asioiden oletetaan kääntyvän paremmiksi lähinnä siksi, että koetetaan pysyä positiivisella mielellä. Optimismia elämänasenteena ei ole syytä vähätellä, mutta kristillinen toivo ei yksinkertaisesti tyhjenny siihen. Jos optimismi kertookin enemmän ihmisen suhtautumistavasta, elämänasenteesta tai luonteestakin, niin kristillinen toivo kertoo enemmän Jumalan lupauksista, joihin tuo toivo ankkuroituu ja jossa se riippuu kiinni.

Lakkaamaton toivo on itse asiassa yksi Raamatun läpi leikkaavista teemoista. Ajatelkaamme vain äsken jo mainittua Abrahamia. Hänelle luvattiin jälkeläisiä, vaikka hänen ja Saaran elämässä kaikki biologiset ja inhimilliset mahdollisuudet olivat menneet. Silti Abraham ei lakannut toivomasta. Ajatelkaamme Israelin kansaa Egyptissä: orjuus oli kestänyt sukupolvien ajan, eikä mikään viitannut vapautumiseen. Vaikka kansa vielä erämaavaelluksellakin – jolloin se oli jo lähellä vapautumista Egyptin orjuudesta – kapinoi, ei se kuitenkaan lakannut toivomasta. Tai ajatelkaamme profeettoja, jotka puhuivat toivosta pakkosiirtolaisuuden keskellä tilanteessa, jossa kansa oli menettänyt kotimaan, temppelin ja tulevaisuuden. Silti pakkosiirtolaisuudessakaan kansa ei lakannut toivomasta.

*

Toukokuun loppupuolella minulla oli harvinaisempi työtehtävä, joka pani miettimään toivon luonnetta. Siunasin käyttöön Vaalan uuden vankilan hengellisen tilan. Samalla siunattiin virkaansa uusi vankilapappi Ville Suomela. Siunaamisen jälkeisessä juhlassa Pohjois-Suomen rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen piti hienon puheen, jossa hän käsitteli nimenomaan toivoa. Tämän kokeneen vankilavirkamiehen ajatukset toivosta ja inhimillisyydestä puhuttelivat minua vahvasti, sillä ne avaavat sitä, miltä toivo näyttää äärimmäisissä olosuhteissa, vankilan muurien sisällä.

Raimo Kärkkäisen luvalla siteeraan tässä raamattutunnissa paria kohtaa hänen puheestaan:

”Vankila on paikka, jonne ihmiset eivät tule unelmiensa kanssa. Sinne tullaan tekojen, rikottujen lakien ja usein rikkoutuneiden ihmissuhteiden vuoksi. Mutta samalla vankila on paikka, jossa kysymykset elämästä, syyllisyydestä, vastuusta ja mahdollisuudesta muuttua nousevat esiin poikkeuksellisella voimalla.”

Vankila on siis Kärkkäisen mukaan unelmista ja illuusioista riisuttu paikka. Tuskinpa sitä osuvammin voi sanoa. Vankila jos mikä on paikka, jossa kevyt puhe toivosta tai optimismista tuntuu vesivelliltä. Kokenut rikosseuraamusalan virkamies pukee sanoiksi vankilassa koetun eksistentiaalisen kipuilun, jopa tuskan ja syyllisyyden. Paradoksaalista kyllä, vankila on kuitenkin paikka, jossa toivo voi puhjeta esiin kuin sinnikäs kukka asfaltin raosta.

*

Vaalan vankilasta on maantieteellisesti ja ajallisesti iso hyppy Vanhan testamentin Jobiin, mutta sellaisen hypyn me nyt kuitenkin teemme. Jobin kirja on puhutteleva kertomus yksittäisen ihmisen koettelemuksista, jotka tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Job on varakas, kaikin puolin maallisesta onnesta osallinen, hurskas mies ja Jumalan uskollinen palvelija. Jobin kirjaa kehystää lisäksi hurjan kuuloinen ennakkonäytös taivaallisessa hovissa. Siinä Jumala kysyy Saatanalta: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin?” ”Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 1: 8)

Saatanan vastaus on hiuksia nostattava: ”Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (1: 9–11)

Saatana on siis sitä mieltä, että helppohan Jobin on hymyillä. Hän on saanut kaikkea yllin kyllin. Ja näinpä Jumala ja Saatana lähtevät erikoiseen ja hurjan kuuloiseen vedonlyöntiin siitä, miten Jobille käy. Kääntyykö Job Jumalaa vastaan, kun Saatana saa viedä häneltä kaiken maallisen hyvän vai pysyykö Job Jumalan uskollisena palvelijana?

