Näiden juhlien tunnus kiertyy toivon käsitteen ympärille: ”En lakkaa toivomasta.” Tai oikeastaan, tunnuksessa on kysymys paljon enemmästä kuin vain käsitteestä, joka voi jäädä etäiseksi ja kylmäksi. ”En lakkaa toivomasta” puhuu enemmänkin kamppailujen ja kipujen keskeltä nousevasta toivon todellisuudesta kuin jostakin teoreettisesti analysoitavasta käsitteestä.

Toivon todellisuuden lähteille etsiydymme myös tällä raamattutunnilla. Olen antanut tälle raamattutunnille mielessäni otsikon ”Toivo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä”. Pysähdymme Vanhan testamentin Jobin rinnalle, joka koki elämässään syvää toivottomuutta, mutta näki lopulta myös toivon pilkahduksia. Pysähdymme myös niiden Uuden testamentin tekstien äärelle, jotka avaavat toivon näköaloja.

Toivo ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole automaattinen tunne, joka seuraa tietyistä suotuisista olosuhteita. Monesti ihmisen kokemus sanoo päinvastaista: toivo näyttää hiipuvan juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Ja kuitenkin, kristillinen usko puhuu toivosta, joka ei ole riippuvainen olosuhteista. Se puhuu toivosta, joka syntyy siellä, missä kaikki inhimilliset perusteet näyttävät katoavan. Apostoli Paavali kirjoittaa Abrahamista: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.” (Room. 4: 18). Tässä on asian ydin: toivo, joka ylittää sen, mikä näyttäytyy mahdollisena.

Abrahamin ”toivo vaikka toivoa ei ollut” on saanut ilmentymänsä Siionin virressä 251, joka on virsikirjamme virsi 631, Oi Herra, jos mä matkamies maan. Sen neljännessä säkeistössä on sanat: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa olleenkaan.” Näistä sanoista lukemattomat ihmiset ovat etsineet lohtua hautajaisissa, kun on saateltu rakasta ihmistä viimeiselle maalliselle matkalle. Tämän virren eetos, sanoisinko ”toivottoman toivo”, pukee sanoiksi jotakin hyvin olennaista heränneen kansan uskonmaailman tunnoista.

Raamatussa toivo ei ole synonyymi optimistiselle ajattelulle. Raamatussa toivo ei tarkoita sitä, että asioiden oletetaan kääntyvän paremmiksi lähinnä siksi, että koetetaan pysyä positiivisella mielellä. Optimismia elämänasenteena ei ole syytä vähätellä, mutta kristillinen toivo ei yksinkertaisesti tyhjenny siihen. Jos optimismi kertookin enemmän ihmisen suhtautumistavasta, elämänasenteesta tai luonteestakin, niin kristillinen toivo kertoo enemmän Jumalan lupauksista, joihin tuo toivo ankkuroituu ja jossa se riippuu kiinni.

Lakkaamaton toivo on itse asiassa yksi Raamatun läpi leikkaavista teemoista. Ajatelkaamme vain äsken jo mainittua Abrahamia. Hänelle luvattiin jälkeläisiä, vaikka hänen ja Saaran elämässä kaikki biologiset ja inhimilliset mahdollisuudet olivat menneet. Silti Abraham ei lakannut toivomasta. Ajatelkaamme Israelin kansaa Egyptissä: orjuus oli kestänyt sukupolvien ajan, eikä mikään viitannut vapautumiseen. Vaikka kansa vielä erämaavaelluksellakin – jolloin se oli jo lähellä vapautumista Egyptin orjuudesta – kapinoi, ei se kuitenkaan lakannut toivomasta. Tai ajatelkaamme profeettoja, jotka puhuivat toivosta pakkosiirtolaisuuden keskellä tilanteessa, jossa kansa oli menettänyt kotimaan, temppelin ja tulevaisuuden. Silti pakkosiirtolaisuudessakaan kansa ei lakannut toivomasta.

*

Toukokuun loppupuolella minulla oli harvinaisempi työtehtävä, joka pani miettimään toivon luonnetta. Siunasin käyttöön Vaalan uuden vankilan hengellisen tilan. Samalla siunattiin virkaansa uusi vankilapappi Ville Suomela. Siunaamisen jälkeisessä juhlassa Pohjois-Suomen rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen piti hienon puheen, jossa hän käsitteli nimenomaan toivoa. Tämän kokeneen vankilavirkamiehen ajatukset toivosta ja inhimillisyydestä puhuttelivat minua vahvasti, sillä ne avaavat sitä, miltä toivo näyttää äärimmäisissä olosuhteissa, vankilan muurien sisällä.

Raimo Kärkkäisen luvalla siteeraan tässä raamattutunnissa paria kohtaa hänen puheestaan:

”Vankila on paikka, jonne ihmiset eivät tule unelmiensa kanssa. Sinne tullaan tekojen, rikottujen lakien ja usein rikkoutuneiden ihmissuhteiden vuoksi. Mutta samalla vankila on paikka, jossa kysymykset elämästä, syyllisyydestä, vastuusta ja mahdollisuudesta muuttua nousevat esiin poikkeuksellisella voimalla.”

Vankila on siis Kärkkäisen mukaan unelmista ja illuusioista riisuttu paikka. Tuskinpa sitä osuvammin voi sanoa. Vankila jos mikä on paikka, jossa kevyt puhe toivosta tai optimismista tuntuu vesivelliltä. Kokenut rikosseuraamusalan virkamies pukee sanoiksi vankilassa koetun eksistentiaalisen kipuilun, jopa tuskan ja syyllisyyden. Paradoksaalista kyllä, vankila on kuitenkin paikka, jossa toivo voi puhjeta esiin kuin sinnikäs kukka asfaltin raosta.

*

Vaalan vankilasta on maantieteellisesti ja ajallisesti iso hyppy Vanhan testamentin Jobiin, mutta sellaisen hypyn me nyt kuitenkin teemme. Jobin kirja on puhutteleva kertomus yksittäisen ihmisen koettelemuksista, jotka tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Job on varakas, kaikin puolin maallisesta onnesta osallinen, hurskas mies ja Jumalan uskollinen palvelija. Jobin kirjaa kehystää lisäksi hurjan kuuloinen ennakkonäytös taivaallisessa hovissa. Siinä Jumala kysyy Saatanalta: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin?” ”Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 1: 8)

Saatanan vastaus on hiuksia nostattava: ”Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (1: 9–11)

Saatana on siis sitä mieltä, että helppohan Jobin on hymyillä. Hän on saanut kaikkea yllin kyllin. Ja näinpä Jumala ja Saatana lähtevät erikoiseen ja hurjan kuuloiseen vedonlyöntiin siitä, miten Jobille käy. Kääntyykö Job Jumalaa vastaan, kun Saatana saa viedä häneltä kaiken maallisen hyvän vai pysyykö Job Jumalan uskollisena palvelijana?

Samassa Saatana aloittaa Jobin koettelemukset. Job menettää lyhyessä ajassa niin lapsensa kuin maallisen omaisuutensa onnettomuuksissa, jotka tapahtuvat perä perää. Päälle päätteeksi Job menettää vielä oman terveytensä, kun Jumala antaa Saatanan sairastuttaa Jobin ruton kaltaiseen tautiin. Job ei kuitenkaan nouse kapinaan Jumalaa vastaan.

Jobin puoliso pukee sanoiksi sen, mikä on hyvin inhimillistä ja olisi varmaan monen meistäkin reaktio: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” (2: 9) Mutta Job vastaa: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.” (2: 10) Ja tässä Job pysyykin, hän ei kiroa Jumalaa. Vaikka toisaalta hän kokeekin kärsivänsä epäoikeudenmukaisista kärsimyksistä.

Näyttämölle astuu nyt Jobin kolme ystävää: Elifas, Bildad ja Sofar – myöhemmin myös neljäs, Elihu. Ystävät parahtavat ensin itkuun Jobin nähdessään. Mutta kohta alkavat sanojen säilät heilua. He tahtovat osoittaa, että Jobin on täytynyt toimia itse väärin ja olla itse syypää omaan kohtaloonsa. Muuten nämä ”ystävät” eivät kykene Jobin kohtaloa selittämään.

Ystävien oppineet puheet kuitenkin tuskastuttavat kärsivän Jobin sydänjuuriaan myöten. Job ei kaipaa selittelyjä, vaan hän tahtoisi tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Voin kuvitella, kuinka vähissä tuon sairauden riuduttaman ja onnettomuuksien kolhiman miehen voimat ovat. Ja hän saa ystäviltään tuossa tilanteessaan vain oppineita opetuksia moraaliteologiasta.

