Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Hyvät seurakuntalaiset, rakkaat sisaret ja veljet. Vietämme siis tätä Jumalan huolenpidon sunnuntaita Tammenlehvän perinneyhdistyksen kirkkopyhänä. Tämä messu on samalla kaatuneiden omaisten valtakunnallisten hengellisten ja kulttuuripäivien juhlamessu. Näitä päiviä ja tätä messua on ollut vahvasti rakentamassa Kaatuneitten Omaisten Liitto, erityisesti sen Oulun piiri sekä Tammenlehvän perinneyhdistys. Ja muitakin on ollut mukana järjestelyissä.

*

Kuulimme päivän evankeliumin Luukkaan evankeliumista. Tässä aika tutussakin kertomuksessa tapaamme kaksi sisarusta, Martan ja Marian. Martta kutsuu Jeesuksen kotiinsa vieraakseen. Martalla on kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, mutta hänen siskonsa Maria sen sijaan asettuu hiljaa istumaan Jeesuksen jalkojen juureen, Jeesuksen puheita vain kuuntelemaan.

Martta pyytää, että Jeesus kehottaisi myös Mariaa osallistumaan käytännön työhön. Että Maria auttaisi siskoansa talon tehtävissä. Jeesuksen vastaus on kuitenkin yllättävä: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Marialla on siis hyvä osa, jota häneltä ei pidä ottaa pois.

Vaikuttaa siltä, että Jeesus nostaa Marian esimerkiksi. Maria on hiljainen ja mietiskelevä, Jeesuksen opetusten kuulemiseen ja rukoukseen keskittyvän ihmisen arkkityyppi. Hän omistaa elämänsä hengellisille asioille.

Martasta puolestaan saattaa tulla kuva, että hän on touhukas käytännön nainen, joka ei arvosta sisarensa tapaa jättää käytännön työt ja vastuut toisten hoidettaviksi. Martta arvostaa työntekoa ja pitää kunnia-asiana sitä, että kaikki on vieraita varten tiptop. Maria sen sijaan haluaa keskittyä kuulemaan Jeesuksen sanoja.

Usein tätä Luukkaan evankeliumin kertomusta onkin luettu tähän tapaan. On syntynyt vahva tulkintatraditio, että Maria on näistä kahdesta esimerkillisempi. Ehkäpä siis meidänkin tulisi ottaa hänestä mallia ja jättää Martan toiminnallinen aktiivisuus vähemmälle.

Mutta kuten tiedämme, myös käytännön tekijöitä tarvitaan. Kestitsemään vieraita, tekemään töitään, hoitamaan velvollisuutensa, toimimaan kenties järjestöissäkin ja ylipäänsä saamaan asioita aikaiseksi. Eiväthän kaikki voi ainoastaan asettua kuuntelemaan ja mietiskelemään.

Olen pysähtynyt tämän Martta ja Maria -kertomuksen äärellä viime aikoina saksalaisen dominikaanimunkin, 1300-luvulla eläneen mestari Eckhartin ajatuksiin. Hän oli hiljaista luostarielämää vuosia elänyt munkki, jota muuten pari vuosisataa myöhemmin elänyt reformaattori Martti Luther suuresti arvosti.

Mestari Eckhartilta saamme hieman erilaisen tulkinnan Martan ja Marian suhteesta kuin mihin kenties olemme yleensä tottuneet. Hän päätyy ajatuksissaan yllättäen siihen lopputulokseen, että ei Martta ole sen vähempiarvoisempi kuin Maria.

Mestari Eckhartin ajatusten pohjalta Marian elämänasennetta voi kuvata mietiskeleväksi  eli kontemplatiiviseksi elämäksi. Mestari Eckhartin aikana erityisesti luostarielämä edusti tätä ihannetta.

Eckhartin ajatusten pohjalta Martan elämänasennetta voi kuvata aktiiviseksi elämäksi. Martta ei jää luostarin muurien suojaan, vaan toimii aktiivisesti maailmassa työtä tehden ja yrityksiä perustaen.

Keskiaikaisessa teologiassa oli pitkään ollut vallalla ajatus, että tuo mietiskelevä elämä on arvokkaampi tapaa käyttää elämänsä. Mutta mestari Eckhart vastaakin tämän Luukkaan raamatunkohdan äärellä, että itse asiassa käytännön toiminta voikin olla joskus jopa syvällisempi tapa elää todeksi kristityn kutsumusta kuin syrjään vetäytyvä mietiskely.

Martti Lutherin ja reformaation ajatuksia ennakoiden mestari Eckhart on sitä mieltä, että kypsempi ihminen voi olla sellainen, joka kykenee toimimaan aktiivisesti maailmassa lähimmäisiään palvellen ja käytännön töissä vastuuta kantaen.

Marttaa ja Mariaa näin vertailtaessa on tietysti todettava, että myös aktiivisesti toimiva Martta pitää kiinni sisällään siitä yhteydestä Jumalaan, jota Mariakin hiljaa mietiskelemällä vaalii. Martta on ehkä havahtunut paitsi omaan Jumala-suhteeseensa niin myös todella lähimmäisiin, jotka meillä ovat elämässä ympärillämme.

*

Olen halunnut kertoa tästä mestari Eckhartin ajattelusta teille tänään näinkin pitkään, koska se avaa tuoreita näköaloja. Tämä tulkinta korostaa sitä, että Martan ja Marian ihanteiden välille ei ole syytä rakentaa vastakkainasettelua. Molempien kutsumusta tarvitaan yhteiskunnassa ja kirkossa ja sen seurakunnissa.

Ajatellaanpa Suomen moniaista järjestökenttää. Esimerkiksi tämän juhlapäivän toteuttajia, Tammenlehvän perinneyhdistystä, Kaatuneitten omaisten liittoa piireineen ja jäsenyhdistyksineen. Joista esimerkkinä Oulun seudun Sotaorvot täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Tai monia muitakin järjestöjä, kuten partiolaisia tai vaikkapa urheiluseuroja.

Tällaisessa toiminnassa tarvitaan pohdiskelevia, rukoilevia marioita, mutta monesti kaivataan vielä enemmän niitä toimeen tarttuvia marttoja, jotka laittavat itsensä likoon ja tuovat meitä yhteen ihan käytännön toimillaan. Vaikkapa järjestämällä näitä hengellisiä ja kulttuuripäiviä.

Kaatuneiden Omaisten Liitto toimii vaalien Suomen sodissa kaatuneitten ja sodan olosuhteissa menehtyneiden sekä sodan aiheuttaman haavoittumisen tai sairastumisen takia kuolleitten muistoa. Ja se toimii näiden omaisten hyväksi monin tavoin.

Liitto ja sen jäsenyhdistykset toimivat myös esimerkiksi tallentaakseen tärkeää perinnetietoa nuoremmille sukupolville. Siitä millaisia inhimillisiä tarinoita on sotiemme vaiheisiin liittynyt. Kuinka sodassa moni joutuu antamaan henkensä. Kuinka sodassa moni kaatuu tai haavoittuu. Ja kuinka sodan taakka on aina raskas niin sodan kokeneelle sukupolvelle kuin vielä monille jälkipolvillekin.

Kaatuneiden ja sodan seurauksena kuolleiden muistelemisen rinnalla mielemme täyttää toisaalta tänään kiitollisuus siitä, että saamme yhdessä kokoontua vapaassa ja demokraattisessa Suomessa. Mielemme täyttää kiitollisuus Jumalan huolenpidosta tänne saakka.

Samalla toivon, että sotien muisto rakentaa meitä edelleen vakaumuksessamme rauhan puolesta, vihollisuuksia vastaan. Rauhan tie on se tie, jota Jeesus meitä kehottaa kulkemaan. Jumalan huolenpidosta iloiten, toisistamme huolehtien, lähimmäisiämme palvellen.

Lopulta Jeesus ei tee eroa marttojen ja marioiden välille. Jokainen meistä on hänelle yhtä rakas. Jeesus on tullut jokaista meitä varten maailmaan, sovittamaan kaikkien, niin Marttojen kuin Marioidenkin synnit.

Jeesus on tullut kantamaan meistä huolta ja ottamaan meidän huolemme hänen kannettavakseen. Tämän vakuutuksen saat uskossa ottaa vastaan, kun kuulet kutsun ehtoollispöytään: Tulkaa kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

    Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

    Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Piispa Jukka Keskitalo:

Näin kuulimme tämän sunnuntain evankeliumitekstin. Tämä sunnuntai on siis paitsi Oulun hiippakunnan lähetysjuhlien päätöspäivä niin myös 15. sunnuntai helluntaista. Jonka aiheena on kiitollisuus.

Kiitollisuus on suuri voima ihmisen elämässä. Miten erilaista onkaan kiitollisen ihmisen elämä verrattuna ihmiseen, joka ehkä kokee toistuvaa katkeruutta elämänsä tapahtumista. Kiitollisuus ja kiitollinen mieli ovat suuria voimia, joista kumpuaa hyvää, niin että se suorastaan säteilee ympäristöön. Evankeliumi kehottaa meitä etsimään kiitollisuutta, vaikka se ei olisikaan aivan helppoa.