Samassa Saatana aloittaa Jobin koettelemukset. Job menettää lyhyessä ajassa niin lapsensa kuin maallisen omaisuutensa onnettomuuksissa, jotka tapahtuvat perä perää. Päälle päätteeksi Job menettää vielä oman terveytensä, kun Jumala antaa Saatanan sairastuttaa Jobin ruton kaltaiseen tautiin. Job ei kuitenkaan nouse kapinaan Jumalaa vastaan.

Jobin puoliso pukee sanoiksi sen, mikä on hyvin inhimillistä ja olisi varmaan monen meistäkin reaktio: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” (2: 9) Mutta Job vastaa: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.” (2: 10) Ja tässä Job pysyykin, hän ei kiroa Jumalaa. Vaikka toisaalta hän kokeekin kärsivänsä epäoikeudenmukaisista kärsimyksistä.

Näyttämölle astuu nyt Jobin kolme ystävää: Elifas, Bildad ja Sofar – myöhemmin myös neljäs, Elihu. Ystävät parahtavat ensin itkuun Jobin nähdessään. Mutta kohta alkavat sanojen säilät heilua. He tahtovat osoittaa, että Jobin on täytynyt toimia itse väärin ja olla itse syypää omaan kohtaloonsa. Muuten nämä ”ystävät” eivät kykene Jobin kohtaloa selittämään.

Ystävien oppineet puheet kuitenkin tuskastuttavat kärsivän Jobin sydänjuuriaan myöten. Job ei kaipaa selittelyjä, vaan hän tahtoisi tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Voin kuvitella, kuinka vähissä tuon sairauden riuduttaman ja onnettomuuksien kolhiman miehen voimat ovat. Ja hän saa ystäviltään tuossa tilanteessaan vain oppineita opetuksia moraaliteologiasta.

Ei Job sitä kaipaa, että hänen onnettomuuttaan surkuteltaisiin tai seliteltäisiin. Job toivoisi, että ystävät olisivat hänen rinnallaan, istuisivat hiljaa hänen sairasvuoteensa vieressä, sen sijaan, että pakenevat loputtomiin selityksiinsä.

Ehkäpä monet meistäkin ovat kohdanneet tällaisia ”ystäviä” jossakin elämänsä vaiheessa tai kenties moni on sortunut olemaan itse tällainen ”ystävä”. Sellainen, joka sanoo, että ”äläs nyt synkistele tuolla tavalla”. Tällaisia neuvonantajia riittää joskus enemmänkin kuin tarpeeksi. Aito toivon näköala ei useinkaan nouse sellaisista kevyistä kommenteista, että päätä nyt vain, että ajattelet positiivisesti. Että kyllä se siitä, häntä nyt vaan pystyyn. Tai että myönnä nyt vain mokanneesi jossakin.

Näyttää siltä, että Jobin ystävät kuuluivat niihin ihmisiin, jotka itse olivat vaarassa ahdistua ystävänsä kohtaamista onnettomuuksista. Halusivatko he kenties puhua Jobin ahdistavan ja epäinhimillisen tilanteen pois, ennen muuta itselleen selitykseksi? Jotta heidän ei tarvitsisi kohdata elämään niin usein kuuluvaa huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja elämän synkimpiä värejä.

*

Jobin ystävien lohdutteluyrityksiä lukiessa tulee mieleen se, mitä Rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen puhui vankilapapin työstä. Tuleepa melkein mieleen, että kunpa Jobillakin olisi ollut tällaisia ystäviä kuin miksi Kärkkäinen kuvaa vankilapapin kutsumuksen.