Ei Job sitä kaipaa, että hänen onnettomuuttaan surkuteltaisiin tai seliteltäisiin. Job toivoisi, että ystävät olisivat hänen rinnallaan, istuisivat hiljaa hänen sairasvuoteensa vieressä, sen sijaan, että pakenevat loputtomiin selityksiinsä.

Ehkäpä monet meistäkin ovat kohdanneet tällaisia ”ystäviä” jossakin elämänsä vaiheessa tai kenties moni on sortunut olemaan itse tällainen ”ystävä”. Sellainen, joka sanoo, että ”äläs nyt synkistele tuolla tavalla”. Tällaisia neuvonantajia riittää joskus enemmänkin kuin tarpeeksi. Aito toivon näköala ei useinkaan nouse sellaisista kevyistä kommenteista, että päätä nyt vain, että ajattelet positiivisesti. Että kyllä se siitä, häntä nyt vaan pystyyn. Tai että myönnä nyt vain mokanneesi jossakin.

Näyttää siltä, että Jobin ystävät kuuluivat niihin ihmisiin, jotka itse olivat vaarassa ahdistua ystävänsä kohtaamista onnettomuuksista. Halusivatko he kenties puhua Jobin ahdistavan ja epäinhimillisen tilanteen pois, ennen muuta itselleen selitykseksi? Jotta heidän ei tarvitsisi kohdata elämään niin usein kuuluvaa huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja elämän synkimpiä värejä.

*

Jobin ystävien lohdutteluyrityksiä lukiessa tulee mieleen se, mitä Rikosseuraamuskeskuksen johtaja Raimo Kärkkäinen puhui vankilapapin työstä. Tuleepa melkein mieleen, että kunpa Jobillakin olisi ollut tällaisia ystäviä kuin miksi Kärkkäinen kuvaa vankilapapin kutsumuksen.

”Vankilapastori kohtaa ihmisen ihmisenä – ei rikoksen, tuomion tai vankinumeron kautta, vaan ainutlaatuisena ja arvokkaana. Vankilapastorin työssä ei ratkaista asioita nopeasti eikä tarjota helppoja vastauksia. Sen sijaan kuunnellaan, ollaan läsnä, ja uskalletaan viipyä niiden kysymysten äärellä, joille muilla ei aina ole aikaa tai tilaa. Tässä työssä vankilapastori seisoo usein rajapinnoilla: toivon ja epätoivon, syyllisyyden ja anteeksiannon, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Se vaatii herkkyyttä, rohkeutta ja syvää luottamusta siihen, että ihminen on enemmän kuin pahimmat tekonsa ja että elämä voi löytää uuden suunnan.”

Job, kuten varmasti jokainen Vaalan vankilan vanki tai kuka tahansa meistä, uskoakseni kaipaa sydämensä pohjasta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Job oikein kutsumalla kutsuu ystäviään myötäelämään hänen kärsimyksissään. Kuulostaa siltä, että Jobilla on valtava puhumisen tarve, tarve kertoa kuunteleville korville häntä kohdanneesta ahdingosta.

Juuri tähän kohdatuksi tulemiseen liittyy Jobilla myös toivon näköala. Job vetoaa Jumalan itsensä oikeudenmukaisuuteen. Niinpä hän lausuu myös: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19: 25) Job välttää toivon menettämisen siten, että hänellä säilyy luottamus siihen, että näyttipä hänen tilanteensa kuinka toivottomalta tahansa, niin Jumalalla on viimeinen sana.

Jobin kirja päättyy kohtaukseen, jossa Jumala yllättäen lakkaa vaikenemasta ja Hän vastaa Jobille. Jumala ei kuitenkaan koskaan vastaa suoraan Jobin kysymyksiin. Sen sijaan Hän osoittaa Jobille valtansa kaiken luojana ja säätäjänä. Kohtaus on suorastaan hämmentävä. Näyttää siltä, ettei Job saa vastauksia kysymyksiinsä. Ja kuitenkin Job saa vastauksen.

Miten tämä on ymmärrettävissä? Job ei todellakaan näytä saavan vastausta miksi-kysymykseensä. Miksi hän joutui kärsimään. Miksi hän menetti perheensä ja terveytensä. Lopultakin nämä Jobin miksi-kysymykset jäävät avoimiksi. Silti, paradoksaalista kyllä, Job ei jää vaille vastausta. Vaikka Jumala vaikenee, niin hän ei hylkää Jobia. Jumalan vastaus Jobille on se, että minä olin läsnä, olin kanssasi syvimmällä epätoivon hetkellä.

Vaikka miksi-kysymykset jäävät auki, niin Jumalan kohtaamisen jälkeen Job on muuttunut ihminen. Jokin Jobin sisimmässä muuttuu, niin että hän pystyy vastaamaan Jumalalle: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. – – Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä. – – Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” (Job 42: 2, 3, 5–6)

*

Jobin kohtalo ja kärsimyksen kautta esiin kasvava hento ja arka toivo on yksi Vanhan testamentin koskettavimmista ihmiskohtaloista. Entäpä Uuden testamentin näköalat toivoon? Yksi keskeisimmistä toivoa käsittelevistä Uuden testamentin kohdista löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alusta: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11: 1)

Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää toivon ja uskon yhteen tavalla, joka tekee niistä aivan kuin kaksosia keskenään. Usko on toivomista ja toivo on uskomista. Eivätkö juuri Siionin virret ole täynnä tätä ikävöivää uskoa ja kaipausta. Sen näkemistä, mitä ei nähdä.

Ikävöivä usko nousee juuri tästä Heprealaiskirjeen eetoksesta, jossa uskon ja toivon käsitteet ovat lähes sisäkkäisiä, aivan kuin kolikon kaksi puolta, erottamattomasti. Kahden maan kansalaisen ikävöivä usko katsoo eteenpäin täältä ihmisen vaellukselta, tämän olemassaolon ehtojen alaisuudesta kohti Jumalan valtakuntaa, joka siintää horisontissa. Kuten Siionin virsi 243 tutulla tavalla pukee sanoiksi: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen.”

Toinen Uuden testamentin toivoa kuvaavista kohdista on apostoli Paavalin kirjeestä Korintin seurakunnalle. Paavali puhuu Jumalan valtakunnan odottamisesta toivona, joka on kuin tähyilyä tai aavistelua. Se on kuin läpikuultavan verhon läpi katselua. Verhon läpi et näe tarkkaan, korkeintaan muotoja ja hahmoja. Tähyilet ja aavistelet, katselet näkemätöntä.

Apostolin sanoin: ”Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin [kun täydellinen tulee] näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13: 12)

Ikävöivä usko on sitoutumista toivon tielle. Se on aktiivista toivossa ja toivon kautta elämistä. Se on toivoa jopa vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Siksi kristillinen toivo voi olla olemassa yhtä aikaa epävarmuuden, pelon ja jopa epätoivon kanssa.

Liiankin usein toivosta puhutaan kevyesti – ikään kuin se olisi kehotus unohtaa vaikeudet tai sivuuttaa kipu. Raamattu ei tee näin. Psalmien kirja antaa äänen ihmiselle, joka huutaa Jumalan puoleen syvyydestä. Jobin kirja kertoo ihmisestä, joka menettää kaiken, ja silti säilyttää toivon pilkahduksen. Jeesus itse huutaa ristillä: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Kristillinen toivo ei siis kiellä kärsimystä. Se kulkee sen läpi. Se on toivoa, joka syntyy kyynelten keskellä, ei niiden sijaan. Ja silti, juuri näissä hetkissä toivo voi saada syvimmän muotonsa. Toivo ei ole silloin suuria sanoja, vaan pieniä askelia: rukous, joka nousee vaivoin; luottamus, joka ei tunnu varmalta, mutta ei myöskään katoa.

Kun puhumme toivosta, meidän on siis puhuttava myös uskosta. Uskossa ei ole kyse varmuudesta, joka perustuu laskelmiin tai todennäköisyyksiin. Uskossa on kyse luottamuksesta Jumalaan, joka toimii myös silloin, kun emme näe tai ymmärrä. Toivo ei tarkoita kaiken olevan hyvin. Se tarkoittaa, että Jumala on kanssamme silloinkin, kun kaikki EI ole hyvin.

Tässä kohtaa käännyn vielä kerran Raimo Kärkkäisen puoleen ja lainaan hänen sanojaan Vaalan vankilapastorin siunaamisen yhteydessä. Sanat kuvaavat kauniilla tavalla pienten toivon sanojen merkitystä:

”Monelle vankilapastori on ainoa, joka kuuntelee ilman tuomitsemista. Ainoa, jolle voi puhua toivosta silloin, kun sitä ei itse enää näe. Vankilapapin myötä vankilassa ovat läsnä – armo, toivo ja tulevaisuususko – ne eivät ole tyhjiä sanoja, vaan konkreettista tukea ihmisen matkalle kohti uutta elämänpolkua. […] Vankilapastori tuo vankilaan kirkon, mutta ennen kaikkea tuo sinne sanoman armosta. Armosta, jota ei ansaita teoilla, vaan joka annetaan lahjaksi. Armosta, joka kykenee murtamaan toivottomuuden muurit ja avaamaan näkymän siihen, että tulevaisuus voi olla toisenlainen kuin menneisyys. Ilman toivoa ihminen ei jaksa muuttua. Ilman kokemusta armosta tulevaisuus sulkeutuu.”