Varmaan on niin, että jokaisen elämässä on isojakin vaikeuksia. Sellaisia joista ihminen ei voi olla kiitollinen. Mutta siitä huolimatta uskon, että jokaisen elämässä on myös hyvyyttä. Ja voimme olla kiitollisia vähintäänkin siitä, että meidän koko elämämme on Jumalan käsissä. Että emme joudu elämään vain omassa varassamme.

Itse koen, että minulla on paljon, mistä kiittää. Minulla on läheisiä ihmisiä, joista olen tosi kiitollinen. Minulla on terveyttä niin että voin elää aktiivista elämää. Ja saan myös tehdä työtä, jolla on merkitystä. Saan toimia tässä hienossa Oulun hiippakunnassa vastuupaikalla. Saan olla tällä hetkellä hyvin kiitollinen Raahen seurakunnasta.

Piispa Oscar, nyt kysyisin sinulta. Kun sinä ajattelet kirkkosi ja sinun hiippakuntasi elämää, niin mistä sinä olet kiitollinen?

Piispa Oscar Lema:

Kiitän Jumalaa valtavasti meidän kristityistämme, joiden kanssa me joka sunnuntai tulemme yhteen. Teemme yhdessä evankelioimistyötä. Meillä on yhä vastuullamme avata uusia seurakuntia ja kirkkoja. Näemme että seurakuntalaiset tekevät yhdessä tätä työtä. Kiitämme Jumalaa myös siitä, että näemme kuinka nuoret ovat meillä osa kirkkoa. Haluamme nähdä sen, että nuorilla on paikka seurakunnissamme. Iloitsemme heistä. Saamme tehdä myös heidän kanssaan evankelioimistyötä.

Piispa Jukka Keskitalo:

Kuulimme evankeliumissa äsken miehestä, joka käsitykseni mukaan oli hyvin yksin. Hän oli syrjään työnnetty, useimmille varmaan aivan näkymätön, sairas ihminen. Tämä mies odotti ja odotti tuohon altaaseen pääsyä, jotta hän voisi parantua altaan vedestä, kun se joskus harvoin kuohahtaa. Kukaan ei häntä sinne kuitenkaan auttanut. Aina joku ehti ennen häntä, aina joku kiilasi hänen eteensä. Tämä mies oli kantanut sairauden taakkaa jo 38 pitkää vuotta.

Mutta sitten tapahtui jotakin hyvin ratkaisevaa. Jeesus tulee altaalle ja Jeesus näkee tuon miehen. Jeesus pysähtyy hänen luokseen ja kysyy: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Mies osaa vastata tähän vain hämmentyneenä: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen.”

Jeesus kuitenkin sanoo siinä samassa hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Samalla hetkellä tuo mies paranee. Hän tulee fyysisesti taas terveeksi. Ja vielä syvemmällä tasolla, hän tulee Jeesuksen kohtaamaksi omassa elämässään.

Tällainen oli tämä Raamatun kertomus siitä, kuinka syrjään joutunut ihminen, Betesdan altaalla, tuli terveeksi ja kohtasi Jeesuksen.

Piispa Oscar, tiedän, että saat jatkuvasti todistaa hiippakunnassasi sitä, kuinka Jeesuksen kohtaaminen muuttaa ihmisen elämän suunnan. Voisitko kertoa meille jonkin yksittäisen ihmisen elämän kautta, millaista voi olla Jeesuksen kohtaaminen Tansaniassa?

Piispa Oscar Lema:

Me viemme evankeliumia eteenpäin niin, että käymme todistamassa Jeesuksesta talosta taloon. Meillä on myös Sinema Leo (suom. Elokuvat tänään) -auto, jolla näytämme Jeesuksesta kertovia elokuvia.

Saavuimme kerran yhteen perheeseen. Menimme kertomaan ja julistamaan Jeesuksesta. Kun tulimme evankelistojen ja muiden kanssa tämän perheen luo, meidät toivotettiin ensin tervetulleeksi. Kerroimme Jumalan sanasta ja rukoilimme perheenjäsenten puolesta. Ja näin perheenjäsenet ottivat Jeesuksen vastaan. He alkoivat sen jälkeen pohtia, että miten tämä Jeesuksen seuraan liittyminen näkyy heidän elämässään. Ja näin he päättivät lahjoittaa osan maatilkuistaan seurakunnalle, jotta siihen voidaan rakentaa kirkko.

Tuota perhettä vaivasivat esi-isien henget. He olivat käyneet perinteisten parantajien puheilla. Mutta kun he olivat ottaneet Jeesuksen vastaan ja alkaneet elää tätä uskoaan, heillä ei ollut enää tarvetta käydä noitatohtorien luona. Nämä perheenjäsenet ovat olleet sittemmin vetämässä toisia ihmisiä mukaan seurakuntaan ja Jeesuksen luokse. Tuossa perheessä on ilo siitä, että he saavat olla Kristuksen omia.

Piispa Jukka Keskitalo:

Minulla on ollut kaksi kertaa mahdollisuus käydä Tansaniassa vierailulla piispa Oscarin hiippakunnassa. Nuo vierailut ovat inspiroineet minua syvästi. Olen nähnyt paljon vilpitöntä sekä vapautunutta laulua ja tanssia Tansanian ev.lut. kirkon seurakunnissa. Yhdellä sanalla tosi paljon iloa tuossa kasvavassa kirkossa. Olen kokenut tosi tärkeänä Oulun hiippakunnan ja Victorianjärven itäisen hiippakunnan (Mwanzan hiippakunnan) yhteistyön. Se on merkinnyt meille paitsi yhteistyötä myös vilpitöntä ystävyyttä.

Mitä tämä ystävyyshiippakuntasuhde merkitsee teidän hiippakunnallenne? Millaisia yhteisiä visioita me voisimme tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä jakaa, piispa Oscar?

Piispa Oscar Lema:

Tämä yhteys on todella tärkeä. Se myös rakentaa meitä hengellisesti. Se auttaa meitä tällä matkallamme, kun opimme toisiltamme ja myös kasvamme. On asioita joita me opimme teiltä, ja on asioita, joita te opitte meiltä. Tämä on kuin yhteinen opintomatka.

Rukoilemme myös toistemme puolesta, ja jaamme sitä mitä löydämme Jumalan sanasta. Rukoukseni Jumalalle on, että tämä voisi jatkua iankaikkisesti! Että yhteys voisi jatkua sukupolvelta toiselle, koska tämä yhteys on rakentunut yhteisen uskon perustalle. Yhteisessä uskossa ei ole mitään sellaista, mikä voisi tätä yhteyttä rajoittaa!

Piispa Jukka Keskitalo:

Ja piispa Oscar, palatakseni päivän aiheeseen. Haluaisitko loppuun kertoa vielä, mistä sinä olet henkilökohtaisesti kiitollinen ja mistä erityisesti tänään?

Piispa Oscar Lema:

Kiitän Jumalaa siitä, miten hän on kutsunut minut yhdessä perheeni kanssa palvelemaan häntä. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka olisivat varmasti minua kykenevämpiä. Mutta kun olen saanut tämän mahdollisuuden palvella Jumalaa piispana, niin kiitän häntä siitä.

Haluan olla edelleen nöyrin sydämin Jumalan käden suojassa. Niin että Jumalan antama suunta ja tarkoitus minun perheelleni olla viemässä Jumalan valtakuntaa eteenpäin voisi olla meille mahdollista ja että voisimme täyttää tuon tehtävän.

Piispa Jukka Keskitalo:

Nouskaamme nyt yhdessä tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.

Olemme kokoontuneet yhteen sanan ja sakramenttien ääreen. Vietämme yhteistä messua tällä hienolla ja suurella juhlajoukolla. Tämän messumme aiheena on lähimmäinen.

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan, että ”jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4: 7–8)

Näin rakkaus on kristittyjen tuntomerkkinä. Johanneksen kirjeet puhuvat paljon kristittyjen välisestä rakkaudesta ja sen tärkeydestä.

Jeesuksen opetukset puolestaan puhuvat lähimmäisen rakastamisesta ja sen välttämättömyydestä.

Lähimmäisen rakastaminen on Jeesuksen opetuksen mukaan aivan yhtä tärkeää kuin itsensä rakastaminen. Itse asiassa kummatkin voivat olla aika vaikeita. Mutta kummatkin ovat yhtä lailla tärkeitä ja kumpaankin Jeesus meitä kehottaa.

Kun kristinusko lähti aikanaan leviämään ylösnousemususkona Jeesukseen Kristukseen, niin kristittyjen keskinäinen rakkaus oli silloin sen voimallisin todistus maailmalle. Tuo keskinäinen rakkaus yhdistettynä palvelevaan rakkauteen köyhiä ja heikossa asemassa olevia kohtaan – se oli resepti, jolla kristinusko alkoi levitä hämmästyttävän nopeasti ja pitkäkestoisesti ympäri maailmaa.