”Vankilapastori kohtaa ihmisen ihmisenä – ei rikoksen, tuomion tai vankinumeron kautta, vaan ainutlaatuisena ja arvokkaana. Vankilapastorin työssä ei ratkaista asioita nopeasti eikä tarjota helppoja vastauksia. Sen sijaan kuunnellaan, ollaan läsnä, ja uskalletaan viipyä niiden kysymysten äärellä, joille muilla ei aina ole aikaa tai tilaa. Tässä työssä vankilapastori seisoo usein rajapinnoilla: toivon ja epätoivon, syyllisyyden ja anteeksiannon, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Se vaatii herkkyyttä, rohkeutta ja syvää luottamusta siihen, että ihminen on enemmän kuin pahimmat tekonsa ja että elämä voi löytää uuden suunnan.”

Job, kuten varmasti jokainen Vaalan vankilan vanki tai kuka tahansa meistä, uskoakseni kaipaa sydämensä pohjasta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Job oikein kutsumalla kutsuu ystäviään myötäelämään hänen kärsimyksissään. Kuulostaa siltä, että Jobilla on valtava puhumisen tarve, tarve kertoa kuunteleville korville häntä kohdanneesta ahdingosta.

Juuri tähän kohdatuksi tulemiseen liittyy Jobilla myös toivon näköala. Job vetoaa Jumalan itsensä oikeudenmukaisuuteen. Niinpä hän lausuu myös: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19: 25) Job välttää toivon menettämisen siten, että hänellä säilyy luottamus siihen, että näyttipä hänen tilanteensa kuinka toivottomalta tahansa, niin Jumalalla on viimeinen sana.

Jobin kirja päättyy kohtaukseen, jossa Jumala yllättäen lakkaa vaikenemasta ja Hän vastaa Jobille. Jumala ei kuitenkaan koskaan vastaa suoraan Jobin kysymyksiin. Sen sijaan Hän osoittaa Jobille valtansa kaiken luojana ja säätäjänä. Kohtaus on suorastaan hämmentävä. Näyttää siltä, ettei Job saa vastauksia kysymyksiinsä. Ja kuitenkin Job saa vastauksen.

Miten tämä on ymmärrettävissä? Job ei todellakaan näytä saavan vastausta miksi-kysymykseensä. Miksi hän joutui kärsimään. Miksi hän menetti perheensä ja terveytensä. Lopultakin nämä Jobin miksi-kysymykset jäävät avoimiksi. Silti, paradoksaalista kyllä, Job ei jää vaille vastausta. Vaikka Jumala vaikenee, niin hän ei hylkää Jobia. Jumalan vastaus Jobille on se, että minä olin läsnä, olin kanssasi syvimmällä epätoivon hetkellä.

Vaikka miksi-kysymykset jäävät auki, niin Jumalan kohtaamisen jälkeen Job on muuttunut ihminen. Jokin Jobin sisimmässä muuttuu, niin että hän pystyy vastaamaan Jumalalle: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. – – Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä. – – Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” (Job 42: 2, 3, 5–6)

*

Jobin kohtalo ja kärsimyksen kautta esiin kasvava hento ja arka toivo on yksi Vanhan testamentin koskettavimmista ihmiskohtaloista. Entäpä Uuden testamentin näköalat toivoon? Yksi keskeisimmistä toivoa käsittelevistä Uuden testamentin kohdista löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alusta: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11: 1)

Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää toivon ja uskon yhteen tavalla, joka tekee niistä aivan kuin kaksosia keskenään. Usko on toivomista ja toivo on uskomista. Eivätkö juuri Siionin virret ole täynnä tätä ikävöivää uskoa ja kaipausta. Sen näkemistä, mitä ei nähdä.

Ikävöivä usko nousee juuri tästä Heprealaiskirjeen eetoksesta, jossa uskon ja toivon käsitteet ovat lähes sisäkkäisiä, aivan kuin kolikon kaksi puolta, erottamattomasti. Kahden maan kansalaisen ikävöivä usko katsoo eteenpäin täältä ihmisen vaellukselta, tämän olemassaolon ehtojen alaisuudesta kohti Jumalan valtakuntaa, joka siintää horisontissa. Kuten Siionin virsi 243 tutulla tavalla pukee sanoiksi: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen.”