*

Toivon teologia on vahvasti inkarnaation teologiaa. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tuleminen Jeesuksessa Kristuksessa tekee sen, että toivon ankkuri ei ole kiinnittynyt johonkin ”pilvien tuolle puolen”.  Toivo saa täyttymyksensä kerran, kun kaikki vajavainen on hävinnyt ja täydellinen on tullut tilalle. Mutta toivo on Kristuksen ihmiseksi tulemisen vuoksi vahvasti tässä ajassa, tässä ihmisen todellisuudessa läsnä oleva todellisuus. Kristus otti ihmisen osan, eli ihmisen elämän, kaikkine kipuineen ja suruineen, epätoivoineen ja ahdistuksineen, ilon ja yhteyden hetkineen. Hän kärsi ihmisenä ja tuli viimein ristiinnaulituksi ja nousi kuolleista. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tulo tuo toivon ylhäältä ”pilvien reunoilta” alas maan päälle ja sen allekin, syvyyksien syvyyksiin.

Paavalin julistus Jeesuksesta Kristuksesta pureutuu juuri tähän Kristuksen tehtävään: ”Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8: 37–39)

*

Useat Uuden testamentin kertomukset korostavat toivon yhteydessä piirrettä, johon en ole vielä viitannut. Nimittäin sitä, että toivo johtaa myös aktiivisuuteen ja rohkeuteen. Tästä on esimerkkinä vaikkapa Markuksen evankeliumin 5. luvun kertomus 12 vuotta verenvuotoa sairastaneesta naisesta. Evankeliumi kertoo, että hän oli kärsinyt paljon monien lääkärien käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa saamatta apua.

Kun nainen kuulee Jeesuksesta, patoutunut aktiivisuus purkautuu hänessä esiin. Hänellä syntyy ajatus, että jopa Jeesuksen viitan koskettaminen voi parantaa hänet. Hänessä herää rohkeus toimia, eikä vain jäädä sivusta katsojaksi. Hän lähtee liikkeelle, raivaa tiensä väkijoukon läpi ja pääsee kuin pääseekin koskettamaan Jeesuksen viitan lievettä. Hän parantuu ja saa elämälleen uuden alun.

Verenvuotoa sairastavan naisen toivo kiinnittyi Jeesuksen viitanliepeeseen. Meille Kristus, ylösnoussut Herra, on toivo. Eikä vain meidän toivomme, vaan koko maailman toivo. Toivo saa meidät toimimaan lähimmäisten hyväksi, ihmisyyden, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Juuri tätä toivosta nousevaa aktiivista lähimmäisyyttä maailma kaipaa. Toivo on dynaamista ja Jumalan lupauksiin perustuvaa suuntautumista tulevaisuuteen. Toivo on toimimista Jumalan työtoverina tässä maailmassa, jotta maailmalla olisi elämä.

*

Hyvät kanssavaeltajat. Toivo ei synny pakottamalla tai päättämällä. Toivo on Jumalan lahja – lahja, joka annetaan usein vähitellen, elämän keskellä. Tästä toivosta Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 5. luvussa: “Toivo ei saata häpeään, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta” (Room. 5:5).

Ja saman kirjeen 15. luvussa apostoli liittää toivon ja ilon yhteen tavalla, johon on hyvä päättää tämä raamattutunti: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

Olemme nyt sytyttäneet kynttilät luovutetun Karjalan pitäjien mukaan. Yksi kullekin pitäjälle ja yksi kynttilä muille luovutetuille alueille. Nämä kynttilät kantavat viestiä siitä, että emme ole unohtaneet näitä menettämiämme kotiseutuja ja niiden ihmisiä. Haluamme edelleen muistaa menetettyä kotia. Haluamme myös kunnioittaa näillä paikkakunnilla lepääviä esi-isiä ja -äitejä sekä muistaa heitä Jumalan edessä.

Veikko Lavin Evakon laulussa kaikuu kokemus evakkotielle lähdöstä kauan sitten.

Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan
en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi

Kodista oli lähdettävä, ja tie vei pois tutuilta sijoilta. Silti menetetty koti säilyi mielessä ja sydämessä, ja sen muisto antoi voimaa kestää.

Tuohon muistamiseen liittyy kuitenkin kipeä menetyksen elementti. Se koskettaa sydäntä vielä sukupolvien jälkeenkin: kaipuuna, hiljaisena suruna ja syvänä ikävänä niitä koteja ja maisemia kohtaan, joita emme ole koskaan unohtaneet.

Toisaalta tähän muistamiseen sisältyy kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä, jota muistimme tuo meille elävänä tänne asti, kun vietämme Karjalaisia kesäjuhlia vuonna 2026 Oulun kaupungissa.

Noin 430 000 ihmistä lähti evakkoon ja joutui jättämään kotinsa Suomen sotien seurauksena. Se oli valtava määrä silloin, noin 12 % Suomen silloisesta väkiluvusta, ja se on valtava määrä nykyisinkin. Sodanjälkeiset paikallishistoriat kertovat paljon tarinoita evakkojen asettumisesta eri puolille Suomea. Asuttamisessa pyrittiin huomioimaan, että samalta alueelta kotoisin olevat pääsisivät asumaan lähekkäin, mikä helpottaisi sopeutumista ja yhteisöllisyyden säilymistä. Kuinka tässä onnistuttiin ja millaista rasismiakin monet uusilla kotiseuduillaan kohtasivat – niistä vaiheista meillä monilla on omakohtaisiakin kokemuksia. Kulttuurierot olivat monin paikoin suuria. Ja sodanjälkeisessä Suomessa oli usein vain niukkuutta jaettavana, mikä sekin osaltaan lisäsi jännitteitä.

Mutta vaikka uusi paikka olisikin löytynyt, niin sydämessä kulki mukana entinen koti – pihapuut, pellot, metsät, rannat, kotikylä, kirkko ja hautausmaa.

Tänne Oulun lääniin (nyk. Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu) sijoitettiin evakoista noin 13 000. Heitä tuli etupäässä Raja-Karjalasta, mutta myös joistakin eteläisemmistä pitäjistä sekä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetuilta alueilta. Karjalan pitäjistä asutettiin Oulun lääniin eniten väestöä Salmista, Soanlahdelta ja Suojärveltä.

Omalla tavallaan evakkous koski myös koko Pohjois-Suomea. Itäisen Lapin ja Oulun läänin itäosien evakuointien lisäksi koko Lapin läänin väestö määrättiin evakuoitavaksi Lapin sodan kynnyksellä. Useimmat näistä evakoista pääsivät kyllä palaamaan sodan jälkeen kotiseudulleen, mutta vastassa olivat silloin usein pelkät savuavat rauniot. Nämä kokemukset kuuluvat kipeinä kokemuksina myös omaan sukuhistoriaani Tornionlaaksossa.

Olemme tänään muistamassa kuitenkin erityisesti Karjalan pitäjiä, Karjalan kansaa ja sen vaiheita. Sitä on koeteltu historian vaiheissa. Toisaalta kauniit muistot kantavat tässäkin hetkessä meitä. Yhtä aikaa surullisina ja haikeina, mutta myös kiitollisina, katsomme taaksepäin. Muistojen äärellä saamme tuntea sekä menetyksen painon että sen rakkauden voiman, joka ei vuosikymmentenkään jälkeen ole sammunut. Se kaunis Karjala, josta Veikko Lavikin laulaa, elää edelleen muistoissamme ja suvun tarinoissa.

Ja Jumala on antanut myös uudet seudut asuttaviksi. Hän on johtanut ja hoitanut meitä hyvyydellään. Psalmissa 37 sanotaan: Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen! (Ps. 37: 5)

Historian kohtaloissa usko elämään, usko huomiseen ja usko Jumalaan on voinut säilyä. Saamme tänään liittyä myös kaikkeen siihen valoisaan, mitä meillä on kannettavana muistoissamme. Ja mitä voimme tänään yhdessä jakaa toisillemme. Juuri siinä on muistamisen suuri lahja: surun ja kaipuun keskeltäkin voimme löytää lämpimän kiitollisuuden eletystä elämästä.

Jumalan hyvyyteen ja kiitollisuuteen liittyen, kiitollisina kotimaastamme, laulamme virren 581 Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan.