Kun me olemme tänään koolla Oulun hiippakunnan lähetysjuhlien merkeissä, niin tahdon sanoa: Lähetys on ihan kokonaisvaltainen juttu. Se ei ole vain sanan julistamista joillekin tuntemattomille ihmisille. Ei, vaan lähetyksen on tarkoitus mennä sydämen tasolle asti. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan myös: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3: 18)

Sitä on todellinen lähetystyö, missio Dei, Jumalan lähetys, jossa me saamme olla mukana. Tämänkaltaiseen tehtävään haluan rohkaista teitä jokaista lähetysjuhlien osallistujaa. Tällaiseen näkyyn haluan juurruttaa hiippakuntani seurakuntia: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Ja juuri tällä tavalla meitä kutsutaan mukaan Jumalan lähetykseen.

Saakoot nämä lähetysjuhlat olla meille kaikille innostava yhteinen kokemus, josta säteilee missionaarista innostusta aivan sinne peräpenkkiin saakka ja kaikkiin hiippakuntamme seurakuntiin, idästä länteen ja pohjoisesta etelään.

Olemme kokoontuneet viettämään yhdessä tätä messua tänne Kursun kirkkoon. Tämä messu toteutetaan yhdessä Via Silentiin hiljaisuuden yhteisön kanssa. Kuulemme raamatunlukua, hiljennymme, laulamme ja rukoilemme. Vietämme myös yhdessä Herran pyhää ehtoollista.

Tämän sunnuntain evankeliumi on Matteuksen evankeliumista, sen 12. luvusta. Evankeliumin keskivaiheilta, Jeesuksen opetuspuheiden joukosta. Siinä Jeesus puhuu hyvien ja pahojen sanojen syvästä merkityksestä. Ja siitä miten meidän sanamme heijastavat sitä, mitä sisällämme asuu. Tiivistettynä sen viesti on sama kuin tunnettu sananlasku. Sananlasku, joka on lähtöisin juuri näistä Jeesuksen sanoista. Sananlasku, joka kuuluu siis: ”Hedelmistään puu tunnetaan.”

Eräänlaisena selityksenä tälle lauseelle Jeesus toteaa myös: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” Nämä kaksi lausetta jätän meille mietiskeltäväksi tässä messussa. Siis: ”Hedelmistään puu tunnetaan.” ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”

Mitkä ovat meidän hedelmiämme? Mitä meidän suumme puhuvat, kun pysähdymme suutamme kuuntelemaan?

Kolmantena lauseena jätän mietiskeltäväksemme Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista. Nekin puhuvat puusta, vaikka ovatkin toisesta evankeliumista, toisesta raamatunkohdasta. Nuo sanat puhuvat puusta, jossa meillä on yhteys toistemme kanssa. Puusta, joka on kuva seurakunnasta ja yhteydestä Kristuksessa. Kristuksesta, joka on seurakunnan pää. ”Jeesus sanoi: Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.” (Joh. 15: 5) Tämä on vielä kolmas lauselma, jonka jätän meidän pohdittavaksemme.

Tämä hetki, tämä messu on sitä varten, että se johtaa meitä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Siispä rukoilemme:

Luojamme ja Isämme, hiljennä mielemme.
Veljemme ja Vapahtajamme, hiljennä meidät rukoukseen.
Pyhittäjä ja Henkemme, hiljennä meidät vastaanottamaan.
Aamen.

Näiden juhlien tunnus kiertyy toivon käsitteen ympärille: ”En lakkaa toivomasta.” Tai oikeastaan, tunnuksessa on kysymys paljon enemmästä kuin vain käsitteestä, joka voi jäädä etäiseksi ja kylmäksi. ”En lakkaa toivomasta” puhuu enemmänkin kamppailujen ja kipujen keskeltä nousevasta toivon todellisuudesta kuin jostakin teoreettisesti analysoitavasta käsitteestä.

Toivon todellisuuden lähteille etsiydymme myös tällä raamattutunnilla. Olen antanut tälle raamattutunnille mielessäni otsikon ”Toivo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä”. Pysähdymme Vanhan testamentin Jobin rinnalle, joka koki elämässään syvää toivottomuutta, mutta näki lopulta myös toivon pilkahduksia. Pysähdymme myös niiden Uuden testamentin tekstien äärelle, jotka avaavat toivon näköaloja.

Toivo ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole automaattinen tunne, joka seuraa tietyistä suotuisista olosuhteita. Monesti ihmisen kokemus sanoo päinvastaista: toivo näyttää hiipuvan juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Ja kuitenkin, kristillinen usko puhuu toivosta, joka ei ole riippuvainen olosuhteista. Se puhuu toivosta, joka syntyy siellä, missä kaikki inhimilliset perusteet näyttävät katoavan. Apostoli Paavali kirjoittaa Abrahamista: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.” (Room. 4: 18). Tässä on asian ydin: toivo, joka ylittää sen, mikä näyttäytyy mahdollisena.

Abrahamin ”toivo vaikka toivoa ei ollut” on saanut ilmentymänsä Siionin virressä 251, joka on virsikirjamme virsi 631, Oi Herra, jos mä matkamies maan. Sen neljännessä säkeistössä on sanat: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa olleenkaan.” Näistä sanoista lukemattomat ihmiset ovat etsineet lohtua hautajaisissa, kun on saateltu rakasta ihmistä viimeiselle maalliselle matkalle. Tämän virren eetos, sanoisinko ”toivottoman toivo”, pukee sanoiksi jotakin hyvin olennaista heränneen kansan uskonmaailman tunnoista.

Raamatussa toivo ei ole synonyymi optimistiselle ajattelulle. Raamatussa toivo ei tarkoita sitä, että asioiden oletetaan kääntyvän paremmiksi lähinnä siksi, että koetetaan pysyä positiivisella mielellä. Optimismia elämänasenteena ei ole syytä vähätellä, mutta kristillinen toivo ei yksinkertaisesti tyhjenny siihen. Jos optimismi kertookin enemmän ihmisen suhtautumistavasta, elämänasenteesta tai luonteestakin, niin kristillinen toivo kertoo enemmän Jumalan lupauksista, joihin tuo toivo ankkuroituu ja jossa se riippuu kiinni.

Lakkaamaton toivo on itse asiassa yksi Raamatun läpi leikkaavista teemoista. Ajatelkaamme vain äsken jo mainittua Abrahamia. Hänelle luvattiin jälkeläisiä, vaikka hänen ja Saaran elämässä kaikki biologiset ja inhimilliset mahdollisuudet olivat menneet. Silti Abraham ei lakannut toivomasta. Ajatelkaamme Israelin kansaa Egyptissä: orjuus oli kestänyt sukupolvien ajan, eikä mikään viitannut vapautumiseen. Vaikka kansa vielä erämaavaelluksellakin – jolloin se oli jo lähellä vapautumista Egyptin orjuudesta – kapinoi, ei se kuitenkaan lakannut toivomasta. Tai ajatelkaamme profeettoja, jotka puhuivat toivosta pakkosiirtolaisuuden keskellä tilanteessa, jossa kansa oli menettänyt kotimaan, temppelin ja tulevaisuuden. Silti pakkosiirtolaisuudessakaan kansa ei lakannut toivomasta.

*

Toukokuun loppupuolella minulla oli harvinaisempi työtehtävä, joka pani miettimään toivon luonnetta. Siunasin käyttöön Vaalan uuden vankilan hengellisen tilan. Samalla siunattiin virkaansa uusi vankilapappi Ville Suomela. Siunaamisen jälkeisessä juhlassa Pohjois-Suomen rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen piti hienon puheen, jossa hän käsitteli nimenomaan toivoa. Tämän kokeneen vankilavirkamiehen ajatukset toivosta ja inhimillisyydestä puhuttelivat minua vahvasti, sillä ne avaavat sitä, miltä toivo näyttää äärimmäisissä olosuhteissa, vankilan muurien sisällä.

Raimo Kärkkäisen luvalla siteeraan tässä raamattutunnissa paria kohtaa hänen puheestaan:

”Vankila on paikka, jonne ihmiset eivät tule unelmiensa kanssa. Sinne tullaan tekojen, rikottujen lakien ja usein rikkoutuneiden ihmissuhteiden vuoksi. Mutta samalla vankila on paikka, jossa kysymykset elämästä, syyllisyydestä, vastuusta ja mahdollisuudesta muuttua nousevat esiin poikkeuksellisella voimalla.”

Vankila on siis Kärkkäisen mukaan unelmista ja illuusioista riisuttu paikka. Tuskinpa sitä osuvammin voi sanoa. Vankila jos mikä on paikka, jossa kevyt puhe toivosta tai optimismista tuntuu vesivelliltä. Kokenut rikosseuraamusalan virkamies pukee sanoiksi vankilassa koetun eksistentiaalisen kipuilun, jopa tuskan ja syyllisyyden. Paradoksaalista kyllä, vankila on kuitenkin paikka, jossa toivo voi puhjeta esiin kuin sinnikäs kukka asfaltin raosta.