Toinen Uuden testamentin toivoa kuvaavista kohdista on apostoli Paavalin kirjeestä Korintin seurakunnalle. Paavali puhuu Jumalan valtakunnan odottamisesta toivona, joka on kuin tähyilyä tai aavistelua. Se on kuin läpikuultavan verhon läpi katselua. Verhon läpi et näe tarkkaan, korkeintaan muotoja ja hahmoja. Tähyilet ja aavistelet, katselet näkemätöntä.

Apostolin sanoin: ”Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin [kun täydellinen tulee] näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13: 12)

Ikävöivä usko on sitoutumista toivon tielle. Se on aktiivista toivossa ja toivon kautta elämistä. Se on toivoa jopa vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Siksi kristillinen toivo voi olla olemassa yhtä aikaa epävarmuuden, pelon ja jopa epätoivon kanssa.

Liiankin usein toivosta puhutaan kevyesti – ikään kuin se olisi kehotus unohtaa vaikeudet tai sivuuttaa kipu. Raamattu ei tee näin. Psalmien kirja antaa äänen ihmiselle, joka huutaa Jumalan puoleen syvyydestä. Jobin kirja kertoo ihmisestä, joka menettää kaiken, ja silti säilyttää toivon pilkahduksen. Jeesus itse huutaa ristillä: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Kristillinen toivo ei siis kiellä kärsimystä. Se kulkee sen läpi. Se on toivoa, joka syntyy kyynelten keskellä, ei niiden sijaan. Ja silti, juuri näissä hetkissä toivo voi saada syvimmän muotonsa. Toivo ei ole silloin suuria sanoja, vaan pieniä askelia: rukous, joka nousee vaivoin; luottamus, joka ei tunnu varmalta, mutta ei myöskään katoa.

Kun puhumme toivosta, meidän on siis puhuttava myös uskosta. Uskossa ei ole kyse varmuudesta, joka perustuu laskelmiin tai todennäköisyyksiin. Uskossa on kyse luottamuksesta Jumalaan, joka toimii myös silloin, kun emme näe tai ymmärrä. Toivo ei tarkoita kaiken olevan hyvin. Se tarkoittaa, että Jumala on kanssamme silloinkin, kun kaikki EI ole hyvin.

Tässä kohtaa käännyn vielä kerran Raimo Kärkkäisen puoleen ja lainaan hänen sanojaan Vaalan vankilapastorin siunaamisen yhteydessä. Sanat kuvaavat kauniilla tavalla pienten toivon sanojen merkitystä:

”Monelle vankilapastori on ainoa, joka kuuntelee ilman tuomitsemista. Ainoa, jolle voi puhua toivosta silloin, kun sitä ei itse enää näe. Vankilapapin myötä vankilassa ovat läsnä – armo, toivo ja tulevaisuususko – ne eivät ole tyhjiä sanoja, vaan konkreettista tukea ihmisen matkalle kohti uutta elämänpolkua. […] Vankilapastori tuo vankilaan kirkon, mutta ennen kaikkea tuo sinne sanoman armosta. Armosta, jota ei ansaita teoilla, vaan joka annetaan lahjaksi. Armosta, joka kykenee murtamaan toivottomuuden muurit ja avaamaan näkymän siihen, että tulevaisuus voi olla toisenlainen kuin menneisyys. Ilman toivoa ihminen ei jaksa muuttua. Ilman kokemusta armosta tulevaisuus sulkeutuu.”

*

Toivon teologia on vahvasti inkarnaation teologiaa. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tuleminen Jeesuksessa Kristuksessa tekee sen, että toivon ankkuri ei ole kiinnittynyt johonkin ”pilvien tuolle puolen”.  Toivo saa täyttymyksensä kerran, kun kaikki vajavainen on hävinnyt ja täydellinen on tullut tilalle. Mutta toivo on Kristuksen ihmiseksi tulemisen vuoksi vahvasti tässä ajassa, tässä ihmisen todellisuudessa läsnä oleva todellisuus. Kristus otti ihmisen osan, eli ihmisen elämän, kaikkine kipuineen ja suruineen, epätoivoineen ja ahdistuksineen, ilon ja yhteyden hetkineen. Hän kärsi ihmisenä ja tuli viimein ristiinnaulituksi ja nousi kuolleista. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tulo tuo toivon ylhäältä ”pilvien reunoilta” alas maan päälle ja sen allekin, syvyyksien syvyyksiin.

