Edeltäjät

Pohjoinen hiippakunta (Kuopion – Oulun hiippakunta) viettää tänä vuonna 170-vuotisjuhlaa. Keisarillinen senaatti teki päätöksen hiippakunnan perustamisesta 1850 ja se aloitti toimintansa Kuopio pääpaikkanaan 1851. Piispanistuin ja tuomiokapituli siirtyivät Ouluun 1900. Hiippakunnalla on historiansa aikana ollut 13 piispaa.

Piispa Jukka Keskitalo on julkaissut juhlavuoden sarjana edeltäjiensä muotokuvat ja lyhyet Wikipediasta tai Suomen kansallisbibliografiasta löytyvät elämäkerrat.

***

Piispa Robert Valentin Frosteruksen muotokuva

Robert Valentin Frosterus, piispana 1851-1884

Robert Valentin Frosterus syntyi 14.2.1795 Pudasjärvellä ja kuoli 20.5.1884 Kuopiossa. Hänen puolisonsa vuodesta 1829 oli vapaaherratar Anna Aurora Lybecker (k. 1867).

Piispa Frosteruksen isä oli kirkkoherra ja teologian tohtori Johan Frosterus ja äitinsä Anna Beata Humble. Ylioppilaana Frosterus suoritti ensimmäisen tunnetun Homeroksen suomennoksen kääntäessään luultavasti Iliaan ensimmäisen rapsodian kokonaisuudessaan. Siitä julkaistiin muutamia säkeitä P. A. Sondénin väitöskirjassa Uppsalassa 1817. Frosteruksesta tuli filosofian maisteri vuonna 1819 ja hänet nimitettiin teologian dosentiksi vuonna 1821. Vuonna 1823 hän suoritti teologian kandidaatin tutkinnon ja seuraavana vuonna lisensiaatin tutkinnon. Hänet nimitettiin teologian apulaiseksi ja seminaarin pastoriksi pian yliopiston muutettua Helsinkiin. Samalla hän hoiti virkaatekevänä vuonna 1829 teologisen moraalin professorin virkaa ja vuosina 1829–1830 raamatullisen eksegetiikan professorin virkaa.

Frosterus tunsi ilmeisesti kohtalaisen hyvin Vanhan testamentin eksegetiikkaa, minkä vuoksi hän haki Jakob Bonsdorffin jälkeen avoimeksi tullutta raamatullisen eksegetiikan professuuria, jota Frosterus virkaatekevänä myöskin hoiti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada valmiiksi professoriväitöskirjaa, joka oli edellytyksenä viran saamiselle. 1831 Frosterus oli mukana perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.

Vuonna 1837 hän siirtyi seurakuntavirkaan tultuaan valituksi Iisalmen kirkkoherraksi. Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt tieteellisiä julkaisuja. Vuonna 1851 hänet valittiin 2. ehdokassijalta vasta perustetun Kuopion hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi, jossa virassa hän toimi kuolemaansa vuoteen 1884 saakka. Hän oli tarkka ja tarmokas hallintomies, mutta hänellä ei ollut juurikaan kosketusta hiippakuntansa hengelliseen elämään. Hän edusti valistusajan peruja olevaa rationaalista teologiaa. Hän oli jäsenenä useissa valtionkomiteoissa ja otti osaa vuosien 1863–1864 valtiopäiviin, joilla hän kannatti liberaalisia pyrkimyksiä. Frosteruksen lapset aateloitiin isänsä ansioiden perusteella nimellä af Frosterus.

Frosterus julkaisi jo toimiessaan Turun akatemiassa kaksi eksegetiikan alan väitöskirjaa. Nämä olivat Dissertatio theologica methodum miracula Christi naturalibus de causis explicandi dijudicans vuonna 1820 sekä De traditionibus Christianorum sacris vuonna 1825. Yliopiston siirryttyä Helsinkiin Frosterus väitteli teologian apulaisen virkaa varten väitöskirjallaan De scholis prophetarum probabilia (1827–1828). Se käsitteli Vanhan testamentin ajan profeettakouluja. Tutkielmassaan Frosterus nojautui ulkomaisiin Vanhan testamentin kriittisiin tutkijoihin ja pyrki osoittamaan, että tutkimuksen kohteena olleissa profeettakouluissa vaalittiin puhdasta Jahve-uskonto ja käytettiin heprealaista kirjallisuutta. Frosterus esitti myös arvionsa Pentateukin (viisi Moosseksen kirjaa) lopullisesta muotoutumisesta ja sijoitti tämän profeetta Samuelin aikaan. Luennoillaan Frosterus käsitteli usean lukukauden ajan Vanhan testamentin johdanto-oppia sekä kerran myös Raamatun arkeologiaa. Bonsdorffin oppilaana hän edusti ilmeisesti lähinnä supranaturalistista kantaa.