Rukous

Rakas Taivaallinen Isämme.
Sinä tunnet kohtalomme elämän poluillamme, sotien ja rauhan vaiheissa, murheen ja ilon vaiheissa.
Haikeina olemme tänään muistaneet menetettyjä kotiseutujamme sekä esi-isiemme ja -äitiemme kotiseutuja.
Kiitollisina olemme muistaneet lapsuuttamme, sukumme perintöä ja kaikkea elettyä elämäämme.
Siunaa kotejamme ja läheisiämme. Tuo lohdutuksesi suruihimme ja herätä meissä ilo ilon hetkinä.
Suojele Suomea vaaroilta ja anna johtajillemme viisautta ja harkintakykyä.
Siunaa koko maailmaasi, poista sodat ja katkeruudet kansojen ja ihmisten väliltä.
Anna meidän toimia rauhan rakentumiseksi kaikkien ihmisten välille.
Siunaa koko luomakuntaasi.
Tätä kaikkea me tänään rukoilemme, yhdessä tänä iltana Oulun tuomiokirkossa.
Kuule nämä rukouksemme, Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa nyt ja aina.
Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Onpa mukavaa päästä mukaan taas Uusheräyksen kesäseuroihin. Viime kesänähän, aika lailla tähän samaan aikaan (13.–15.6.2025) nämä juhlat järjestettiin Raahessa. Noiden päivien teemana oli Ristin Turvassa. Myös minulla oli ilo olla silloin mukana. Hienoa, että nämä juhlat voidaan järjestää nyt Karjasillan seurakunnassa ja kirkossa Oulussa.

Monelle nämä juhlat ovat tärkeä vuosittainen tapahtuma. Nämä päivät sisältävät ystävien tapaamista, seura- ja musiikkitilaisuuksiin osallistumista, opetusta, rukousta ja ylistystä sekä tietysti jumalanpalveluksia. Nämä päivät antavat eväitä uskossa vahvistumiseen. Ja nämä rakentavat yhteyttä toistemme kanssa.

Tämän vuoden juhlien teema, niin kuin on tullut varmasti jo monesti todettua, on Seuraa minua. Koko viikonlopun aikana tätä teemaa valotetaan eri näkökulmista. Lähestyn itse aihetta kahden tutun raamatunpaikan kautta. Näissä kohdissa Jeesus esittää tuon tunnetun kutsun opetuslapsilleen ja kohtaamilleen ihmisille.

Ensimmäinen näistä kohdista on Matteuksen evankeliumin 4. luvusta. Tunnettu kertomus siitä, kuinka Jeesus kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa.

Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltään Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Matt. 4: 18-19)

Näin Jeesus kutsui ensimmäiset opetuslapsensa, kaksi tavallista kalastajaa Galileasta. Vanha käännös käyttää tässä vielä suoremmin noita näiden kesäseurojen otsikon sanoja ja sen mukaan Jeesus kehottaa: ”Seuratkaa minua.” Nykyinen Kirkkoraamattu kääntää vähän dynaamisemmin sanoilla ”lähtekää minun mukaani”. Viesti on kuitenkin sama. Jeesuksen seuraamisesta on kyse.

Jeesus kutsuu Andreaksen ja Pietarin ihan arkisen työn keskeltä. Varmaan suuremmin heitä valmistamatta kehotukseensa. Ainakin se, miten evankeliumissa tilanne on kuvattuna, on hyvin yksinkertaista ja kohti käyvää. Pietarin ja Andreaksen tapauksessa myös heidän vastauksensa on yksinkertainen. Evankeliumi kertoo, kuinka ”he jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta”.

Andreas ja Pietari ovat Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksella ei siis ole vielä kovin paljoa referenssiä näyttää, että katsokaas, olen kerännyt näin ja näin paljon seuraajia tällaisessa ajassa. Ei, Jeesus on vielä aika lailla tuntematon. Hän on juuri vasta aloittamassa julkisen toimintansa.

Mitä onkaan liikkunut heidän mielessään, kun Jeesus on astunut järven rantaan? Luulenpa, että heidän kanssaan ei ole käyty vielä kovin pitkällisiä keskusteluja sen opetuksen luonteesta ja sisällöstä, jota Jeesus tulisi edustamaan. Luulenpa, että Pietarin ja Andreaksen päätös lähteä seuraamaan Jeesusta on ollut enemmän tuon miehen herättämään luottamukseen perustuva. Jeesuksessa on ollut jotakin vakuuttavaa ja jotakin luotettavaa. Niin suuresti, että Pietari ja Andreas ovat olleet valmiita hylkäämään elinkeinonsa ja mahdollisesti lähipiiriänsäkin.

Uskoa on kuvattu vanhan kirkon teologiassa puhumalla uskon kolmesta elementistä: tiedosta (notitia), hyväksymisestä (assensus) ja luottamuksesta (fiducia). Tieto on tietoa kristillisistä opinkappaleista ja Raamatun kertomuksista. Hyväksyminen on näiden pitämistä tosina, älyllistä suostumusta siihen, että kirkon opettamat asiat ovat totta. Mutta vasta luottamus tekee uskosta myös henkilökohtaista ja sydämen tasolle menevää. Luottamus on se elementti, joka muuttaa teoreettisen tiedon eläväksi suhteeksi.

Minäkään en usko, että meistä moni on vakuuttunut Jeesuksen seuraamisesta alun pitäen älyllisin perustein. Varmasti on niinkin, että uskolla on tiedollinen sisältö. Toki on, uskomme konkreettisesti Jeesukseen, hänen sovitustyöhönsä ja ylösnousemukseen. Ja moneen muuhun keskeiseen opinkohtaan. Mutta uskon, että useimmilla meistä kyse on ollut tätä enemmän kutsusta, luottamuksesta, jostakin henkilökohtaisesta ja kohti käyneestä kokemuksesta. Johon sitten yhdistyy myös tieto ja hyväksyminen.

Ja olennaisella tavalla uskossa on kyse, niin kuin tässä siteeraamassani evankeliumikohdassakin, Jeesuksen seuraamisesta. Usko on seuraamista ja arkista uskoa, uskon todeksi tulemista arjessa ja sitä kautta näkymistä omassa elämässä.

Luen myös toisen kohdan Jeesuksen seuraamisesta.

Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: »Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?» Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.» »Mitä käskyjä?» mies kysyi. »Näitä», vastasi Jeesus, »älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» »Kaikkia niitä olen noudattanut», sanoi nuorukainen, »mitä vielä puuttuu?» Jeesus sanoi hänelle: »Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.» Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. (Matt. 19: 16-22)

Tässä kertomuksessa kuulemme rikkaasta nuorukaisesta, joka on säntillisesti elänyt oppimiensa sääntöjen mukaan. Hän kuulostaakin suorastaan mallioppilaalta. Kuitenkin tälle nuorukaiselle tuo vaatimus luopua hänen omastaan osoittautuukin tosi vaikeaksi. Hänen sydämensä oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteen, se muodostui hänen koetinkivekseen. Siksi hänen oli ilmeisen mahdotonta lähteä todella seuraamaan Jeesusta arkielämässään. Kohdistuiko tämän nuorukaisen perimmäinen luottamus siis pikemmin tuohon omaisuuteen? Se esti häntä kiinnittymästä uskoon, uskon suhteeseen.

Liitämme uskoon paitsi sanat tieto, hyväksyminen ja luottamus myös sanan vanhurskaus. Vanhurskaus, kreikaksi dikaiosynee, on luterilaisessa spiritualiteetissa ennen muuta Jumalalle kelpaamista, Jumalan hyväksymäksi tulemista. Tätä korostavat niin Paavali kuin Luther. Tämä kaikki on aivan totta. Samalla on kuitenkin syytä ymmärtää, että sana dikaiosynee tarkoittaa alun perin ihan vain oikeudenmukaisuutta. Teologisessa kielessä se tuli tarkoittamaan tuota Jumalalle kelpaamista, mutta alun perin se tarkoittaa siis myös ihan vain oikeudenmukaisuutta.

Kristuksen seuraamisessa, kristillisessä uskossa, onkin aina ollut myös se elementti, että usko kutsuu oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Köyhien, orpojen ja leskien asian näkemiseen. Haavoittuvassa asemassa olevien auttamiseen. Näin Kristuksen seuraamisessa ei ole vain sitä puolta, että me olemme saajina ja saamme kokea Jumalan huolenpitoa. Toki usko on sitäkin. Mutta usko haastaa myös heti tekemään näkeväksi Jumalan valtakuntaa lähimmäisyydessä, tekojen kautta.

En sano, etteikö tämä haastaisi meitä ihan tosissaan. Vieläpä tässä ajassa, joka on monin tavoin kompleksinen. Tämän päivän kysymykset tulevat eteemme ja ovellemme myös vaikkapa pakolaisuuden ja maahanmuuttajien kautta. Nämäkin kysymykset herättävät meitä pohtimaan, miten uskomme näkyy vaikkapa näidenkin lähimmäistemme elämässä?