*

Vaalan vankilasta on maantieteellisesti ja ajallisesti iso hyppy Vanhan testamentin Jobiin, mutta sellaisen hypyn me nyt kuitenkin teemme. Jobin kirja on puhutteleva kertomus yksittäisen ihmisen koettelemuksista, jotka tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Job on varakas, kaikin puolin maallisesta onnesta osallinen, hurskas mies ja Jumalan uskollinen palvelija. Jobin kirjaa kehystää lisäksi hurjan kuuloinen ennakkonäytös taivaallisessa hovissa. Siinä Jumala kysyy Saatanalta: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin?” ”Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 1: 8)

Saatanan vastaus on hiuksia nostattava: ”Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (1: 9–11)

Saatana on siis sitä mieltä, että helppohan Jobin on hymyillä. Hän on saanut kaikkea yllin kyllin. Ja näinpä Jumala ja Saatana lähtevät erikoiseen ja hurjan kuuloiseen vedonlyöntiin siitä, miten Jobille käy. Kääntyykö Job Jumalaa vastaan, kun Saatana saa viedä häneltä kaiken maallisen hyvän vai pysyykö Job Jumalan uskollisena palvelijana?

Samassa Saatana aloittaa Jobin koettelemukset. Job menettää lyhyessä ajassa niin lapsensa kuin maallisen omaisuutensa onnettomuuksissa, jotka tapahtuvat perä perää. Päälle päätteeksi Job menettää vielä oman terveytensä, kun Jumala antaa Saatanan sairastuttaa Jobin ruton kaltaiseen tautiin. Job ei kuitenkaan nouse kapinaan Jumalaa vastaan.

Jobin puoliso pukee sanoiksi sen, mikä on hyvin inhimillistä ja olisi varmaan monen meistäkin reaktio: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” (2: 9) Mutta Job vastaa: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.” (2: 10) Ja tässä Job pysyykin, hän ei kiroa Jumalaa. Vaikka toisaalta hän kokeekin kärsivänsä epäoikeudenmukaisista kärsimyksistä.

Näyttämölle astuu nyt Jobin kolme ystävää: Elifas, Bildad ja Sofar – myöhemmin myös neljäs, Elihu. Ystävät parahtavat ensin itkuun Jobin nähdessään. Mutta kohta alkavat sanojen säilät heilua. He tahtovat osoittaa, että Jobin on täytynyt toimia itse väärin ja olla itse syypää omaan kohtaloonsa. Muuten nämä ”ystävät” eivät kykene Jobin kohtaloa selittämään.

Ystävien oppineet puheet kuitenkin tuskastuttavat kärsivän Jobin sydänjuuriaan myöten. Job ei kaipaa selittelyjä, vaan hän tahtoisi tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Voin kuvitella, kuinka vähissä tuon sairauden riuduttaman ja onnettomuuksien kolhiman miehen voimat ovat. Ja hän saa ystäviltään tuossa tilanteessaan vain oppineita opetuksia moraaliteologiasta.

Ei Job sitä kaipaa, että hänen onnettomuuttaan surkuteltaisiin tai seliteltäisiin. Job toivoisi, että ystävät olisivat hänen rinnallaan, istuisivat hiljaa hänen sairasvuoteensa vieressä, sen sijaan, että pakenevat loputtomiin selityksiinsä.

Ehkäpä monet meistäkin ovat kohdanneet tällaisia ”ystäviä” jossakin elämänsä vaiheessa tai kenties moni on sortunut olemaan itse tällainen ”ystävä”. Sellainen, joka sanoo, että ”äläs nyt synkistele tuolla tavalla”. Tällaisia neuvonantajia riittää joskus enemmänkin kuin tarpeeksi. Aito toivon näköala ei useinkaan nouse sellaisista kevyistä kommenteista, että päätä nyt vain, että ajattelet positiivisesti. Että kyllä se siitä, häntä nyt vaan pystyyn. Tai että myönnä nyt vain mokanneesi jossakin.

Näyttää siltä, että Jobin ystävät kuuluivat niihin ihmisiin, jotka itse olivat vaarassa ahdistua ystävänsä kohtaamista onnettomuuksista. Halusivatko he kenties puhua Jobin ahdistavan ja epäinhimillisen tilanteen pois, ennen muuta itselleen selitykseksi? Jotta heidän ei tarvitsisi kohdata elämään niin usein kuuluvaa huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja elämän synkimpiä värejä.

*

Jobin ystävien lohdutteluyrityksiä lukiessa tulee mieleen se, mitä Rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen puhui vankilapapin työstä. Tuleepa melkein mieleen, että kunpa Jobillakin olisi ollut tällaisia ystäviä kuin miksi Kärkkäinen kuvaa vankilapapin kutsumuksen.

”Vankilapastori kohtaa ihmisen ihmisenä – ei rikoksen, tuomion tai vankinumeron kautta, vaan ainutlaatuisena ja arvokkaana. Vankilapastorin työssä ei ratkaista asioita nopeasti eikä tarjota helppoja vastauksia. Sen sijaan kuunnellaan, ollaan läsnä, ja uskalletaan viipyä niiden kysymysten äärellä, joille muilla ei aina ole aikaa tai tilaa. Tässä työssä vankilapastori seisoo usein rajapinnoilla: toivon ja epätoivon, syyllisyyden ja anteeksiannon, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Se vaatii herkkyyttä, rohkeutta ja syvää luottamusta siihen, että ihminen on enemmän kuin pahimmat tekonsa ja että elämä voi löytää uuden suunnan.”

Job, kuten varmasti jokainen Vaalan vankilan vanki tai kuka tahansa meistä, uskoakseni kaipaa sydämensä pohjasta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Job oikein kutsumalla kutsuu ystäviään myötäelämään hänen kärsimyksissään. Kuulostaa siltä, että Jobilla on valtava puhumisen tarve, tarve kertoa kuunteleville korville häntä kohdanneesta ahdingosta.

Juuri tähän kohdatuksi tulemiseen liittyy Jobilla myös toivon näköala. Job vetoaa Jumalan itsensä oikeudenmukaisuuteen. Niinpä hän lausuu myös: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19: 25) Job välttää toivon menettämisen siten, että hänellä säilyy luottamus siihen, että näyttipä hänen tilanteensa kuinka toivottomalta tahansa, niin Jumalalla on viimeinen sana.

Jobin kirja päättyy kohtaukseen, jossa Jumala yllättäen lakkaa vaikenemasta ja Hän vastaa Jobille. Jumala ei kuitenkaan koskaan vastaa suoraan Jobin kysymyksiin. Sen sijaan Hän osoittaa Jobille valtansa kaiken luojana ja säätäjänä. Kohtaus on suorastaan hämmentävä. Näyttää siltä, ettei Job saa vastauksia kysymyksiinsä. Ja kuitenkin Job saa vastauksen.

Miten tämä on ymmärrettävissä? Job ei todellakaan näytä saavan vastausta miksi-kysymykseensä. Miksi hän joutui kärsimään. Miksi hän menetti perheensä ja terveytensä. Lopultakin nämä Jobin miksi-kysymykset jäävät avoimiksi. Silti, paradoksaalista kyllä, Job ei jää vaille vastausta. Vaikka Jumala vaikenee, niin hän ei hylkää Jobia. Jumalan vastaus Jobille on se, että minä olin läsnä, olin kanssasi syvimmällä epätoivon hetkellä.

Vaikka miksi-kysymykset jäävät auki, niin Jumalan kohtaamisen jälkeen Job on muuttunut ihminen. Jokin Jobin sisimmässä muuttuu, niin että hän pystyy vastaamaan Jumalalle: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. – – Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä. – – Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” (Job 42: 2, 3, 5–6)

*

Jobin kohtalo ja kärsimyksen kautta esiin kasvava hento ja arka toivo on yksi Vanhan testamentin koskettavimmista ihmiskohtaloista. Entäpä Uuden testamentin näköalat toivoon? Yksi keskeisimmistä toivoa käsittelevistä Uuden testamentin kohdista löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alusta: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11: 1)

Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää toivon ja uskon yhteen tavalla, joka tekee niistä aivan kuin kaksosia keskenään. Usko on toivomista ja toivo on uskomista. Eivätkö juuri Siionin virret ole täynnä tätä ikävöivää uskoa ja kaipausta. Sen näkemistä, mitä ei nähdä.

Ikävöivä usko nousee juuri tästä Heprealaiskirjeen eetoksesta, jossa uskon ja toivon käsitteet ovat lähes sisäkkäisiä, aivan kuin kolikon kaksi puolta, erottamattomasti. Kahden maan kansalaisen ikävöivä usko katsoo eteenpäin täältä ihmisen vaellukselta, tämän olemassaolon ehtojen alaisuudesta kohti Jumalan valtakuntaa, joka siintää horisontissa. Kuten Siionin virsi 243 tutulla tavalla pukee sanoiksi: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen.”

Toinen Uuden testamentin toivoa kuvaavista kohdista on apostoli Paavalin kirjeestä Korintin seurakunnalle. Paavali puhuu Jumalan valtakunnan odottamisesta toivona, joka on kuin tähyilyä tai aavistelua. Se on kuin läpikuultavan verhon läpi katselua. Verhon läpi et näe tarkkaan, korkeintaan muotoja ja hahmoja. Tähyilet ja aavistelet, katselet näkemätöntä.