Lähde: Wikipedia

Piispa Gustaf Johanssonin muotokuva

Gustaf Johansson, Pohjoisen hiippakunnan piispana 1885-1896

Gustaf Johansson syntyi 10.1.1844 Ylivieskassa, kuoli 24.7.1930 Turussa. Puoliso vuodesta 1873 Sofia Emelie Björkman (k. 1925). Vanhemmat: kirkkoherra Gustaf Johansson ja Johanna Emilia Schalin.

Johansson kasvoi herännäiskodissa, jonka pojista viisi tuli papiksi. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1868 ja vihittiin papiksi 1871. Hän toimi väliaikaisena pappina Hämeessä sekä valmistui teologian kandidaatiksi 1874 ja teologian lisensiaatiksi 1875. Samana vuonna hänet nimettiin dogmatiikan ja etiikan dosentiksi ja 1877 samojen alojen professoriksi.

Väitöskirjat olivat Pantheismens inflytande på de dogmatiska grundbegreppen I R. Rothes speculativa teologi (1875) ja Det kristliga samvetsbegreppet och des historik (1876). Opiskellessaan 1868-70 Saksan ja Sveitsin yliopistoissa Johansson oli saanut voimakkaita vaikutteita tübingeniläiseltä prof. J.T.Beckiltä ja hänen raamatullisesta teologiastaan, joka monessa kohden tuntui vastaavan sitä kristillisyydenkäsitystä, jonka hän oli itse lapsuudessaan ja nuoruudessaan omaksunut. Yliopistollisessa opetustoimessaan ja sittemmin piispana Johansson edusti arvovaltaisella ja tehokkaalla tavalla tämän suunnan ajatuksia kirkon piirissä.

Johansson oli 1884 asetettu toiselle sijalle Porvoon hiippakunnan piispan vaalissa. Vuonna 1885 hänet nimitettiin Kuopion piispaksi, mihin hän oli saanut äänten enemmistön. Johansson oli tuolloin 41 vuotias. Johansson toimi Pohjoisen hiippakunnan piispana 11 vuotta, ja siirtyi 1896 Savonlinnan hiippakunnan piispaksi. Vuonna 1899 hänet valittiin Turun arkkihiippakuntaan arkkipiispaksi, missä toimessa hän oli kuolemaansa asti eli yli kolmen vuosikymmenen ajan. Johansson tuli toimineeksi piispan virassa kaikkiaan siis noin 45 vuoden ajan.

Johansson ryhtyi hoitamaan uutta kirkonjohtajan tehtäväänsä koko tarmollaan ja kohosi jo Kuopion-kaudellaan kirkon todelliseksi henkiseksi suunnannäyttäjäksi. Johanssonin kirkollinen ja kirkkopoliittinen merkitys oli yhtäältä siinä, että hän pyrki soveltamaan omaksumansa beckiläisen raamattuteologian teoreettiset näkemykset käytännön kirkolliseen elämään. Tämä ilmeni paitsi laajoilla piispantarkastusmatkoilla ja puheissa myös useissa julkaistuissa ohjelmakirjoituksissa. Näihin kuuluivat muun muassa Kuopion-kaudella ilmestyneet kirjaset Mietteitä Suomen luterilaisen kirkon asemasta, Kirkollisia kysymyksiä, Muistutuksia vanhurskauttamisoppiin ja Pyhä uskomme.

Oman opinkäsityksensä pohjalta Johansson arvosteli kärkevästi eräitä kirkon ja hiippakuntansa piirissä tuolloin vaikuttaneita uusia uskonnollisia ryhmiä, kuten lestadiolaisuutta ja Pelastusarmeijaa, jotka hän tuomitsi empimättä kirkkoon soveltumattomaksi lahkolaisuudeksi. Sen sijaan hän toimi erittäin aktiivisesti omaan opinkäsitykseensä luontuvan seurakuntadiakonian aloittamiseksi hiippakunnassaan. Tästä muodostuikin uuden, perinteisestä laitosdiakoniasta poikkeavan seurakuntadiakonian edelläkävijä maassamme

Pitkän arkkipiispakautensa aikana Johanssonista kuoriutui uusien ajatusten jyrkkä vastustaja, mikä paljolti löi leimansa hänen koko uransa ylle. Johansson luki tuomionsa niin realistisen kirjallisuuden ja naisasialiikkeen kuin ehdottomuutta korostaneen raittiusliikkeen ja työväenliikkeen edustajille. Hän katsoi monien ajan ilmiöiden sotivan kristinuskon ja luonnollisen järjestyksen perusteita vastaan. Johanssonin jyrkkä asenne vahvisti nuorten vapaamielisten piirien käsitystä hänestä ja häntä tukevasta papistosta taantumuksen ”mustana muurina”, joka pyrki asettamaan sulun kaikelle kulttuuriselle edistykselle. Karrikoitu kuva Johanssonista sai paikkansa niin Minna Canthin kuin Gustaf von Numersin tunnetuissa näytelmissä.