Minulla oli toukokuun lopulla mahdollisuus osallistua pohjoispohjoismaiseen luterilaiseen pappeinkokoukseen Luulajassa Ruotsissa. Mieleeni jäi vahvasti ruotsalaisen papin ja kirjailijan Peter Halldorfin opetus siitä, kuinka eräänlaisen voisiko sanoa avaran kristillisyyden tuntomerkkinä on se, että kantaa huolta ei vain jostakin omasta ryhmästään, vaan oikeastaan kaikista ihmisistä ja koko Jumalan luomakunnasta. Tällaiseen ”radikaaliin kristinuskoon”, radikaaliin Jeesuksen seuraamiseen Halldorf tahtoi kuulijoitaan myös rohkaista.

Tällaisia ajatuksia minulla siis nousee näistä painokkaista Jeesuksen sanoista ”seuraa minua”. Pietarin ja Andreaksen suorastaan vaistonvarainen Jeesuksen seuraan heti paikalla lähteminen. Rikkaan nuorukaisen sisäinen kamppailu, kun hän oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteensa.

Ja kutsu olla Jeesuksen seuraajina rakentamassa oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan. Olla ajamassa heikommassa asemassa olevien ja kaikkien kärsivien asiaa, jopa maailmaanlaajassa mielessä ymmärrettynä. Siis olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa myös tähän maailmaan mahdollisuuksiemme mukaan, Jeesuksen tähänkin tehtävään kutsumina ja lähettäminä.

Tässä Jeesus on meille esikuvana ja esimerkkinä. Jeesus, joka oli rikas mutta tuli köyhäksi tehdäkseen meidät rikkaiksi. Rikkaiksi sellaisesta rikkaudesta, joka ei ole tämän maailman antamaa rikkautta.

Olemme samalla koolla erityistilanteessa, kun kuusi Oulun hiippakunnan seurakuntien diakoniatyöntekijää saa tässä messussa vihkimyksensä diakonian virkaan. Tämä on erityinen, hieno juhlahetki sekä teille vihittäville että teidät vastaanottaville seurakunnille ja seurakuntalaisille.

Hyvät seurakuntalaiset ja hyvät vihittävät, Elina, Stiina, Mari, Marika, Sirja ja Leena. Tahdon tervehtiä teitä Kolossalaiskirjeen sanoin:

Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme. Kol. 3: 16-17

Nämä Kolossalaiskirjeen sanat, jotka usein luetaan vihkimystilanteissa, nämä sanat kuvastavat minulle hengellistä kutsua. Tuota kutsua siihen, että Kristuksen sana, Kristuksen viisaus, saisi elää keskellä seurakuntaa. Että se saisi elää meidän elämässämme. Ne rohkaisevat kristittyä ja myös seurakunnan työntekijää hengellisen elämän hoitamiseen ja vaalimiseen. Niin että Kristuksen sana, Kristuksen viisaus, voisi kasvaa ja vaikuttaa elämässämme.

Toisaalta näistä Paavalin Kolossalaiskirjeen sanoista avautuu voimakkaan diakoninen näkymä hengelliseen elämään ja seurakunnan elämään. ”Mitä teettekin, sanoin ja teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä…” Siis sanoin sekä teoin, tästä kaksinaisuudesta kiinni pitäen. Uskoakseni juuri diakoniatyö onkin seurakunnan työmuodoista se, jossa sanat ja teot yhdistyvät kaikkein konkreettisimmin.

Hyvät vihittävät, Elina, Stiina, Mari, Marika, Sirja ja Leena. Teidänkin työnne tulee olemaan sanat ja teot yhdistävää diakonista palvelutyötä. Konkreettisesti se on varmaankin diakonista avustustyötä, diakoniavastaanottojen pitämistä, yhteisöllisiä ruokailuja ja niiden järjestämistä. Puheita ja hartauksia. Sielunhoitokeskusteluja. Näitä kaikkia diakoniatyössä tehdään konkreettisesti. Olennaista näissä kaikissa on se, että olette palvelutehtävässä, jossa silmien edessä on pidettävä lähimmäinen, ihminen. Ja hänen tarpeensa.

Toisaalta tärkeä motivaatioperusta työssänne on myös tehdä tämä kaikki Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi, mihin tuo lukemani tekstikin viittaa.

Teidän kuuden polut kohtaavat nyt täällä Oulun tuomiokirkossa ja kohta tässä alttarilla. Olette kulkeneet omaa polkuanne tänne asti. Ne ovat erilaisia polkuja. Siinä on suorempia polkuja opinpolulta suoraan kirkon työhön. Monella teistä on ollut polun varrella myös muita tehtäviä, jotka ovat johtaneet eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen. Osa teistä on ehtinyt olla jo pitempäänkin kirkon toisessa tehtävässä. Kuitenkin yhteistä teille kaikille on tänään, että koette tänä päivänä vahvaa kutsumusta erityisesti diakoniaan, koette kutsumusta diakonisen palvelun virkaan. Olette kaikki tämän uuden edessä.

Yhteisessä keskustelussamme kerroitte, että koette tämän olevan iso askel ja iso sitoutumisen paikka, kun teidät vihitään diakonian virkaan. Kuitenkin haluan muistuttaa teitä siitä, että nämä lupaukset jotka annatte, niin niissä luvataan, että ”Jumalan avulla”. Ei siis luvata, että kyllä tämä varmasti onnistuu, ihan ihmisvoimaisesti. Ei, siinä luvataan, että ”Jumalan avulla”. Samoin, kun katsotte ympärillenne, niin näette että täällä on monia seurakuntalaisia ottamassa teitä vastaan teidän työhönne. He ja koko seurakuntanne rukoilevat teidän puolestanne. He tukevat teidän palvelutyötänne ja tahtovat ottaa teidät lämpimästi vastaan. Olette odotettuja ja toivottuja työkavereita. Se on hyvä lähtökohta työhön.

Kantakaa kuitenkin työn ohella myös huolta omastakin jaksamisestanne. Toivon että löydätte tasapainon omaan työhönne. Niin että voitte iloisin mielin sitä toteuttaa, kantaa sen vastuita, mutta silti yhä nauttia ja iloita hienosta palvelutehtävästä, johon teidät on kristillisessä kirkossa ja luterilaisessa kirkossamme kutsuttu.

Jeesus sanoi:

    ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.

    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

On riemu, kun saan tulla, sun Herra temppeliis. Tämän iki-ihanan virren me lauloimme juhlamessumme aluksi. Minusta tuntuu, että virren sanat pukivat täydellisesti sanoiksi tuntomme tänään. On todella riemu saada tulla tänään Herran temppeliin. Halsuan kauniiseen kirkkoon.

Tuo virsi kuvastaa sitä iloa ja kiitollisuutta, joka liittyy kotikirkkoon. Kotikirkkoon liittyy meillä usein hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Sellaisia, jotka monesti palautuvat varhaisiin lapsuuden kokemuksiin saakka. Matkoillani ristiin rastiin kuulen usein seurakuntalaisten kertovan muistojaan omasta kotikirkostaan.

Nyt olemme Halsuan kirkossa juhlimassa tätä upeaa Herran temppeliä. Tämä kodikas ja juhlava kirkko on saanut palvella 200 vuotta halsualaisia. Jo 200 vuotta ovat nämä seinät kuulleet rukouksia. Ja jakaneet elämän käännekohtia. Surua ja iloa. Yhteyttä ja ehkä yksinäisyyttäkin. 200 vuotta täällä on julistettu sanaa ja kokoonnuttu ehtoollisen sakramentin äärelle alttaripöytään. Täällä on päästy ripille, täällä on vihitty avioliittoon, kastettu lapsia ja siunattu seurakunnan jäseniä iankaikkisen elämän toivon varaan.

Tällaisen kirkon rakentaminen Halsualle 200 vuotta sitten on ollut valtava ponnistus paikkakunnan ihmisille. Niille kaikille, jotka monenlaiseen talkootyöhön ovat aikanaan ottaneet osaa. Kaikki nämä vuodet Halsuan seurakunta on pitänyt hyvää huolta kirkostaan. Ja nyt, 200-vuotisjuhlien alla, kirkko on saanut pieniä käytettävyyttä lisääviä muutoksia.

*

Kuulemassamme helluntain evankeliumissa Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus lupaa seuraajilleen Totuuden Hengen, Pyhän Hengen. Jeesuksen sanat ovat hänen pitkästä jäähyväispuheestaan. Siinä Jeesus valmistaa seuraajiaan aikaan, kun hän ei ole enää opetuslastensa kanssa. Jeesus ennakoi kirkon syntymää ja Pyhän Hengen aikakautta. Aikaa, jolloin Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta maailmassa. Tätä Pyhää Henkeä Jeesus nimittää myös puolustajaksi. Ahdingoissa Jumala lupaa olla omiensa kanssa Pyhän Henkensä kautta. Maailma ei voi tuota Henkeä saada, sillä maailma ei tunne Häntä.