Apostolin sanoin: ”Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin [kun täydellinen tulee] näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13: 12)

Ikävöivä usko on sitoutumista toivon tielle. Se on aktiivista toivossa ja toivon kautta elämistä. Se on toivoa jopa vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Siksi kristillinen toivo voi olla olemassa yhtä aikaa epävarmuuden, pelon ja jopa epätoivon kanssa.

Liiankin usein toivosta puhutaan kevyesti – ikään kuin se olisi kehotus unohtaa vaikeudet tai sivuuttaa kipu. Raamattu ei tee näin. Psalmien kirja antaa äänen ihmiselle, joka huutaa Jumalan puoleen syvyydestä. Jobin kirja kertoo ihmisestä, joka menettää kaiken, ja silti säilyttää toivon pilkahduksen. Jeesus itse huutaa ristillä: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Kristillinen toivo ei siis kiellä kärsimystä. Se kulkee sen läpi. Se on toivoa, joka syntyy kyynelten keskellä, ei niiden sijaan. Ja silti, juuri näissä hetkissä toivo voi saada syvimmän muotonsa. Toivo ei ole silloin suuria sanoja, vaan pieniä askelia: rukous, joka nousee vaivoin; luottamus, joka ei tunnu varmalta, mutta ei myöskään katoa.

Kun puhumme toivosta, meidän on siis puhuttava myös uskosta. Uskossa ei ole kyse varmuudesta, joka perustuu laskelmiin tai todennäköisyyksiin. Uskossa on kyse luottamuksesta Jumalaan, joka toimii myös silloin, kun emme näe tai ymmärrä. Toivo ei tarkoita kaiken olevan hyvin. Se tarkoittaa, että Jumala on kanssamme silloinkin, kun kaikki EI ole hyvin.

Tässä kohtaa käännyn vielä kerran Raimo Kärkkäisen puoleen ja lainaan hänen sanojaan Vaalan vankilapastorin siunaamisen yhteydessä. Sanat kuvaavat kauniilla tavalla pienten toivon sanojen merkitystä:

”Monelle vankilapastori on ainoa, joka kuuntelee ilman tuomitsemista. Ainoa, jolle voi puhua toivosta silloin, kun sitä ei itse enää näe. Vankilapapin myötä vankilassa ovat läsnä – armo, toivo ja tulevaisuususko – ne eivät ole tyhjiä sanoja, vaan konkreettista tukea ihmisen matkalle kohti uutta elämänpolkua. […] Vankilapastori tuo vankilaan kirkon, mutta ennen kaikkea tuo sinne sanoman armosta. Armosta, jota ei ansaita teoilla, vaan joka annetaan lahjaksi. Armosta, joka kykenee murtamaan toivottomuuden muurit ja avaamaan näkymän siihen, että tulevaisuus voi olla toisenlainen kuin menneisyys. Ilman toivoa ihminen ei jaksa muuttua. Ilman kokemusta armosta tulevaisuus sulkeutuu.”

*

Toivon teologia on vahvasti inkarnaation teologiaa. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tuleminen Jeesuksessa Kristuksessa tekee sen, että toivon ankkuri ei ole kiinnittynyt johonkin ”pilvien tuolle puolen”.  Toivo saa täyttymyksensä kerran, kun kaikki vajavainen on hävinnyt ja täydellinen on tullut tilalle. Mutta toivo on Kristuksen ihmiseksi tulemisen vuoksi vahvasti tässä ajassa, tässä ihmisen todellisuudessa läsnä oleva todellisuus. Kristus otti ihmisen osan, eli ihmisen elämän, kaikkine kipuineen ja suruineen, epätoivoineen ja ahdistuksineen, ilon ja yhteyden hetkineen. Hän kärsi ihmisenä ja tuli viimein ristiinnaulituksi ja nousi kuolleista. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tulo tuo toivon ylhäältä ”pilvien reunoilta” alas maan päälle ja sen allekin, syvyyksien syvyyksiin.

Paavalin julistus Jeesuksesta Kristuksesta pureutuu juuri tähän Kristuksen tehtävään: ”Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8: 37–39)

*

Useat Uuden testamentin kertomukset korostavat toivon yhteydessä piirrettä, johon en ole vielä viitannut. Nimittäin sitä, että toivo johtaa myös aktiivisuuteen ja rohkeuteen. Tästä on esimerkkinä vaikkapa Markuksen evankeliumin 5. luvun kertomus 12 vuotta verenvuotoa sairastaneesta naisesta. Evankeliumi kertoo, että hän oli kärsinyt paljon monien lääkärien käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa saamatta apua.

Kun nainen kuulee Jeesuksesta, patoutunut aktiivisuus purkautuu hänessä esiin. Hänellä syntyy ajatus, että jopa Jeesuksen viitan koskettaminen voi parantaa hänet. Hänessä herää rohkeus toimia, eikä vain jäädä sivusta katsojaksi. Hän lähtee liikkeelle, raivaa tiensä väkijoukon läpi ja pääsee kuin pääseekin koskettamaan Jeesuksen viitan lievettä. Hän parantuu ja saa elämälleen uuden alun.

Verenvuotoa sairastavan naisen toivo kiinnittyi Jeesuksen viitanliepeeseen. Meille Kristus, ylösnoussut Herra, on toivo. Eikä vain meidän toivomme, vaan koko maailman toivo. Toivo saa meidät toimimaan lähimmäisten hyväksi, ihmisyyden, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Juuri tätä toivosta nousevaa aktiivista lähimmäisyyttä maailma kaipaa. Toivo on dynaamista ja Jumalan lupauksiin perustuvaa suuntautumista tulevaisuuteen. Toivo on toimimista Jumalan työtoverina tässä maailmassa, jotta maailmalla olisi elämä.

*

Hyvät kanssavaeltajat. Toivo ei synny pakottamalla tai päättämällä. Toivo on Jumalan lahja – lahja, joka annetaan usein vähitellen, elämän keskellä. Tästä toivosta Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 5. luvussa: “Toivo ei saata häpeään, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta” (Room. 5:5).

Ja saman kirjeen 15. luvussa apostoli liittää toivon ja ilon yhteen tavalla, johon on hyvä päättää tämä raamattutunti: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

Olemme nyt sytyttäneet kynttilät luovutetun Karjalan pitäjien mukaan. Yksi kullekin pitäjälle ja yksi kynttilä muille luovutetuille alueille. Nämä kynttilät kantavat viestiä siitä, että emme ole unohtaneet näitä menettämiämme kotiseutuja ja niiden ihmisiä. Haluamme edelleen muistaa menetettyä kotia. Haluamme myös kunnioittaa näillä paikkakunnilla lepääviä esi-isiä ja -äitejä sekä muistaa heitä Jumalan edessä.

Veikko Lavin Evakon laulussa kaikuu kokemus evakkotielle lähdöstä kauan sitten.

Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan
en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi

Kodista oli lähdettävä, ja tie vei pois tutuilta sijoilta. Silti menetetty koti säilyi mielessä ja sydämessä, ja sen muisto antoi voimaa kestää.

Tuohon muistamiseen liittyy kuitenkin kipeä menetyksen elementti. Se koskettaa sydäntä vielä sukupolvien jälkeenkin: kaipuuna, hiljaisena suruna ja syvänä ikävänä niitä koteja ja maisemia kohtaan, joita emme ole koskaan unohtaneet.

Toisaalta tähän muistamiseen sisältyy kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä, jota muistimme tuo meille elävänä tänne asti, kun vietämme Karjalaisia kesäjuhlia vuonna 2026 Oulun kaupungissa.

Noin 430 000 ihmistä lähti evakkoon ja joutui jättämään kotinsa Suomen sotien seurauksena. Se oli valtava määrä silloin, noin 12 % Suomen silloisesta väkiluvusta, ja se on valtava määrä nykyisinkin. Sodanjälkeiset paikallishistoriat kertovat paljon tarinoita evakkojen asettumisesta eri puolille Suomea. Asuttamisessa pyrittiin huomioimaan, että samalta alueelta kotoisin olevat pääsisivät asumaan lähekkäin, mikä helpottaisi sopeutumista ja yhteisöllisyyden säilymistä. Kuinka tässä onnistuttiin ja millaista rasismiakin monet uusilla kotiseuduillaan kohtasivat – niistä vaiheista meillä monilla on omakohtaisiakin kokemuksia. Kulttuurierot olivat monin paikoin suuria. Ja sodanjälkeisessä Suomessa oli usein vain niukkuutta jaettavana, mikä sekin osaltaan lisäsi jännitteitä.

Mutta vaikka uusi paikka olisikin löytynyt, niin sydämessä kulki mukana entinen koti – pihapuut, pellot, metsät, rannat, kotikylä, kirkko ja hautausmaa.

Tänne Oulun lääniin (nyk. Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu) sijoitettiin evakoista noin 13 000. Heitä tuli etupäässä Raja-Karjalasta, mutta myös joistakin eteläisemmistä pitäjistä sekä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetuilta alueilta. Karjalan pitäjistä asutettiin Oulun lääniin eniten väestöä Salmista, Soanlahdelta ja Suojärveltä.