Johansson oli erittäin tuottelias hengellinen kirjailija. Hän oli osallisena vuoden 1886 uusien virsikirjojen aikaansaamisessa. Vuoden 1893 kristinoppi on pääasiallisesti hänen työtään. Raamatunkäännöskomitean jäsenenä ja puheenjohtajana hän oli 1886-1913, viimeksi mainittuna vuotena valmistui Uuden testamentin suomennos. Hän julkaisi laajat saarna- ja hartauspuhekokoelmat Saarnoja (1894-98) ja Herran sana pysyy iankaikkisesti (1914-16) sekä Raamatullisia mietelmiä vuoden joka päivälle (1930), kansantajuisen esityksen pyhä uskomme (1897) sekä tieteelliset teokset Kristillinen uskonoppi (1924) ja Kristillinen siveysoppi (1926). Lisäksi hän kirjoitti mm. muistelmia prof. A.W. Ingmanista (1927). Johansson, joka Ingmanin tavoin oli professorina luennoinut pääasiassa suomeksi, kehitti ja täsmensi teoksissaan ansiokkaasti myös suomenkielistä teologista kirjallisuutta ja kehitti hengellistä sanastoa.

Lähteet: Prof. Eino Murtorinne artikkeli Gustaf Johanssonista Kansallisbibliografiassa; Wikipedia.

Piispa Otto Immanuel Collianderin muotokuva

Otto Immanuel Colliander, Pohjoisen hiippakunnan piispana 1897-1899

Aivan ensimmäiseksi haluan kiinnittää huomion muotokuvaan. Se on taiteellisesti todennäköisesti arvokkain Oulun hiippakunnan hallussa olevista piispojen muotokuvista. Taidokkaan ja piispan olemuksen esille tuovan muotokuvan on maalannut Helene Schjerfbeck.

Otto Immanuel Colliander syntyi 9.4.1848 Valkealassa ja kuoli 17.12.1924 Savonlinnassa. Puoliso vuodesta 1871 Johanna Hjelt (k. 1928). Vanhemmat: tilanomistaja Alexander Magnus C. ja Wendla Magdalena Appelberg. Valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1871, teologian kandidaatiksi ja papiksi 1877. Teologian lisensiaatiksi 1881. Toimi käytännöllisen teologian professorina 1883-97, Kuopion piispana 1897-99 ja Savonlinnan hiippakunnan ensimmäisenä piispana 1899-24.

Collianderin varsinaisista julkaisuista ovat tärkeimmät professorinväitöskirja Grunddragen af det bibliska kyrkobegreppet (1882), missä hän esiintyy ns. raamatullisen suunnan selväpiirteisenä edustajana, sekä keskeneräiseksi jäänyt evankeliumitekstien selitysteos Eksegeettis-homileettinen käsikirja (1891-94). Hänen harrastuksensa kohteina olivat hynologia ja kirkkomusiikki, sekä sukututkimus. Ensimmäistä hän käsitteli myös lisensiaatti-tutkimuksessaan Om den kyrkliga psalmen jemte inledning till evangelisk-luthersk hymnologi (1880).

Colliander toimi vuosina 1886 ja 1898 koraalikomiteoiden sekä vuoden 1903 lukkarinopetuskomitean puheenjohtajana ja toimitti yhdessä R. Faltinin kanssa vuosien 1888 ja 1897 koraalikirjat. Periaatteitaan hän selvitteli teoksessaan Kysymys uudesta koraalikirjasta Suomen kirkolle (1898). Sen pohjalta valmistuivat uusi Koraalivirsikirja ja siihen liittyvä Koraalikirja vuonna 1903. Hänen 30 vuotta kestäneen erinomaisen perusteellisen genealogisen tutkimustyönsä tuloksena ilmestyi 1910-18 keskeneräiseksi jäänyt Suomen kirkon paimenmuisto 19. vuosisadan alusta nykyaikaan 1-2. Sen julkaisemattomat ainekset ovat Suomen valtionarkistossa.

Colliander toimi Pohjoisen hiippakunnan piispana vain pari vuotta, ja oli viimeinen Kuopion kauden piispoista. Ajatus piispanistuimen siirrosta Ouluun oli esillä jo edeltäjän Gustaf Johanssonin aikana. Piispanvaalin yhteydessä Colliander oli antanut lupauksensa piispanistuimen siirrosta Ouluun. Käytännössä Colliander ei ollut kuitenkaan innostunut asiasta piispanvirkaan tultuaan. Johanssonin siirtyminen arkkipiispaksi avasi Collianderille Savonlinnan piispan viran, johon siirtyminen ”pelasti” hänet muutolta Ouluun. Päätös piispanistuimen siirrosta Ouluun tehtiin kuitenkin Collianderin aikana.

Lähde Wikipedia ja muut internetlähteet

Piispa Juho Rudolf Koskimiehen muotokuva

Juho Rudolf Koskimies (vuoteen 1906 Forsman), Oulun hiippakunnan piispana 1900-1936

Juho Koskimies oli Pohjoisen hiippakunnan piispoista ensimmäinen, joka johti hiippakuntaa Oulusta. Koskimiehen valinta piispaksi oli varmasti jonkinasteinen yllätys, sillä hänet nimitettiin virkaan kolmannelta ehdokassijalta. Koskimiehen työ piispana kesti peräti 36 vuotta. Hänen roolinsa Oulun vakiinnuttamisessa piispankaupungiksi oli merkittävä.