Jumalan läsnäolo seurakuntansa keskellä ja kirkossa on vahva ajatus Uuden testamentin teksteissä. Taivaaseen astuessaan Jeesus ei halunnut jättää omiaan yksin, orvoiksi. Jeesus puhuu jo ennen kärsimystäänkin tässä evankeliumissa omilleen näin. Hän ei jätä heitä orvoksi. Hän ei jätä meitä orvoiksi.

Tosiaankin, Jeesus käyttää tässä sanaa orpo, Raamatun alkukielellä kreikaksi ὀρφανός. Orpous ei ehkä ole nyky-yhteiskunnassa kovin paljon esillä ollut ilmiö. Mutta ne, jotka ovat menettäneet lapsena vanhempansa – kuten vaikkapa oma edesmennyt äitini teini-iässä – tietävät kuinka valtavan voimakas kokemus on jäädä orvoksi. Olla orpo. Se on luihin ja ytimiin ulottuva kokemus, se on yksin maailmassa olemisen kokemus.

Jeesus viittaa siis tuohon kokemukseen. Hän ei jätä seuraajiaan olemaan luihin ja ytimiin asti yksin ja hajallaan maailmassa. Jeesus lupaa, että Pyhä Henki pitää meidät yhdessä, emmekä me kristittyinä ole orpoja. Näin Jeesus osoittaa voimakasta huolenpitoa seuraajistaan.

Millaisissa hetkissä kristityt sitten kokevat Pyhän Hengen läsnäolon erityisen voimakkaana. Se on varmasti osittain yksilöllinenkin asia. Kuitenkin kirkon historia osoittaa, että kun kirkolla on ollut vaikeuksia, kun kristittyjä ja kirkkoa on vainottu, kun kristityt ovat olleet ahtaalla – silloin Pyhä Hengen läsnäolo ja rohkaisu on koettu erityisen vahvana.

Ehkäpä myös sinulla on kokemus siitä, että Pyhän Hengen läsnäolo on vaikeuksien keskellä tuntunut hyvin konkreettiselta. Äärimmäisissä tilanteissa saatamme tuntea, kuinka Jumala Pyhän Henkensä kautta todella seisoo vierellämme. Sanatkaan eivät ehkä riitä kuvaamaan sitä kokemusta tyhjentävästi.

*

Paitsi että helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen päivä, niin kuin Uuden testamentin lukukappaleesta kuulimme, helluntai on myös kristillisen kirkon syntymäjuhla. Apostolien tekojen kertomuksessa kerrotaan, kuinka tuona Pyhän Hengen vuodattamisen päivänä Jeesuksen seuraajien joukkoon, kristilliseen kirkkoon liittyi noin 3000 ihmistä. Sanoma Jeesuksesta lähti siis leviämään räjähdysmäisesti.

Tänään täällä Halsualla juhlimme siis sekä maailmanlaajan Kristuksen kirkon syntymäjuhlaa että tämän teidän Halsuan kotikirkon syntymäpäivää. Tämä helluntaipäivä on siis aivan oivallinen päivä juhlistaa Halsuan kirkon 200-vuotista historiaa. Toiveeni ja rukoukseni on ennen kaikkea, että tämä kirkko saisi edelleen palvella siinä tehtävässä, johon esi-isät ja -äidit ovat sen tarkoittaneet. Rukouksen huoneena, Jumalan kohtaamisen paikkana ja seurakuntayhteyden keskuksena.

Tänään vietämme helatorstaita, Kristuksen taivaaseen astumisen juhlaa. Helatorstaina Kristus palaa taivaalliseen kunniaansa. Ja samalla, hän on taivaaseen astuneena Kuninkaana, Pyhän Hengen kautta, läsnä joka puolella kirkkoaan. Hän vaikuttaa maailmassa ja ohjaa kirkkoaan. Pyhän Hengen kautta ja armolahjojen välityksellä.

Samalla tänä Pyhän Hengen vuodattamista, helluntaita, ennakoivana päivänä vietämme pappisvihkimystä, kun vihimme pappisvirkaan neljä teologian maisteria: Leenan, Hennan, Pertun ja Ossin. Jumalan Pyhä Henki on tänäänkin läsnä tässä erityisessä tilanteessa.

Rakkaat kristityt, ja erityisesti te tänään pappisvirkaan vihittävät. Tahdon tervehtiä teitä 1. korinttilaiskirjeen sanoilla, jotka kuulemme myös vihkimyshetkenne yhteydessä.

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. (1. Kor. 12:4-5)

Nämä ovat tunnetut 1. korinttilaiskirjeen sanat armolahjoista. Armolahjoja on siis monenlaisia. On varmaan niin sanottuja yliluonnollisia armolahjoja. Ja on aivan tavallisia armolahjoja. Sellaisia kuin vaikkapa johtaminen ja kehottaminen. Musiikki. Kyky kuunnella. Myötätunto. Taito selittää sanaa tai saarnata.

Leena, Henna, Perttu ja Ossi. On monenlaisia armolahjoja, ja kaikki ne on tarkoitettu seurakunnan rakentumiseen. Olemme erilaisia, erilaisilla lahjoilla varustettuja. Mutta niillä kaikilla voimme rakentaa yhteistä seurakuntaa. Tuoda omat lahjamme käyttöön. Kukin kykyjensä, ja kukin lahjojensa mukaan.

Leena, Henna, Perttu ja Ossi. Tänään teidät vihitään pappisvirkaan. Saatte lähteä palvelemaan pappisvirassa, joka on hieno virka. Papille on erotettu seurakunnassa erityisesti sakramenttien jakamisen ja sanan julistamisen tehtävät. Mutta pappi palvelee silti omalla persoonallaan. Vahvasti omilla vahvuuksillaan. Ja ehkäpä myös omilla heikkouksillaan. Pappisvirka on jalo virka, mutta se ei ole kuitenkaan pappia itseään varten. Toki teillä on henkilökohtainen kutsumuksenne tähän tehtävään. Mutta pappisvirkaan tullaan kuitenkin ennen kaikkea seurakunnan kutsusta. Pappi tulee siis virkaansa seurakunnan kutsusta. Sen tähden, että seurakunta tarvitsee pappeja.

Vihkimyshetkellä teiltä kysytään neljä kysymystä. Yksi näistä on: ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?” Tässä kuulemme sen, minkä puolesta pappi toimii. Pappi toimii seurakunnan rakentajana. Armolahjojaan käyttäen, kristillisen seurakunnan keskellä. Seurakunnan rakennukseksi.

Mutta pappi ei vain rakenna, vaan hän saa myös itse rakentua seurakunnassa. Papilla on takanaan Kristuksen kirkon ja oman seurakuntansa siunaus. Sen tähden olemme täällä koolla tänään näin isolla joukolla. Olemme siunaamassa, rohkaisemassa ja tukemassa teitä teidän tiellenne Kristuksen palvelijoina.

Ette ole siis yksin tuon tehtävänne varassa, vaan olette Kristuksen seurakunnan eläviä jäseniä. Hänen varassaan pappikin toimii. Ja hänen varassaan myös pappi elää, elävässä yhteydessä kaikkien kristittyjen seurakuntaan. Sitä seurakuntaa ohjaa meidän ylösnoussut, taivaaseen astunut kuninkaamme, Pyhän Henkensä kautta.

Olemme koolla Keminmaan uudessa kirkossa 3. sunnuntaina pääsiäisestä. Tähän sunnuntaihin liitetään sana jubilate, joka on suomeksi ’riemuitkaa’ tai ’juhlikaa’. Kyse on pääsiäisen ilosta, joka jatkuu meillä kirkkovuodessa pitkälle kevääseen ja kesään. Pääsiäisen ilossa ei ole kyse vain yksittäisestä sunnuntaista, pääsiäissunnuntaista. Vaan pääsiäissunnuntaista alkaa pääsiäisjakso, joka jatkuu aina helluntaihin saakka.

Tähän sunnuntaihin liitetään myös otsikko Jumalan kansan koti-ikävä. Sillä Ylösnousseen Jeesuksen kohdannut seurakunta ymmärtää, että ihmisen lopullinen paikka ei ole tässä maailmassa. Vaan meidän on määrä päästä kerran taivaan kotiin. Siellä me olemme lopullisesti osallisia uudesta elämästä.