Omalla tavallaan evakkous koski myös koko Pohjois-Suomea. Itäisen Lapin ja Oulun läänin itäosien evakuointien lisäksi koko Lapin läänin väestö määrättiin evakuoitavaksi Lapin sodan kynnyksellä. Useimmat näistä evakoista pääsivät kyllä palaamaan sodan jälkeen kotiseudulleen, mutta vastassa olivat silloin usein pelkät savuavat rauniot. Nämä kokemukset kuuluvat kipeinä kokemuksina myös omaan sukuhistoriaani Tornionlaaksossa.

Olemme tänään muistamassa kuitenkin erityisesti Karjalan pitäjiä, Karjalan kansaa ja sen vaiheita. Sitä on koeteltu historian vaiheissa. Toisaalta kauniit muistot kantavat tässäkin hetkessä meitä. Yhtä aikaa surullisina ja haikeina, mutta myös kiitollisina, katsomme taaksepäin. Muistojen äärellä saamme tuntea sekä menetyksen painon että sen rakkauden voiman, joka ei vuosikymmentenkään jälkeen ole sammunut. Se kaunis Karjala, josta Veikko Lavikin laulaa, elää edelleen muistoissamme ja suvun tarinoissa.

Ja Jumala on antanut myös uudet seudut asuttaviksi. Hän on johtanut ja hoitanut meitä hyvyydellään. Psalmissa 37 sanotaan: Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen! (Ps. 37: 5)

Historian kohtaloissa usko elämään, usko huomiseen ja usko Jumalaan on voinut säilyä. Saamme tänään liittyä myös kaikkeen siihen valoisaan, mitä meillä on kannettavana muistoissamme. Ja mitä voimme tänään yhdessä jakaa toisillemme. Juuri siinä on muistamisen suuri lahja: surun ja kaipuun keskeltäkin voimme löytää lämpimän kiitollisuuden eletystä elämästä.

Jumalan hyvyyteen ja kiitollisuuteen liittyen, kiitollisina kotimaastamme, laulamme virren 581 Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan.

Rukous

Rakas Taivaallinen Isämme.
Sinä tunnet kohtalomme elämän poluillamme, sotien ja rauhan vaiheissa, murheen ja ilon vaiheissa.
Haikeina olemme tänään muistaneet menetettyjä kotiseutujamme sekä esi-isiemme ja -äitiemme kotiseutuja.
Kiitollisina olemme muistaneet lapsuuttamme, sukumme perintöä ja kaikkea elettyä elämäämme.
Siunaa kotejamme ja läheisiämme. Tuo lohdutuksesi suruihimme ja herätä meissä ilo ilon hetkinä.
Suojele Suomea vaaroilta ja anna johtajillemme viisautta ja harkintakykyä.
Siunaa koko maailmaasi, poista sodat ja katkeruudet kansojen ja ihmisten väliltä.
Anna meidän toimia rauhan rakentumiseksi kaikkien ihmisten välille.
Siunaa koko luomakuntaasi.
Tätä kaikkea me tänään rukoilemme, yhdessä tänä iltana Oulun tuomiokirkossa.
Kuule nämä rukouksemme, Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa nyt ja aina.
Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Onpa mukavaa päästä mukaan taas Uusheräyksen kesäseuroihin. Viime kesänähän, aika lailla tähän samaan aikaan (13.–15.6.2025) nämä juhlat järjestettiin Raahessa. Noiden päivien teemana oli Ristin Turvassa. Myös minulla oli ilo olla silloin mukana. Hienoa, että nämä juhlat voidaan järjestää nyt Karjasillan seurakunnassa ja kirkossa Oulussa.

Monelle nämä juhlat ovat tärkeä vuosittainen tapahtuma. Nämä päivät sisältävät ystävien tapaamista, seura- ja musiikkitilaisuuksiin osallistumista, opetusta, rukousta ja ylistystä sekä tietysti jumalanpalveluksia. Nämä päivät antavat eväitä uskossa vahvistumiseen. Ja nämä rakentavat yhteyttä toistemme kanssa.

Tämän vuoden juhlien teema, niin kuin on tullut varmasti jo monesti todettua, on Seuraa minua. Koko viikonlopun aikana tätä teemaa valotetaan eri näkökulmista. Lähestyn itse aihetta kahden tutun raamatunpaikan kautta. Näissä kohdissa Jeesus esittää tuon tunnetun kutsun opetuslapsilleen ja kohtaamilleen ihmisille.

Ensimmäinen näistä kohdista on Matteuksen evankeliumin 4. luvusta. Tunnettu kertomus siitä, kuinka Jeesus kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa.

Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltään Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Matt. 4: 18-19)

Näin Jeesus kutsui ensimmäiset opetuslapsensa, kaksi tavallista kalastajaa Galileasta. Vanha käännös käyttää tässä vielä suoremmin noita näiden kesäseurojen otsikon sanoja ja sen mukaan Jeesus kehottaa: ”Seuratkaa minua.” Nykyinen Kirkkoraamattu kääntää vähän dynaamisemmin sanoilla ”lähtekää minun mukaani”. Viesti on kuitenkin sama. Jeesuksen seuraamisesta on kyse.

Jeesus kutsuu Andreaksen ja Pietarin ihan arkisen työn keskeltä. Varmaan suuremmin heitä valmistamatta kehotukseensa. Ainakin se, miten evankeliumissa tilanne on kuvattuna, on hyvin yksinkertaista ja kohti käyvää. Pietarin ja Andreaksen tapauksessa myös heidän vastauksensa on yksinkertainen. Evankeliumi kertoo, kuinka ”he jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta”.

Andreas ja Pietari ovat Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksella ei siis ole vielä kovin paljoa referenssiä näyttää, että katsokaas, olen kerännyt näin ja näin paljon seuraajia tällaisessa ajassa. Ei, Jeesus on vielä aika lailla tuntematon. Hän on juuri vasta aloittamassa julkisen toimintansa.

Mitä onkaan liikkunut heidän mielessään, kun Jeesus on astunut järven rantaan? Luulenpa, että heidän kanssaan ei ole käyty vielä kovin pitkällisiä keskusteluja sen opetuksen luonteesta ja sisällöstä, jota Jeesus tulisi edustamaan. Luulenpa, että Pietarin ja Andreaksen päätös lähteä seuraamaan Jeesusta on ollut enemmän tuon miehen herättämään luottamukseen perustuva. Jeesuksessa on ollut jotakin vakuuttavaa ja jotakin luotettavaa. Niin suuresti, että Pietari ja Andreas ovat olleet valmiita hylkäämään elinkeinonsa ja mahdollisesti lähipiiriänsäkin.

Uskoa on kuvattu vanhan kirkon teologiassa puhumalla uskon kolmesta elementistä: tiedosta (notitia), hyväksymisestä (assensus) ja luottamuksesta (fiducia). Tieto on tietoa kristillisistä opinkappaleista ja Raamatun kertomuksista. Hyväksyminen on näiden pitämistä tosina, älyllistä suostumusta siihen, että kirkon opettamat asiat ovat totta. Mutta vasta luottamus tekee uskosta myös henkilökohtaista ja sydämen tasolle menevää. Luottamus on se elementti, joka muuttaa teoreettisen tiedon eläväksi suhteeksi.

Minäkään en usko, että meistä moni on vakuuttunut Jeesuksen seuraamisesta alun pitäen älyllisin perustein. Varmasti on niinkin, että uskolla on tiedollinen sisältö. Toki on, uskomme konkreettisesti Jeesukseen, hänen sovitustyöhönsä ja ylösnousemukseen. Ja moneen muuhun keskeiseen opinkohtaan. Mutta uskon, että useimmilla meistä kyse on ollut tätä enemmän kutsusta, luottamuksesta, jostakin henkilökohtaisesta ja kohti käyneestä kokemuksesta. Johon sitten yhdistyy myös tieto ja hyväksyminen.

Ja olennaisella tavalla uskossa on kyse, niin kuin tässä siteeraamassani evankeliumikohdassakin, Jeesuksen seuraamisesta. Usko on seuraamista ja arkista uskoa, uskon todeksi tulemista arjessa ja sitä kautta näkymistä omassa elämässä.

Luen myös toisen kohdan Jeesuksen seuraamisesta.

Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: »Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?» Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.» »Mitä käskyjä?» mies kysyi. »Näitä», vastasi Jeesus, »älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» »Kaikkia niitä olen noudattanut», sanoi nuorukainen, »mitä vielä puuttuu?» Jeesus sanoi hänelle: »Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.» Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. (Matt. 19: 16-22)

Tässä kertomuksessa kuulemme rikkaasta nuorukaisesta, joka on säntillisesti elänyt oppimiensa sääntöjen mukaan. Hän kuulostaakin suorastaan mallioppilaalta. Kuitenkin tälle nuorukaiselle tuo vaatimus luopua hänen omastaan osoittautuukin tosi vaikeaksi. Hänen sydämensä oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteen, se muodostui hänen koetinkivekseen. Siksi hänen oli ilmeisen mahdotonta lähteä todella seuraamaan Jeesusta arkielämässään. Kohdistuiko tämän nuorukaisen perimmäinen luottamus siis pikemmin tuohon omaisuuteen? Se esti häntä kiinnittymästä uskoon, uskon suhteeseen.