Koskimies syntyi 24.9.1859 Juvalla ja kuoli 8.2.1936 Oulussa. Puoliso vuodesta 1886 oopperalaulajatar Lydia Alfonsine Lagus. Vanhemmat: Kirkkoherra Oskar Wilhelm Forsman ja Maria Gustafva Ahlholm.

Koskimies vihittiin papiksi 1884, valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1896, teologian kandidaatiksi samana vuonna ja teologian lisensiaatiksi 1899. Koskimies otti osaa kirkolliskokouksiin vuodesta 1898 sekä oli edustajana vuosien 1904-1906 valtiopäivillä.

Ennen valintaansa Oulun piispaksi Koskimies toimi Lapuan kappalaisena ja Turun tuomiokapitulin asessorina. Hänet nimitettiin Oulun hiippakunnan piispaksi vuonna 1900. Piispanistuin oli siirretty Kuopiosta Ouluun samana vuonna, joten Koskimies oli oikeastaan ensimmäinen Oulun piispoista. Hiippakunnan nimenä säilyi Kuopion hiippakunta aina vuoteen 1923 asti.

Piispana Koskimies liikkui ahkerasti laajan hiippakuntansa syrjäisimmissäkin osissa. Osittain tämän henkilökohtaisen kosketuksen tulosta oli välien tasaantuminen Pohjois-Suomen voimakkaimman uskonnollisen suuntauksen lestadiolaisuuden ja hiippakunnan hallinnon välillä. Nämä välit olivat kiristyneet etenkin Gustaf Johanssonin virkakaudella. Vuonna 1921 Koskimies teki myös matkan Amerikkaan suomalaisten siirtolaisten luokse. Tämän matkan tuntemuksia ja tapahtumia hän kuvasi teoksessaan Amerikan matkalta (1925).

Koskimiehen tärkeimmät kirkkohistorialliset tutkimukset olivat Suomen kirkollisten olojen uudistus Ison Vihan jälkeen (väitöskirja 1899) ja Kaarle Fredrik Mennander ja hänen aikansa (1900). Hän kirjoitti myös Lapuan pitäjän historian (1908). Historiallisiin aiheisiin liittyy myös hänen hartauskirjansa Päivämuistoja 1-2 (1914-15).

Piispa Juho Abraham Mannermaan muotokuva

Juho Abraham (J.A.) Mannermaa (vuoteen 1906 Johan Abram Mennander), Oulun hiippakunnan piispana 1936-1943.

J.A. Mannermaa syntyi 29. toukokuuta 1871 Rantsilassa ja kuoli 6. helmikuuta 1943 Oulussa. Hän oli pappi, kansanedustaja, Oulun tuomiorovasti sekä Pohjoisen hiippakunnan viides piispa.

J. A. Mannermaa syntyi Rantsilan lukkarin Abraham Tuomaanpoika Mennanderin ja Brita Birgitta Niilekselän perheeseen sen neljäntenä lapsena vuonna 1871. Vanhemmat harrastivat uskonnollista, kaunokirjallista ja historiallista kirjallisuutta. Isä muisti ulkoa enimmät virret ja Siionin virret.

Mannermaan ensimmäinen puoliso oli Laura Magdalena Schwartzberg vuodesta 1900 (k. 1908) ja toinen Anna Elisabet Jalava (s. Moisio) vuodesta 1942.

Mannermaan alkuopinnot tapahtuivat Rantsilassa, josta hän siirtyi Oulun suomalaisen Yksityislyseon toiselle luokalle. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1888. Mannermaa suoritti Helsingin yliopistossa teologian erotutkinnon vuonna 1893. Samana vuonna hänet vihittiin Kuopiossa papiksi. Pastoraalitutkinnon hän suoritti korkeimmalla arvolauseella vuonna 1899.

Mannermaa teki opintomatkoja 1905 ja 1907 Saksaan, Sveitsiin ja Skandinaviaan. Hän halusi täydentää teologisia opintojaan ja tutustua eri maiden kirkollisiin oloihin. Tübingenin ja Leipzigin luennoista pysyvimmäksi jäi raamatunselitysopin harrastus.

Valmistumisensa jälkeen J. A. Mannermaa toimi kirkkoherran apulaisena Kuopiossa, ollen sivutoimisesti myös Kuopion lääninvankilan ja Niuvanniemen parantolan saarnaaja. Hän muutti Ouluun 1902, jossa toimi ensin Oulun lääninvankilan ja lääninsairaalan saarnaajana, kunnes nimitettiin Oulun tuomiorovastiksi 1918.

Kirkolliskokouksiin Mannermaa osallistui vuodesta 1908 vuoteen 1942. Hän oli erityisen perehtynyt kirkkolakiin, sen syntyhistoriaan ja kirkon oikeusjärjestykseen. Hänen mielipiteensä sai usein ratkaisevan kannatuksen.