Keminmaan seurakunnalle tämä sunnuntai on lisäksi seurakunnan piispantarkastuksen päättävä juhlapäivä. Olen kiertänyt seurueeni kanssa viikonloppuna Keminmaata. Olemme käyneet syvyyksissä, ihan konkreettisestikin, kun vierailimme Elijärven kaivoksessa. Ja olemme tähyilleet kovasti ennen kaikkea Keminmaan seurakunnan tulevaisuuteen.

Hyvät seurakuntalaiset, tahdon tervehtiä teitä vielä tämän sunnuntain hallelujasäkeen sanoilla: Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. (Joh. 16:22)

Kristillinen usko on iloa evankeliumista. Kristillinen usko on todistusta ylösnousemuksesta. Kristillinen usko on luottamusta Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa, ja elämän rakentamista tämän toivon varaan. Eli kyseessä on siis riemullinen asia. Siitä siis myös tuo tämän sunnuntain nimitys jubilate, riemuitkaa, juhlikaa. Ja hallelujasäkeen sanat: ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Vaikka me kristittyinä kohtaammekin varmasti koettelemuksia vaelluksellamme, niin niidenkin keskellä voimme löytää ilon ja jopa riemun ylösnousemuksen evankeliumista. Ylösnousemus muistuttaa meitä siitä, että olemme ”kotimatkalla”. Jo nyt. Jumalan kansan koti-ikävä on siis tulevan elämän läsnäoloa jo keskellä tämän maailman olosuhteita.

Pohdin toisinaan sitä, miten tämä ilo voisi näkyä kenties enemmänkin tästä ”kotimatkaa” tekevästä jumalan kansasta eli kristillisestä seurakunnasta. Se olisi myös todistus tälle maailmalle Kristuksen ihmisiä vapauttavasta voimasta. Sillä kristityn sydämeen juurtunutta iloa ”ei kukaan voi riistää pois”. Sellaisella ilolla ja toivolla on myös mahdollisuus puhutella muita ja todistaa Kristuksen evankeliumista.

Tahdon vielä todeta, että minulle tämä Keminmaan piispantarkastus on ollut niin ikään puhutteleva. Keminmaan seurakunnan historia ulottuu satojen vuosien päähän aina keskiajan hämäriin saakka. Kristuksen evankeliumi on saapunut tänne Perämeren pohjukkaan jo viimeistään 1300-luvulla. Viime vuonna olin mukana paljastamassa muistomerkkiä Valmarinniemeen, missä Kemin emäseurakunnan ensimmäinen kirkko on sijainnut. Tämä valtava aikajänne muistuttaa meitä siitä pysyvästä voimasta, mikä kristillisellä sanomalla on ollut. Kuinka se on levinnyt Jerusalemin alkuseurakunnasta ajanlaskumme alussa tänne Pohjolan perille. Ja tätä samaa perinnettä jatkaa Keminmaan seurakunta.

Nyt tähyämme kuitenkin rohkeasti ennen muuta tulevaisuuteen. Olemme visioineet rohkeasti sitä, millainen voisi olla evankeliumista elävä Keminmaan seurakunta vuonna 2036. Seurakunnallanne on hyvät toimintaedellytykset. Mutta seurakunta on ennen muuta seurakuntalaistensa yhteisö. Tätä yhteisöä me tänään juhlistamme. Siitä me riemuitsemme tänään. Keminmaan seurakunnasta, joka on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa.

Samalla vietämme Vetelin seurakunnan suurta juhlapäivää, kun asetamme tässä messussa virkaansa teidän uuden kirkkoherranne Asko Kantolan. Hyvän paimenen sunnuntai antaa aivan erityisen näkökulman tähän juhlaan, jossa seurakuntanne saa nyt uuden paimenen.

Hyvä Asko ja hyvät seurakuntalaiset. Tahdon tervehtiä teitä päivän Uuden testamentin lukukappaleen sanoilla:

Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. (1. Piet. 5: 2-3)

Nämä sanat ovat 1. Pietarin kirjeestä ja tarkoitettu varhaisten seurakuntien neuvoiksi. Ohjeiksi alkukristilliselle kirkolle. Ja itse asiassa seurakunnan kaitsijoille (kr. presbyteros). Eli seurakunnan vanhimmille, jotka nykyisin tarkoittaisivat suunnilleen kirkkoherraa.

Jeesus Kristus on hyvä paimen, joka Uuden testamentin vertauskuvien mukaisesti pitää huolta laumastaan. Joka tuntee lampaansa ja jonka lampaat tuntevat. Tästä paimenesta on johtunut meille myös nimitys pastori, pastor. Eli paimen. Pastori on siis seurakunnan paimen, joka paimentyössään liittyy hyvän paimenen paimenuuteen.

Pietarin kirjeen sanat kuvaavat paimenen mielenlaatua. Paimen pitää huolta siitä laumastaan, joka hänelle on uskottu. Paimen ohjaa laumaansa hengellisesti, ilman voitonhimoa tai halua hyötyä laumastaan, vaan oman sydämensä halusta. Paimen ei toimi herrana laumalleen, vaikka meillä suomen kielessä puhutaankin kirkkoherroista. Mutta paimen ei ole herra. Vaan paimen on esikuva. Niin kuin Kristus on esikuva kristilliselle seurakunnalle.

Paimen johdattaa laumaansa, mutta paimen johtaa laumansa myös vapauteen, vihreille niityille ja laitumille. Pysyen kuitenkin valppaana, laumastaan huolehtien.

Tähän nyt sinua, Asko, rohkaisen. Ei herrana hallitsemiseen vaan tällaiseen seurakunnan paimenen mielenlaatuun. Rohkaisen sinua johtamaan seurakuntaasi ei yksin vaan yhdessä työyhteisön ja luottamushenkilöiden kanssa ja seurakuntalaisten ääntä kuunnellen. Siis ei vain niin, että lauma tuntee paimenensa äänen. Vaan myös niin, että paimenkin tuntee laumansa äänen. Että paimen tuntee seurakuntalaisensa ja heidän todellisuutensa. Tällaiseen vuorovaikutteisuuteen sinua siis haluan nyt rohkaista.

Hyvä Asko, sinulla on jo pitkä pappiskokemus. Tunnen sinut itse asiassa jo Lapuan hiippakunnan ajoilta, pappisvihkimyksesi vaiheista. Olinhan Lapuan hiippakunnan pappisasessorina läsnä pappisvihkimyksessäsi 16.6.2002 Jyväskylän Taulumäen kirkossa. Muistan keskusteluja, joita kävimme teidän vihittävien kanssa tuolloin.

Tämä uusi virka tuo kuitenkin mukanaan laajimman vastuun tähänastisella virkaurallasi. Siihen kuuluu johtamistehtävä, siihen kuuluu henkilöstöhallintoa. Siihen kuuluu seurakunnan talouden ja kiinteistöjen kysymyksiä. Siihen kuuluu saumatonta yhteistyötä luottamuselinten kanssa. Tämä virka sisältää siis myös paljon uuden oppimista.

Hyvä Asko. Lähde rohkeasti tähän tehtävään. Hyvän paimenen tuki ja huolenpito turvanasi. Ja hyvät Vetelin seurakuntalaiset ja työyhteisö. Ottakaa uusi paimenenne Asko rakkaudella vastaan uutena kirkkoherrananne. Tukekaa Askoa ja hänen läheisiään, ja antakaa hänelle niin mahdollisuudet onnistua haastavassa tehtävässään. Toivon myös, että kannatte Askoa ja hänen läheisiään rukouksessa Jumalan eteen. Näin seurakunta rakentuu myös hengellisesti, yhteydessä Jumalaan ja hänen valtakuntansa työhön.

Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:

    Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.

    Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.

    Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon – kaikkiaan sataviisikymmentäkolme – verkko ei revennyt.

    Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Hyvät ystävät. Olemme tänään koolla erityisellä paikalla täällä Raittijärvellä, pohjoisella tunturiylängöllä. Näillä Raittijärven jumalanpalveluksilla on jo pitkä perinne. Täällä on vietetty jumalanpalveluksia kevään korvalla, luonnon herätessä vähitellen eloon ja lämpimään vuodenaikaan.

Lämmin kiitos jo tässä vaiheessa Antti Oula Juusolle ja muulle Raittijärven väelle, Enontekiön seurakunnalle ja kirkon saamelaistyölle tämän tilaisuuden rakentamisesta. Kiitämme Jumalaa hänen meille valmistamastaan pelastuksesta Kristuksen ylösnousemuksessa. Ja ylistämme Jumalaa hänen kaikista lahjoistaan, joita hän meille elämässä suo.

Tänään olemme kokoontuneet tänne Raittijärven rannalle, tuntureiden keskelle, Jumalan taivaan alle, ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain merkeissä. Järven rannalla oltiin myös kuulemassamme evankeliumissa. Nimittäin Pyhällä maalla, Pohjois-Israelissa olevan Tiberiaanjärven eli tutummalta nimeltään Gennesaretinjärven rannalla.