Liitämme uskoon paitsi sanat tieto, hyväksyminen ja luottamus myös sanan vanhurskaus. Vanhurskaus, kreikaksi dikaiosynee, on luterilaisessa spiritualiteetissa ennen muuta Jumalalle kelpaamista, Jumalan hyväksymäksi tulemista. Tätä korostavat niin Paavali kuin Luther. Tämä kaikki on aivan totta. Samalla on kuitenkin syytä ymmärtää, että sana dikaiosynee tarkoittaa alun perin ihan vain oikeudenmukaisuutta. Teologisessa kielessä se tuli tarkoittamaan tuota Jumalalle kelpaamista, mutta alun perin se tarkoittaa siis myös ihan vain oikeudenmukaisuutta.

Kristuksen seuraamisessa, kristillisessä uskossa, onkin aina ollut myös se elementti, että usko kutsuu oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Köyhien, orpojen ja leskien asian näkemiseen. Haavoittuvassa asemassa olevien auttamiseen. Näin Kristuksen seuraamisessa ei ole vain sitä puolta, että me olemme saajina ja saamme kokea Jumalan huolenpitoa. Toki usko on sitäkin. Mutta usko haastaa myös heti tekemään näkeväksi Jumalan valtakuntaa lähimmäisyydessä, tekojen kautta.

En sano, etteikö tämä haastaisi meitä ihan tosissaan. Vieläpä tässä ajassa, joka on monin tavoin kompleksinen. Tämän päivän kysymykset tulevat eteemme ja ovellemme myös vaikkapa pakolaisuuden ja maahanmuuttajien kautta. Nämäkin kysymykset herättävät meitä pohtimaan, miten uskomme näkyy vaikkapa näidenkin lähimmäistemme elämässä?

Minulla oli toukokuun lopulla mahdollisuus osallistua pohjoispohjoismaiseen luterilaiseen pappeinkokoukseen Luulajassa Ruotsissa. Mieleeni jäi vahvasti ruotsalaisen papin ja kirjailijan Peter Halldorfin opetus siitä, kuinka eräänlaisen voisiko sanoa avaran kristillisyyden tuntomerkkinä on se, että kantaa huolta ei vain jostakin omasta ryhmästään, vaan oikeastaan kaikista ihmisistä ja koko Jumalan luomakunnasta. Tällaiseen ”radikaaliin kristinuskoon”, radikaaliin Jeesuksen seuraamiseen Halldorf tahtoi kuulijoitaan myös rohkaista.

Tällaisia ajatuksia minulla siis nousee näistä painokkaista Jeesuksen sanoista ”seuraa minua”. Pietarin ja Andreaksen suorastaan vaistonvarainen Jeesuksen seuraan heti paikalla lähteminen. Rikkaan nuorukaisen sisäinen kamppailu, kun hän oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteensa.

Ja kutsu olla Jeesuksen seuraajina rakentamassa oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan. Olla ajamassa heikommassa asemassa olevien ja kaikkien kärsivien asiaa, jopa maailmaanlaajassa mielessä ymmärrettynä. Siis olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa myös tähän maailmaan mahdollisuuksiemme mukaan, Jeesuksen tähänkin tehtävään kutsumina ja lähettäminä.

Tässä Jeesus on meille esikuvana ja esimerkkinä. Jeesus, joka oli rikas mutta tuli köyhäksi tehdäkseen meidät rikkaiksi. Rikkaiksi sellaisesta rikkaudesta, joka ei ole tämän maailman antamaa rikkautta.

Olemme samalla koolla erityistilanteessa, kun kuusi Oulun hiippakunnan seurakuntien diakoniatyöntekijää saa tässä messussa vihkimyksensä diakonian virkaan. Tämä on erityinen, hieno juhlahetki sekä teille vihittäville että teidät vastaanottaville seurakunnille ja seurakuntalaisille.

Hyvät seurakuntalaiset ja hyvät vihittävät, Elina, Stiina, Mari, Marika, Sirja ja Leena. Tahdon tervehtiä teitä Kolossalaiskirjeen sanoin:

Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme. Kol. 3: 16-17

Nämä Kolossalaiskirjeen sanat, jotka usein luetaan vihkimystilanteissa, nämä sanat kuvastavat minulle hengellistä kutsua. Tuota kutsua siihen, että Kristuksen sana, Kristuksen viisaus, saisi elää keskellä seurakuntaa. Että se saisi elää meidän elämässämme. Ne rohkaisevat kristittyä ja myös seurakunnan työntekijää hengellisen elämän hoitamiseen ja vaalimiseen. Niin että Kristuksen sana, Kristuksen viisaus, voisi kasvaa ja vaikuttaa elämässämme.

Toisaalta näistä Paavalin Kolossalaiskirjeen sanoista avautuu voimakkaan diakoninen näkymä hengelliseen elämään ja seurakunnan elämään. ”Mitä teettekin, sanoin ja teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä…” Siis sanoin sekä teoin, tästä kaksinaisuudesta kiinni pitäen. Uskoakseni juuri diakoniatyö onkin seurakunnan työmuodoista se, jossa sanat ja teot yhdistyvät kaikkein konkreettisimmin.

Hyvät vihittävät, Elina, Stiina, Mari, Marika, Sirja ja Leena. Teidänkin työnne tulee olemaan sanat ja teot yhdistävää diakonista palvelutyötä. Konkreettisesti se on varmaankin diakonista avustustyötä, diakoniavastaanottojen pitämistä, yhteisöllisiä ruokailuja ja niiden järjestämistä. Puheita ja hartauksia. Sielunhoitokeskusteluja. Näitä kaikkia diakoniatyössä tehdään konkreettisesti. Olennaista näissä kaikissa on se, että olette palvelutehtävässä, jossa silmien edessä on pidettävä lähimmäinen, ihminen. Ja hänen tarpeensa.

Toisaalta tärkeä motivaatioperusta työssänne on myös tehdä tämä kaikki Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi, mihin tuo lukemani tekstikin viittaa.

Teidän kuuden polut kohtaavat nyt täällä Oulun tuomiokirkossa ja kohta tässä alttarilla. Olette kulkeneet omaa polkuanne tänne asti. Ne ovat erilaisia polkuja. Siinä on suorempia polkuja opinpolulta suoraan kirkon työhön. Monella teistä on ollut polun varrella myös muita tehtäviä, jotka ovat johtaneet eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen. Osa teistä on ehtinyt olla jo pitempäänkin kirkon toisessa tehtävässä. Kuitenkin yhteistä teille kaikille on tänään, että koette tänä päivänä vahvaa kutsumusta erityisesti diakoniaan, koette kutsumusta diakonisen palvelun virkaan. Olette kaikki tämän uuden edessä.

Yhteisessä keskustelussamme kerroitte, että koette tämän olevan iso askel ja iso sitoutumisen paikka, kun teidät vihitään diakonian virkaan. Kuitenkin haluan muistuttaa teitä siitä, että nämä lupaukset jotka annatte, niin niissä luvataan, että ”Jumalan avulla”. Ei siis luvata, että kyllä tämä varmasti onnistuu, ihan ihmisvoimaisesti. Ei, siinä luvataan, että ”Jumalan avulla”. Samoin, kun katsotte ympärillenne, niin näette että täällä on monia seurakuntalaisia ottamassa teitä vastaan teidän työhönne. He ja koko seurakuntanne rukoilevat teidän puolestanne. He tukevat teidän palvelutyötänne ja tahtovat ottaa teidät lämpimästi vastaan. Olette odotettuja ja toivottuja työkavereita. Se on hyvä lähtökohta työhön.

Kantakaa kuitenkin työn ohella myös huolta omastakin jaksamisestanne. Toivon että löydätte tasapainon omaan työhönne. Niin että voitte iloisin mielin sitä toteuttaa, kantaa sen vastuita, mutta silti yhä nauttia ja iloita hienosta palvelutehtävästä, johon teidät on kristillisessä kirkossa ja luterilaisessa kirkossamme kutsuttu.

Jeesus sanoi:

    ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.

    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

On riemu, kun saan tulla, sun Herra temppeliis. Tämän iki-ihanan virren me lauloimme juhlamessumme aluksi. Minusta tuntuu, että virren sanat pukivat täydellisesti sanoiksi tuntomme tänään. On todella riemu saada tulla tänään Herran temppeliin. Halsuan kauniiseen kirkkoon.

Tuo virsi kuvastaa sitä iloa ja kiitollisuutta, joka liittyy kotikirkkoon. Kotikirkkoon liittyy meillä usein hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Sellaisia, jotka monesti palautuvat varhaisiin lapsuuden kokemuksiin saakka. Matkoillani ristiin rastiin kuulen usein seurakuntalaisten kertovan muistojaan omasta kotikirkostaan.