Paavalin julistus Jeesuksesta Kristuksesta pureutuu juuri tähän Kristuksen tehtävään: ”Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8: 37–39)

*

Useat Uuden testamentin kertomukset korostavat toivon yhteydessä piirrettä, johon en ole vielä viitannut. Nimittäin sitä, että toivo johtaa myös aktiivisuuteen ja rohkeuteen. Tästä on esimerkkinä vaikkapa Markuksen evankeliumin 5. luvun kertomus 12 vuotta verenvuotoa sairastaneesta naisesta. Evankeliumi kertoo, että hän oli kärsinyt paljon monien lääkärien käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa saamatta apua.

Kun nainen kuulee Jeesuksesta, patoutunut aktiivisuus purkautuu hänessä esiin. Hänellä syntyy ajatus, että jopa Jeesuksen viitan koskettaminen voi parantaa hänet. Hänessä herää rohkeus toimia, eikä vain jäädä sivusta katsojaksi. Hän lähtee liikkeelle, raivaa tiensä väkijoukon läpi ja pääsee kuin pääseekin koskettamaan Jeesuksen viitan lievettä. Hän parantuu ja saa elämälleen uuden alun.

Verenvuotoa sairastavan naisen toivo kiinnittyi Jeesuksen viitanliepeeseen. Meille Kristus, ylösnoussut Herra, on toivo. Eikä vain meidän toivomme, vaan koko maailman toivo. Toivo saa meidät toimimaan lähimmäisten hyväksi, ihmisyyden, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Juuri tätä toivosta nousevaa aktiivista lähimmäisyyttä maailma kaipaa. Toivo on dynaamista ja Jumalan lupauksiin perustuvaa suuntautumista tulevaisuuteen. Toivo on toimimista Jumalan työtoverina tässä maailmassa, jotta maailmalla olisi elämä.

*

Hyvät kanssavaeltajat. Toivo ei synny pakottamalla tai päättämällä. Toivo on Jumalan lahja – lahja, joka annetaan usein vähitellen, elämän keskellä. Tästä toivosta Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 5. luvussa: “Toivo ei saata häpeään, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta” (Room. 5:5).

Ja saman kirjeen 15. luvussa apostoli liittää toivon ja ilon yhteen tavalla, johon on hyvä päättää tämä raamattutunti: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

Olemme nyt sytyttäneet kynttilät luovutetun Karjalan pitäjien mukaan. Yksi kullekin pitäjälle ja yksi kynttilä muille luovutetuille alueille. Nämä kynttilät kantavat viestiä siitä, että emme ole unohtaneet näitä menettämiämme kotiseutuja ja niiden ihmisiä. Haluamme edelleen muistaa menetettyä kotia. Haluamme myös kunnioittaa näillä paikkakunnilla lepääviä esi-isiä ja -äitejä sekä muistaa heitä Jumalan edessä.

Veikko Lavin Evakon laulussa kaikuu kokemus evakkotielle lähdöstä kauan sitten.

Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan
en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi

Kodista oli lähdettävä, ja tie vei pois tutuilta sijoilta. Silti menetetty koti säilyi mielessä ja sydämessä, ja sen muisto antoi voimaa kestää.

Tuohon muistamiseen liittyy kuitenkin kipeä menetyksen elementti. Se koskettaa sydäntä vielä sukupolvien jälkeenkin: kaipuuna, hiljaisena suruna ja syvänä ikävänä niitä koteja ja maisemia kohtaan, joita emme ole koskaan unohtaneet.

Toisaalta tähän muistamiseen sisältyy kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä, jota muistimme tuo meille elävänä tänne asti, kun vietämme Karjalaisia kesäjuhlia vuonna 2026 Oulun kaupungissa.

Noin 430 000 ihmistä lähti evakkoon ja joutui jättämään kotinsa Suomen sotien seurauksena. Se oli valtava määrä silloin, noin 12 % Suomen silloisesta väkiluvusta, ja se on valtava määrä nykyisinkin. Sodanjälkeiset paikallishistoriat kertovat paljon tarinoita evakkojen asettumisesta eri puolille Suomea. Asuttamisessa pyrittiin huomioimaan, että samalta alueelta kotoisin olevat pääsisivät asumaan lähekkäin, mikä helpottaisi sopeutumista ja yhteisöllisyyden säilymistä. Kuinka tässä onnistuttiin ja millaista rasismiakin monet uusilla kotiseuduillaan kohtasivat – niistä vaiheista meillä monilla on omakohtaisiakin kokemuksia. Kulttuurierot olivat monin paikoin suuria. Ja sodanjälkeisessä Suomessa oli usein vain niukkuutta jaettavana, mikä sekin osaltaan lisäsi jännitteitä.