Siellä järven rannalla ylösnoussut Jeesus kohtaa lähimmät opetuslapsensa. He olivat Jeesuksen Galileasta mukaansa kutsumia miehiä. Perimätiedon mukaan useimmat heistä olivat kalastajia. Siis luontaiselinkeinojen harjoittajia. Nämä opetuslapset olivat kulkeneet arviolta kolmen vuoden ajan Jeesuksen matkassa. He olivat kuulleet hänen opetuksiaan ja nähneet hänen ihmetekojaan.

Näiden miesten viimeiset päivät olivat olleet täynnä tunteiden ristiaallokkoa. Heidän mestarinsa oli ristiinnaulittu, tuomittuna kuolemaan, villiintyneen väkijoukon tuomitsemana. Kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisesta Jeesusta seuranneet naiset olivat tuoneet Jeesuksen haudalta sanoman, että hauta onkin tyhjä ja Jeesus on ylösnoussut ja elää. Silti nämä miehet olivat yhä hämmennyksen vallassa eivätkä tienneet, mitä kaikesta tästä täytyisi ajatella.

Silloin ylösnoussut Jeesus kohtaa heidät rannalla, heidän palattuaan kalastamaan Gennesaretinjärvellä. Vertauskuvallisellakin tavalla Jeesus ohjaa heitä heidän toimessaan. ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle”, Jeesus kehottaa. Ja kalaa alkaa tulla. Sitä tulee aivan valtava määrä, evankeliumin mukaan kaikkiaan 153 kalaa yhdellä kertaa.

Kenties juuri tästä merkistä he tunnistivat mestarinsa. Hämmennyksen vallassa he kuitenkin arkailevat sanoa Ylösnousseelle tuntevansa hänet. Ja Jeesus ruokkii heidät tuossa kohtaamisessa leivällä ja kalalle. Niin kuin silloin aiemmin, kun pienen pojan viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riitti ravintoa tuhansille Jeesusta kuulemaan tulleille ihmisille.

Jeesuksen ilmestymisistä lähti liikkeelle ylösnousemussanoman vyöry. Se on levinnyt vuosisatojen aikana kaikkialle maailmaan ja saavuttanut myös meidät täällä kaukana pohjoisessa. Emme mekään olisi viettämässä Jumalanpalvelusta Raittijärvellä, ellei sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta olisi lähtenyt leviämään tyhjältä haudalta.

Iloitsemme tänään täällä Raittijärven kylässä pääsiäisen sanomasta. Ylösnousemuksen ja uuden elämän sanomasta. Täällä pohjoisessa perinteisten elinkeinojen ja perinteisen elämäntavan äärellä. Niitä saamen kansa on näissä laaksoissa ja tuntureissa, näillä järvillä ja joilla harjoittanut.

Tämä ympärillä oleva luontokin saarnaa Luojastaan ja Luojan teoista. Reformaattorimme Martti Luther sanoi kerran, että ”meidän Herramme ei ole kirjoittanut ylösnousemuksen lupausta vain kirjoihin, vaan jokaiseen kevään lehteen”. Näin myös luonto puhuu Luojastaan ja julistaa hänen tekojaan.

Siten myös luonnon puhuttelu kutsuu meitä Jumalan yhteyteen. Nyt lumi peittää vielä Käsivarren alueen tunturit, ja järvet ovat vielä jääpeitteessä. Mutta kevään tullen lumi muuttuu soliseviksi puroiksi ja aurinko saa luonnon heräämään. Näin todistaen meille Jumalan ja Kristuksen evankeliumia uuden elämän ihmeestä.

Saame kiittää Luojaamme kaikesta hänen meitä kohtaan osoittamasta hyvyydestä. Saamme kertoa hänelle kaikki surumme ja huolemme. Hän on luvannut olla kanssamme jokaisena päivänä.

Rakkaat kristityt. Hyvä Alatornion kirkkoon kokoontunut seurakunta.

Näin me saamme tervehtiä toisiamme tänä ylösnousemuksen aamuna. Kristus on noussut kuolleista. Herra on totisesti ylösnoussut. Kuoleman valta on kukistettu, haudan salpa murrettu. Pääsiäisenä kristikunta riemuitsee Herramme voitosta. Syntimme on sovitettu. Sen tähden eläkäämme uudessa kuuliaisuudessa hänen ominaan.

Pääsiäisen sanoma on kristillisen uskon ydin ja perusta. Enkelin viesti yllättää haudalla kävijät. Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena kuolleiden joukossa. Hän on voittanut kuoleman, synnin ja kadotuksen vallan.

Tämän pääsiäispäivän psalmin johdantolause tiivistää osuvasti juhlamme tunnelman:

Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä! (Ps. 118: 24)

Kristillinen usko lähti liikkeelle nimenomaan ylösnousemususkona. Tuo hetki, kun haudalla vierailleet naiset ja opetuslapset todistivat tyhjää hautaa, oli kristinuskon alkuräjähdys. Siitä kaikki lähti liikkeelle. Ensin hämmennyksen ja epäilystenkin sävyttämänä, arkanakin uskona. Onko Herra todella ylösnoussut? Sitten vähitellen uskonvarmuutena, ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen kohtaamisten myötä. Niin että epäilevä Tuomaskin vakuuttui lopulta siitä, että Kristus todella on ylösnoussut.

Tämän vuoksi pääsiäinen onkin kirkkovuoden suurin juhla. Pääsiäinen on kirkkovuoden keskus. Vanhastaan pääsiäinen oli myös kastepäivä. Silloin kasteoppilaat, jotka olivat olleet kristillisessä opetuksessa, pääsivät lopulta kasteelle ja seurakunnan yhteyteen.

Oikeastaan ei voi siis kuvitella suurempaa päivää kirkkoherran virkaan asettamiselle kuin tämä pääsiäissunnuntai. Ja Tornion seurakunta on nyt tosiaan saanut uuden kirkkoherran, kun seurakunta on valinnut Tuuli Kapraalin kirkkoherran virkaan.

Tuuli, sinä olet palvellut jo pitkään Tornion seurakuntaa. Sinä tunnet seurakunnan ja seurakunta tuntee sinut. Saat nyt johdettavaksesi seurakunnan, jonka juuret ovat syvällä Tornionlaakson ja Peräpohjolan maaperässä. Ensimmäiset varmat todisteet seurakunnan historiasta ovat jo vuodelta 1346. Ja on vieläpä selvää, että kristinusko on levinnyt tälle alueelle jo tätäkin aiemmin. Tornion seudulla on ollut seurakunnallista toimintaa siis jo noin seitsemän vuosisadan ajan. Sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta on julistettu täällä siis jo todella pitkään, varsinkin Suomen olosuhteisiin nähden.

Seurakunta ei kuitenkaan elä vain maineikkaasta historiastaan vaan ennen kaikkea se suuntautuu tulevaisuuteen. Oletkin Tuuli saanut johdettavaksesi seurakunnan, joka kehittää toimintaansa koko ajan ja etsii tapoja kertoa evankeliumin ilosanomaa tämän ajan ihmisille. Kirkkoherra on seurakunnan hengellinen johtaja ja hänen tehtävänään on pitää huolta siitä, että ylösnousemuksen sanoma kaikuu kirkkaana seurakunnassa. Kirkkoherra on kuitenkin myös kokonaisjohtaja, jonka työpöydällä olevien asioiden kirjo on laaja. Alkaen hengellisestä sanomasta ja toiminnallisista kysymyksistä ulottuen hallintoon, henkilöstöstä huolta pitämiseen sekä talouteen ja kiinteistöihin. Tukenasi on kuitenkin joukko eri alojen ammattilaisia, joten yksin ei tarvitse vastuuta kaikesta kuitenkaan kantaa. Vaikka kirkkoherra viime kädessä onkin vastuussa koko seurakunnasta.

Hyvät Tornion seurakuntalaiset, luottamushenkilöt ja työntekijät. Ottakaa Tuuli lämpimästi vastaan uudeksi kirkkoherraksenne. Tukekaa häntä hänen vaativassa tehtävässään. Antakaa hänelle mahdollisuudet onnistua hänen tärkeässä tehtävässään.

Toivon myös, että rukoilette Tuulin ja hänen läheistensä puolesta. Seurakunta on hengellinen yhteisö, ja sen tähden se rakentuu myös rukoukselle. Jotta uusi kirkkoherra voi johtaa yhteisöään, hän tarvitsee seurakuntansa sekä hengellisen että käytännöllisen tuen. Kaikkeen tähän tukeen tahdon teitä rohkaista. Samalla kun tahdon, että Tornion seurakunta katsoo avarin mielin tulevaisuuteen. Pääsiäisen ilosanoma sydämellään.