Kirjoitus Kalevan Kartalla -blogissa 29.1.2019

Tapaus Esperi on ollut muutaman päivän kaikkien huulilla. Nyt samasta syystä puhuttavat Attendo ja Mehiläinen. Kyse on kansainvälisten pääomasijoittajien omistamista yrityksistä ja niiden hoivakotibisneksestä.

Tarkemmin sanoen kyse on siitä, että viranomaiset ja media ovat nyt nostaneet esille epäkohdat, joista hoivakotien asukkaiden lähipiiri on ollut jo kauan tietoinen. Tästä asiasta oli nyt pakko kirjoittaa, sillä olen katsellut paria Esperi Carea koskevaa esimerkkiä niin läheltä, että voin vahvistaa itsekin ongelmien olevan todellisia.

Esperin kautta julki tullut ongelmavyyhti ei ole yksinkertainen. Ikäihmisten osuuden kasvaessa myös palvelutarpeet kasvavat. Kunnat etsivät säästöjä ja ovat turvautuneet ulkoistuksiin. Yksityinen palveluntuottaja ei ole sinänsä mitenkään automaattisesti huonompi kuin julkinenkaan.

Itse asiassa monet pienet yrittäjävetoiset hoivakodit ovat inhimillisiä ja hoito hyvää. Ongelmat alkoivat, kun kuvaan tulivat suuret pääomasijoittajien omistamat ketjut, jotka ostivat kasapäin näitä pieniä hoivakoteja.

Toiminnan mittariksi on kansainvälisten pääomasijoittajien myötä tullut omistajalle koottava voitto hyvän ja inhimillisen hoidon sijaan. Tämä käy selvästi ilmi Esperin irtisanoutuneen toimitusjohtajan Maria Aarnio-Isohannnin kommentista. Kasvu ja kannattavuus ovat jyränneet hoivan laadun jalkoihinsa.

Nyt on vakavan arvokeskustelun paikka. Meidän täytyy yhteiskuntana pohtia, soveltuvatko esimerkiksi kehitysvammaisten tukipalvelut lainkaan voittoa tavoittelevan yrityksen toimialaksi. Jos tähän vastataan myöntävästi, on lainsäädännön ja viranomaisvalvonnan oltava niin tiukkaa, etteivät puolustuskyvyttömät vanhukset ja kehitysvammaiset jää voiton tavoittelun maksajiksi.

Näin helposti käy, jos heillä ei ole lähipiirissä voimakastahtoista puolestapuhujaa koko ajan valvomassa heidän etuaan. Tätä olen nähnyt omin silmin. On pitänyt jatkuvasti muistuttaa ja valvoa, että sovituista asioista ja palveluista pidetään kiinni. Olenkin miettinyt, mikä on niiden vanhusten osa, joilla ei ole tiukkaa puolestapuhujaa tukenaan.

Nyt käynnistyneessä yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa meidän tulee pyrkiä ensisijaisesta katsomaan asiaa niiden kannalta, jotka eivät pysty itse puolustamaan itseään. Mutta voimme miettiä myös sitä, miltä mahtaa tuntua lähihoitajasta hoivakodissa, jossa ongelmiin ei puututa huomautuksista huolimatta.

Tämä hoitaja on luultavasti ollut aika usein jaksamisen äärirajoilla. Hän katsoo silmiin vanhusta, joka ansaitsisi parempaa hoivaa, muttei pysty tekemään enempää. Hän ottaa vastaan palautteen omaiselta, joka vaatii parempaa palvelua. Kuka tukee henkilökuntaa tässä tilanteessa?

Voimme asettua myös omaisten näkökulmaan. Omaisten hätähuutoja on kuulunut jo kauan. Yksi esimerkki tästä on Ei myytävänä -kansalaisaloite. Tässä kansalaisaloitteessa on se viesti, että elämä ei saisi olla myytävänä eikä ihmisen elämänmittaisia palveluja ei saisi kilpailuttaa. Näitä palveluja ovat asumispalvelut, henkilökohtainen tuki ja tulkkipalvelut.

Läpivalaisulta ei säästy nyt myöskään kuntien toiminta. Kuntien on hankintalain puitteissa pitänyt kilpailuttaa nämäkin palvelut. Nyt joudutaankin laittamaan arvoja puntariin: kuinka paljon kilpailutuksessa annetaan painoarvoa hoidon laadulle? Onko esimerkiksi vammaisen pakko muuttaa ja vaihtaa ympäristöä vain siksi, ettei yrittäjä pärjännytkään kilpailutuksessa ja kokea joskus jopa korvaamaton takapakki kyvyssä selviytyä?

Luterilaisen maailmanliiton iskulause uskonpuhdistuksen merkkivuonna 2017 oli ”Pelastus – ei kauppatavaraa. Ihminen – ei kauppatavaraa. Luomakunta – ei kauppatavaraa”. Tämä slogan tuli mieleen näitä uutisia lukiessani. Onko vanhuksesta tai vammaisesta joissakin tapauksissa vaarana tulla kauppatavaraa tai ainakin voimakkaan voiton tavoittelun välikappale.

Suomalaisen yhteiskunnan sekä myös hoidon ja hoivan arvot ovat rakentuneet pitkälti kristillisen ihmiskäsityksen varaan. Ajatus jokaisen ihmisyksilön mittaamattoman suuresta arvosta on alun perin kristillisen uskon lahja länsimaiselle ja suomalaiselle yhteiskunnalle. Kun havaitaan, että tämä arvo ei ole enää itsestäänselvyys, on myös kirkon velvollisuus puhua. Siksi minäkin tämän blogin kirjoitin.

***

Tämä on linkki Kalevan Kartalla -blogiin, joka on julkaistu 29.1.2019