Mutta vaikka uusi paikka olisikin löytynyt, niin sydämessä kulki mukana entinen koti – pihapuut, pellot, metsät, rannat, kotikylä, kirkko ja hautausmaa.

Tänne Oulun lääniin (nyk. Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu) sijoitettiin evakoista noin 13 000. Heitä tuli etupäässä Raja-Karjalasta, mutta myös joistakin eteläisemmistä pitäjistä sekä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetuilta alueilta. Karjalan pitäjistä asutettiin Oulun lääniin eniten väestöä Salmista, Soanlahdelta ja Suojärveltä.

Omalla tavallaan evakkous koski myös koko Pohjois-Suomea. Itäisen Lapin ja Oulun läänin itäosien evakuointien lisäksi koko Lapin läänin väestö määrättiin evakuoitavaksi Lapin sodan kynnyksellä. Useimmat näistä evakoista pääsivät kyllä palaamaan sodan jälkeen kotiseudulleen, mutta vastassa olivat silloin usein pelkät savuavat rauniot. Nämä kokemukset kuuluvat kipeinä kokemuksina myös omaan sukuhistoriaani Tornionlaaksossa.

Olemme tänään muistamassa kuitenkin erityisesti Karjalan pitäjiä, Karjalan kansaa ja sen vaiheita. Sitä on koeteltu historian vaiheissa. Toisaalta kauniit muistot kantavat tässäkin hetkessä meitä. Yhtä aikaa surullisina ja haikeina, mutta myös kiitollisina, katsomme taaksepäin. Muistojen äärellä saamme tuntea sekä menetyksen painon että sen rakkauden voiman, joka ei vuosikymmentenkään jälkeen ole sammunut. Se kaunis Karjala, josta Veikko Lavikin laulaa, elää edelleen muistoissamme ja suvun tarinoissa.

Ja Jumala on antanut myös uudet seudut asuttaviksi. Hän on johtanut ja hoitanut meitä hyvyydellään. Psalmissa 37 sanotaan: Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen! (Ps. 37: 5)

Historian kohtaloissa usko elämään, usko huomiseen ja usko Jumalaan on voinut säilyä. Saamme tänään liittyä myös kaikkeen siihen valoisaan, mitä meillä on kannettavana muistoissamme. Ja mitä voimme tänään yhdessä jakaa toisillemme. Juuri siinä on muistamisen suuri lahja: surun ja kaipuun keskeltäkin voimme löytää lämpimän kiitollisuuden eletystä elämästä.

Jumalan hyvyyteen ja kiitollisuuteen liittyen, kiitollisina kotimaastamme, laulamme virren 581 Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan.

Rukous

Rakas Taivaallinen Isämme.
Sinä tunnet kohtalomme elämän poluillamme, sotien ja rauhan vaiheissa, murheen ja ilon vaiheissa.
Haikeina olemme tänään muistaneet menetettyjä kotiseutujamme sekä esi-isiemme ja -äitiemme kotiseutuja.
Kiitollisina olemme muistaneet lapsuuttamme, sukumme perintöä ja kaikkea elettyä elämäämme.
Siunaa kotejamme ja läheisiämme. Tuo lohdutuksesi suruihimme ja herätä meissä ilo ilon hetkinä.
Suojele Suomea vaaroilta ja anna johtajillemme viisautta ja harkintakykyä.
Siunaa koko maailmaasi, poista sodat ja katkeruudet kansojen ja ihmisten väliltä.
Anna meidän toimia rauhan rakentumiseksi kaikkien ihmisten välille.
Siunaa koko luomakuntaasi.
Tätä kaikkea me tänään rukoilemme, yhdessä tänä iltana Oulun tuomiokirkossa.
Kuule nämä rukouksemme, Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa nyt ja aina.
Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.