Mannermaan tärkein saavutus teologian alalla oli uusi Raamatun käännös. Toisena hänen kirjallisena erityissaavutuksenaan mainitaan Uuden testamentin selitysteos, jonka hän toimitti Eero Hyvärisen kanssa. Vanhan Testamentin alueelta Mannermaa kirjoitti synodaalikirjoituksena Vanhan Testamentin selittämisestä kansalle sekä Jobin kirjan viittauksia kärsimyksistä ja kärsivien sielunhoidosta. Ansioistaan Mannermaa sai kunniatohtorin arvon vuonna 1923.

Kirkon toiminnan ohella Mannermaa oli kiinnostunut politiikasta. Hän osallistui jo vuosien 1905 ja 1906 valtiopäiville. Hän toimi Oulun kaupunginvaltuustossa vuosina 1920–1922. Hänet valittiin kansanedustajaksi 1911-1916 Suomalaisen puolueen edustajana Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä ja 1922-1926 Kokoomuksen edustajana.

Mannermaa nimitettiin Oulun hiippakunnan piispaksi 1936, jossa tehtävässä toimi kuolemaansa 1943 asti.

Mannermaa edusti kirkossa ns. raamatullista suuntaa eli beckiläisyyttä, joka on saanut nimensä saksalaisen teologin J.T. Beckin mukaan. Mannermaan erikoisalaa olivat raamatun alkukielet ja selitysoppi. Hän oli jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa vuodesta 1918 lähtien ja komitean puheenjohtajana vuodesta 1931. Uusi suomennos hyväksyttiin kirkon viralliseksi käännökseksi Vanhan testamentin osalta 1933 ja Uuden testamentin osalta vuonna 1938. Mannermaa teki pohjakäännökset Vanhan Testamentin vaikeimpiin kirjoihin ja kantoi suurimman vastuun komitean työstä. Mannermaan toive täyttyi: Pyhä Raamattu saatiin käyttöön uudenaikaisena, johdonmukaisesti käännettynä.

Kansankirkko-ajatus oli Mannermaalle rakas. Seurakunnalle Herra on uskonut sanan ja sakramentit, virat ja armolahjat, joiden tuli palvella kansaa, niin ettei yksikään voisi tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla. Piispana Mannermaa johti hiippakuntaansa kuin isä, joka tuntee talonsa ja perheensä.

Suhteessaan papistoon piispa Mannermaa oli veljellinen, avarasydäminen ja totuudellinen. Luonteeltaan hän oli huumorintajuinen. Laiskuutta, huolimattomuutta ja kopeutta hän ei sallinut.

Oman elämänhistoriani kannalta on merkityksellistä, että piispa Mannermaan pojan poika professori Tuomo Mannerma oli tärkein opettajani teologisessa tiedekunnassa ja väitöskirjani ohjaaja.

Lähde: Wikipedia

Piispa Yrjö Aukusti Vallinmaan muotokuva

Yrjö Aukusti Vallinmaa, Oulun hiippakunnan piispana 19 päivää 1943

Yrjö Vallinmaa syntyi 8.7.1892 Tampereella ja kuoli partisaanien hyökkäyksessä 4.7.1943 Inarin Laanilassa. Puoliso vuodesta 1927 Anja Poropudas. Vanhemmat: maalari Kaarlo Wallenius ja Gustava Wilhelmina Lindholm.

Vallinmaa vihittiin papiksi 1917 sekä valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1933 ja teologian kandidaatiksi vuonna 1935. Oli Oulun virallisena kirkkoherranapulaisena 1918-32 ja samalla Pohjanmaan jääkäripataljoonan pastorina 1928-34 sekä toimi Oulujoen kirkkoherrana 1932-40. Oli Oulun tuomiokapitulin asessorina 1934-40 ja Oulun tuomiorovastikunnan lääninrovastina 1939-40. Iisalmen kirkkoherraksi 1940 ja vuonna 1941 Oulun tuomiorovastiksi.

Yrjö Vallinmaa nimitettiin 1943 Oulun hiippakunnan piispaksi, mutta sai muutaman viikon kuluttua vihkimisestään surmansa jouduttuaan Lappiin tekemällään tarkastusmatkalla seuralaisineen vihollispartion yllättämäksi. Tapahtumista on useita tulkintoja. Eräiden tietojen mukaan partisaanien tiedustelutoiminnan seurauksena heillä olisi ollut tieto Vallinmaan mukana olosta postiautossa. Tästä syystä Vallinmaasta on joskus käytetty nimitystä ”marttyyripiispa”. Joka tapauksessa Vallinmaa kuuluu piispa Henrikin ohella siihen harvalukuiseen piispajoukkoon, joka on kohdannut virassaan väkivaltaisen kuoleman. Surmapaikalla on vuonna 1950 pystytetty muistomerkki, piispankivi.