Nyt olemme Halsuan kirkossa juhlimassa tätä upeaa Herran temppeliä. Tämä kodikas ja juhlava kirkko on saanut palvella 200 vuotta halsualaisia. Jo 200 vuotta ovat nämä seinät kuulleet rukouksia. Ja jakaneet elämän käännekohtia. Surua ja iloa. Yhteyttä ja ehkä yksinäisyyttäkin. 200 vuotta täällä on julistettu sanaa ja kokoonnuttu ehtoollisen sakramentin äärelle alttaripöytään. Täällä on päästy ripille, täällä on vihitty avioliittoon, kastettu lapsia ja siunattu seurakunnan jäseniä iankaikkisen elämän toivon varaan.

Tällaisen kirkon rakentaminen Halsualle 200 vuotta sitten on ollut valtava ponnistus paikkakunnan ihmisille. Niille kaikille, jotka monenlaiseen talkootyöhön ovat aikanaan ottaneet osaa. Kaikki nämä vuodet Halsuan seurakunta on pitänyt hyvää huolta kirkostaan. Ja nyt, 200-vuotisjuhlien alla, kirkko on saanut pieniä käytettävyyttä lisääviä muutoksia.

*

Kuulemassamme helluntain evankeliumissa Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus lupaa seuraajilleen Totuuden Hengen, Pyhän Hengen. Jeesuksen sanat ovat hänen pitkästä jäähyväispuheestaan. Siinä Jeesus valmistaa seuraajiaan aikaan, kun hän ei ole enää opetuslastensa kanssa. Jeesus ennakoi kirkon syntymää ja Pyhän Hengen aikakautta. Aikaa, jolloin Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta maailmassa. Tätä Pyhää Henkeä Jeesus nimittää myös puolustajaksi. Ahdingoissa Jumala lupaa olla omiensa kanssa Pyhän Henkensä kautta. Maailma ei voi tuota Henkeä saada, sillä maailma ei tunne Häntä.

Jumalan läsnäolo seurakuntansa keskellä ja kirkossa on vahva ajatus Uuden testamentin teksteissä. Taivaaseen astuessaan Jeesus ei halunnut jättää omiaan yksin, orvoiksi. Jeesus puhuu jo ennen kärsimystäänkin tässä evankeliumissa omilleen näin. Hän ei jätä heitä orvoksi. Hän ei jätä meitä orvoiksi.

Tosiaankin, Jeesus käyttää tässä sanaa orpo, Raamatun alkukielellä kreikaksi ὀρφανός. Orpous ei ehkä ole nyky-yhteiskunnassa kovin paljon esillä ollut ilmiö. Mutta ne, jotka ovat menettäneet lapsena vanhempansa – kuten vaikkapa oma edesmennyt äitini teini-iässä – tietävät kuinka valtavan voimakas kokemus on jäädä orvoksi. Olla orpo. Se on luihin ja ytimiin ulottuva kokemus, se on yksin maailmassa olemisen kokemus.

Jeesus viittaa siis tuohon kokemukseen. Hän ei jätä seuraajiaan olemaan luihin ja ytimiin asti yksin ja hajallaan maailmassa. Jeesus lupaa, että Pyhä Henki pitää meidät yhdessä, emmekä me kristittyinä ole orpoja. Näin Jeesus osoittaa voimakasta huolenpitoa seuraajistaan.

Millaisissa hetkissä kristityt sitten kokevat Pyhän Hengen läsnäolon erityisen voimakkaana. Se on varmasti osittain yksilöllinenkin asia. Kuitenkin kirkon historia osoittaa, että kun kirkolla on ollut vaikeuksia, kun kristittyjä ja kirkkoa on vainottu, kun kristityt ovat olleet ahtaalla – silloin Pyhä Hengen läsnäolo ja rohkaisu on koettu erityisen vahvana.

Ehkäpä myös sinulla on kokemus siitä, että Pyhän Hengen läsnäolo on vaikeuksien keskellä tuntunut hyvin konkreettiselta. Äärimmäisissä tilanteissa saatamme tuntea, kuinka Jumala Pyhän Henkensä kautta todella seisoo vierellämme. Sanatkaan eivät ehkä riitä kuvaamaan sitä kokemusta tyhjentävästi.

*

Paitsi että helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen päivä, niin kuin Uuden testamentin lukukappaleesta kuulimme, helluntai on myös kristillisen kirkon syntymäjuhla. Apostolien tekojen kertomuksessa kerrotaan, kuinka tuona Pyhän Hengen vuodattamisen päivänä Jeesuksen seuraajien joukkoon, kristilliseen kirkkoon liittyi noin 3000 ihmistä. Sanoma Jeesuksesta lähti siis leviämään räjähdysmäisesti.

Tänään täällä Halsualla juhlimme siis sekä maailmanlaajan Kristuksen kirkon syntymäjuhlaa että tämän teidän Halsuan kotikirkon syntymäpäivää. Tämä helluntaipäivä on siis aivan oivallinen päivä juhlistaa Halsuan kirkon 200-vuotista historiaa. Toiveeni ja rukoukseni on ennen kaikkea, että tämä kirkko saisi edelleen palvella siinä tehtävässä, johon esi-isät ja -äidit ovat sen tarkoittaneet. Rukouksen huoneena, Jumalan kohtaamisen paikkana ja seurakuntayhteyden keskuksena.

Tänään vietämme helatorstaita, Kristuksen taivaaseen astumisen juhlaa. Helatorstaina Kristus palaa taivaalliseen kunniaansa. Ja samalla, hän on taivaaseen astuneena Kuninkaana, Pyhän Hengen kautta, läsnä joka puolella kirkkoaan. Hän vaikuttaa maailmassa ja ohjaa kirkkoaan. Pyhän Hengen kautta ja armolahjojen välityksellä.

Samalla tänä Pyhän Hengen vuodattamista, helluntaita, ennakoivana päivänä vietämme pappisvihkimystä, kun vihimme pappisvirkaan neljä teologian maisteria: Leenan, Hennan, Pertun ja Ossin. Jumalan Pyhä Henki on tänäänkin läsnä tässä erityisessä tilanteessa.

Rakkaat kristityt, ja erityisesti te tänään pappisvirkaan vihittävät. Tahdon tervehtiä teitä 1. korinttilaiskirjeen sanoilla, jotka kuulemme myös vihkimyshetkenne yhteydessä.

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. (1. Kor. 12:4-5)

Nämä ovat tunnetut 1. korinttilaiskirjeen sanat armolahjoista. Armolahjoja on siis monenlaisia. On varmaan niin sanottuja yliluonnollisia armolahjoja. Ja on aivan tavallisia armolahjoja. Sellaisia kuin vaikkapa johtaminen ja kehottaminen. Musiikki. Kyky kuunnella. Myötätunto. Taito selittää sanaa tai saarnata.

Leena, Henna, Perttu ja Ossi. On monenlaisia armolahjoja, ja kaikki ne on tarkoitettu seurakunnan rakentumiseen. Olemme erilaisia, erilaisilla lahjoilla varustettuja. Mutta niillä kaikilla voimme rakentaa yhteistä seurakuntaa. Tuoda omat lahjamme käyttöön. Kukin kykyjensä, ja kukin lahjojensa mukaan.

Leena, Henna, Perttu ja Ossi. Tänään teidät vihitään pappisvirkaan. Saatte lähteä palvelemaan pappisvirassa, joka on hieno virka. Papille on erotettu seurakunnassa erityisesti sakramenttien jakamisen ja sanan julistamisen tehtävät. Mutta pappi palvelee silti omalla persoonallaan. Vahvasti omilla vahvuuksillaan. Ja ehkäpä myös omilla heikkouksillaan. Pappisvirka on jalo virka, mutta se ei ole kuitenkaan pappia itseään varten. Toki teillä on henkilökohtainen kutsumuksenne tähän tehtävään. Mutta pappisvirkaan tullaan kuitenkin ennen kaikkea seurakunnan kutsusta. Pappi tulee siis virkaansa seurakunnan kutsusta. Sen tähden, että seurakunta tarvitsee pappeja.

Vihkimyshetkellä teiltä kysytään neljä kysymystä. Yksi näistä on: ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?” Tässä kuulemme sen, minkä puolesta pappi toimii. Pappi toimii seurakunnan rakentajana. Armolahjojaan käyttäen, kristillisen seurakunnan keskellä. Seurakunnan rakennukseksi.

Mutta pappi ei vain rakenna, vaan hän saa myös itse rakentua seurakunnassa. Papilla on takanaan Kristuksen kirkon ja oman seurakuntansa siunaus. Sen tähden olemme täällä koolla tänään näin isolla joukolla. Olemme siunaamassa, rohkaisemassa ja tukemassa teitä teidän tiellenne Kristuksen palvelijoina.

Ette ole siis yksin tuon tehtävänne varassa, vaan olette Kristuksen seurakunnan eläviä jäseniä. Hänen varassaan pappikin toimii. Ja hänen varassaan myös pappi elää, elävässä yhteydessä kaikkien kristittyjen seurakuntaan. Sitä seurakuntaa ohjaa meidän ylösnoussut, taivaaseen astunut kuninkaamme, Pyhän Henkensä kautta.