Vallinmaa harrasti erityisesti kirkollista taidetta ja kuorolaulua ja oli mm. kristillisen taideseuran johtokunnan jäsen ja sen Oulun osaston puheenjohtaja. Hänet tunnettiin myös pyhäkoulutoiminnan edistäjänä. Julkaisi tutkimukset Kirkkoisä Augustinuksen kääntymys (1929) ja Piirteitä Gustaf Johanssonin toiminnasta Kuopion hiippakunnan piispana (1937). Lisäksi hän avusti aktiivisesti kristillistä aikakausi- ja sanomalehdistöä.

Piispa Väinö Rafael Malmivaaran muotokuva

Väinö Rafael Malmivaara, Oulun hiippakunnan piispana 1943-1954

Väinö Rafael Malmivaara syntyi 7.11.1879 Kiuruvedellä ja kuoli 14.11.1958 Kiuruvedellä. Puoliso vuodesta 1904 Ellen Maria Gummerus. Vanhemmat: Herännäisjohtaja Wilhelmi Malmivaara ja Karin Rajander.

Ylioppilaaksi vuonna 1899. Valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1907 ja suoritti jumaluusopin erotutkinnon 1912. Vihittiin papiksi 1913. Rovastin ja teologian kunniatohtorin arvonimet vuonna 1929. Opintomatka yhdysvaltoihin 1925. Lapuan yhteiskoulun opettajana vuosina 1904-1908. Kainuun kansanopiston johtajana 1909-1913 ja Karhumäen kansanopiston johtajana 1914-1926. Kiuruveden kirkkoherra vuosina 1926-1943. Vuonna 1943 siirtyi hetkeksi Lapualle kirkkoherraksi, mutta ehti olla siellä vain puoli vuotta. Piispa Vallinmaan saatua surmansa desanttien iskussa, Mallmivaara tuli valituksi Oulun hiippakunnan piispaksi 1943.

Laajan hiippakunnan hengellisenä päämiehenä piispa Malmivaaralla oli alusta alkaen raskas taakka kannettavanaan. Sodan aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen lievittäminen leimasi voimakkaasti Malmivaaran piispuuden aikaa. Tuhotun Lapin sekä Koillismaan uudelleen rakentaminen olivat hänelle voimia kysyvä elämäntehtävä. Kaiken kärsimyksen keskellä voimallinen ja rohkaiseva sananjulistus koitui lohdutukseksi lukuisille hiippakunnan jäsenille. Sodan hävityksestä huolimatta hän kävi pitkillä, vaivalloisilla tarkastusmatkoilla hiippakunnan syrjäisimmilläkin seuduilla. Hänen vaatimaton, hurskauden ja nöyryyden leimaama persoonallisuutensa kohotti hänet koko hiippakunnan kunnioittamaksi ja rakastamaksi piispaksi. Hänen osuutensa Pohjois-Suomen kirkkojen jälleenrakennuksessa oli merkittävä.

Herännäisyys oli Malmivaaralle läheisin herätysliikkeistä. Herättäjä-Yhdistyksen päätoimikunnan puheenjohtajuutta hän hoiti 1922–1954, kuului Hengellisen Kuukauslehden toimitukseen vuodesta 1906 vuoteen 1954 ollen kaksi viimeistä vuotta lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti Herättäjä-Yhdistyksen julkaisuihin. Hän oli Karhunmäen ja Portaanpään kansanopistojen johtokunnissa.

Malmivaaran tehtäväalue ulottui myös kunnallisiin ja yleisiin tehtäviin. Eduskunnan jäsenenä hän oli 1927–1933 Kuopion vaalipiiristä.

Väinö Malmivaaran poika Väinö Juhani ”Jukka” Malmivaara toimi Kuopion hiippakunnan piispana vuosina 1981-1984.

Julkaisuja: Rukousvirsiä (1933), Matti Mankulanaho (1934), Kristuksen rakkaus (1945).

Lähde: Wikipedia ja muut internetlähteet.

Piispa Olavi Konstantin Heliövaaran muotokuva

Olavi Konstantin Heliövaara, Oulun hiippakunnan piispana 1954-1963

O. K. Heliövaaran pappisura kesti lähes 50 vuotta. Siihen sisältyi seurakuntatyötä Porvoon ja Oulun hiippakunnassa sekä kirkon yhteisten asioiden hoitoa kirkkohallituksessa. Kirkon hallinnon ja kirkkolain tunnustettu asiantuntija toimi lopuksi Oulun hiippakunnan piispana ja tuli yleisesti tunnetuksi sydämellisyydestään.

Hämäläisestä kansakoulunopettajaperheestä lähtöisin olleen Olavi Konstantin Heliövaaran pappisura oli pitkä ja monipuolinen. Hänet vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa vuoden 1914 alussa. Toimittuaan ylimääräisenä pappina hän sai ensimmäisen vakinaisen virkansa Ruoveden kappalaisena 1919. Sikäläisen kirkkoherran tyttärestä Hanna Schönbergistä tuli hänen puolisonsa. Heliövaara asetettiin ensimmäisenä viranhaltijana niin Raahen (1922–1934) kuin Porvoon (1934–1944) suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Edelläkävijän osa lankesi hänelle myös, kun hänestä 1944 tuli uuden kirkkohallituksen ensimmäinen vakinainen pappisjäsen, yksi kolmesta kirkkoneuvoksesta. Tässä tehtävässä hän joutui perehtymään kysymyksiin, jotka liittyivät muun muassa siirtoväen ja siirtoseurakuntien asemaan sekä sotien jälkeiseen kirkkojen jälleenrakennukseen. Heliövaarasta tuli kirkkolain ja kirkollisten hallintokysymysten asiantuntija, jonka panosta kysyttiin myös lukuisissa komiteoissa.

O. K. Heliövaara hankki jo varhain vankan kokemuksen hiippakuntahallinnosta, kun hänet sekä Oulun että Porvoon hiippakunnassa valittiin kaksi kertaa tuomiokapitulin asessoriksi. Hän oppi tuntemaan sekä J. R. Koskimiehen että Aleksi Lehtosen tavan hoitaa piispanvirkaa. Heliövaara itse sai ensimmäisen sijan Y. A. Wallinmaan jälkeen 1943 toimitetussa Oulun hiippakunnan piispanvaalissa. Piispaksi nimitettiin kuitenkin Lapuan kirkkoherra Väinö Malmivaara, joka puolestaan oli neljä vuotta aiemmin syrjäytetty täytettäessä Kuopion hiippakunnan piispan virkaa.

Syksyllä 1954 toimitetussa piispanvaalissa Heliövaarasta tuli eniten ääniä saaneena Malmivaaran seuraaja. Hän sai niin eroavan piispan kuin muidenkin herännäispappien tuen. Vuoden 1963 alkupuolelle saakka ulottuneella kaudellaan Heliövaara pyrki ymmärtämään hiippakunnan kaikkia herätysliikkeitä ja tasoittamaan niiden välejä. Entisenä kirkkoneuvoksena hän tunsi kirkon keskushallinnon mahdollisuudet tukea Pohjois-Suomen vähävaraisia ja rajaseutujen seurakuntia. Oulun piispasta tuli kirkkolakikomitean puheenjohtaja, joka oli viemässä päätökseen kirkollisen lainsäädännön kokonaistarkistusta. Sittemmin hiippakunnan papisto valitsi emerituspiispan poikkeuksellisesti omaksi edustajakseen kahteenkin kirkolliskokoukseen 1963 ja 1965.

Oulun hiippakunnassa piispa Heliövaara opittiin tuntemaan hienostuneena ja oppineena teologina ja humanistina, jonka olemukseen kuului vaatimattomuus ja lämmin sydämellisyys. Hänen ulkoista olemustaan on eräs kirkkoherra kuvannut osuvasti: ”Piispa oli pienikokoinen ja hyväntahtoinen mies. Hänen kasvonsa olivat sileät ja äänensä korkea, niin kuin äänenmurrosta ei olisi ollutkaan. ” Heliövaaran entisessä seurakunnassa Raahessa häntä oli verrattu 12-vuotiaana temppelissä esiintyneeseen Jeesukseen. Piispa oli myös taiteen ystävä ja toiminut Kristillisen Taideseuran puheenjohtajana. Hanna-puoliso jäljensi Albert Edelfeltin Kristus ja Mataleena -maalauksen Oulun diakonissalaitoksen juhlasaliin, jossa hiippakunnan pappeinkokoukset pidettiin.

Heliövaara saavutti helmikuussa 1963 piispojen pakollisen 72 vuoden eroamisiän. Eläkkeelle jäätyään hänellä oli edelleen aikaa muun muassa Oulun diakonissalaitokselle, jonka johtokunnan puheenjohtajana hän toimi sen voimakkaan kasvun vuosina 1956–1971. Tämä ilmensi samalla laitoksen vanhaa asemaa hiippakunnan diakoniatyön keskuksena. Monipuolista lastensuojelutyötä kristillisessä hengessä tekevän oululaisen Nuorten Ystävät -järjestön puheenjohtajana Heliövaara oli 1957–1964. Yhdistyksen asioita hoidettiin pitkälti Oulun tuomiokapitulista käsin, kun sen toiminnanjohtajana tänä aikana oli vuoteen 1962 notaarina toiminut rovasti Toivo Kajava. Oli tyypillistä, että emerituspiispan nähtiin kulkevan kadulla lastenlastenlastensa kanssa. Tyttölyseossa hän opetti vielä latinaa.

Heliövaara kuoli aamulla 12.11.1980, samana päivänä jolloin pohjoisen hiippakunnan papisto kokoontui ylimääräiseen synodaalikokoukseen. Ilmoittaessaan kuolemasta kokouksen osanottajille piispa Olavi Rimpiläinen kertoi, että hän oli vastikään käynyt tuomiorovasti Arvi Seppäsen kanssa tervehtimässä emerituspiispaa. Tarkoituksena oli ollut sopia tämän 90-vuotispäivän viettämisestä seuraavassa helmikuussa. Heliövaara oli kuitenkin pitänyt asiasta keskustelemista ennenaikaisena ja lausunut vierailleen: ”Te tulitte kysymään liian aikaisin.”

Lähde: Prof. Hannu Mustakallion artikkeli Kansallisbibliografiassa.

Piispa Leonard Pietari Tapanisen muotokuva

Leonard Pietari (L. P.) Tapaninen, Oulun hiippakunnan piispana 1963-1965

L. P. Tapaninen oli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tunnetuimpia pappisedustajia puolen vuosisadan ajan. Hän toimi kolme vuosikymmentä kirkkoherrana Tornionlaaksossa ja yksitoista vuotta Oulun tuomiorovastina. Herätysliikkeensä valtauomasta eroon joutunut Tapaninen valittiin vielä ikämiehenä Oulun hiippakunnan piispaksi, ja hän osoittautui myös lähetystyön vaikuttajaksi.

Leonard Pietari Tapaninen syntyi Hämeenlinnassa 1893 esikoisena vanginvartijan perheeseen. Molemmat vanhemmat olivat omaksuneet lestadiolaisen kristillisyydennäkemyksen. Samalla heille oli tunnusomaista voimakas sivistystahto: toimeentulon niukkuudesta huolimatta he panivat kaikki lapsensa oppikouluun. Koti, jonka ilmapiiriä leimasi sekä ankaruus että anteeksiantaminen, antoi turvallisen perustan suuren lapsijoukon elämälle.
Pekaksi kutsuttu esikoinen kävi Hämeenlinnan lyseon ja oli yliopistoon syksyllä 1911 lähtiessään koulunsa perinteiden mukaisesti valmis astumaan Suomen kansan palvelijaksi. Tätä edeltäneenä kesänä hän oli kokenut omakohtaisen uskonnollisen murroksen merimieslähetysjuhlia Joensuussa pitäneen lestadiolaispapin Pekka Fredrik Lappalaisen (1880 – 1913) välityksellä. Lestadiolaisesta uskonyhteisöstä tuli hänen elämäänsä hallitseva viiteryhmä.

Tapanisen lestadiolaisiin opiskelutovereihin kuului vuotta aiemmin lukunsa aloittanut (Oskari Heikki Jussila. Pian Tapaninen osallistui seurojen pitoon, ensin sukulaisten parissa Joensuun puolessa liikkuessaan ja sitten herätysliikkeen syntysijoilla Tornionjokilaaksossa; nousipa hän jo 19-vuotiaana myös Kiirunan kirkon saarnastuoliin. Teologisen tiedekunnan professoreista Tapanisen akateemiseksi innostajaksi tuli kirkkohistorioitsija Jaakko Gummerus. Kolmen ja puolen vuoden opiskelujen jälkeen Tapaninen suoritti joulukuussa 1914 teologisen erotutkinnon korkeimmin arvosanoin kaikissa viidessä oppiaineessa.

Piispa J. R. Koskimies vihki 21-vuotiaan hämäläisen teologin papiksi tammikuussa 1915 Oulussa; Tapaninen oli saanut senaatilta erivapauden 22 vuoden ikää koskevasta vaatimuksesta. Pappisuran kolme ensimmäistä vuotta kuluivat ”tuomiokapitulin heittopussina”, jonka palveluksia tarvittiin eräissä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin seurakunnissa. Rovaniemelle 1917 siirtyessään Tapaninen sai esimiehekseen lestadiolaisen kirkkoherran Aatu Laitisen. Samana vuonna hän laati pastoraalikirjoituksen kirkolliskokouksen synnystä ja sai opponentikseen asessori (J. A. Mannermaan, jonka kanssa nuori pastori kävi tuomiokapitulissa tiukan väittelyn. Kysymys oli kirkkokäsityksestä, siitä, että valtiokirkko oli Tapanisen mukaan yhteiskunnallinen laitos, joka parhaimmillaankin saattoi vain valmistaa alaa jumalanvaltakunnan tulemiselle. ”Ulkonaisen” laitoksen ja ”hengen vapaan johdatuksen” vastakkainasettelussa heijastui professori Gummeruksen uusprotestanttinen näkemys. Toisin kuin niin sanottua raamatullista suuntaa lähellä olleesta asessori Mannermaasta Tapaninen sai erittäin myönteisen käsityksen heränneisiin lukeutuneesta piispa Koskimiehestä, jossa lestadiolaisella kristillisyydellä oli turva hiippakunnan johdossa.

Sisällissodassa Tapaninen osallistui vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) alulle paneman ”käytännöllisen ambulanssin” toimintaan pappina ja lääkintämiehenä Tampereen suunnalla. Hän kohtasi Tampereen valtauksen jälkeisen yleisen hävityksen ruumisröykkiöineen ja punavankileireineen. Pälkäneellä vietetyt kaksi viikkoa saivat Tapanisen vakuuttuneeksi valkoisen Suomen vapaustaistelun oikeutuksesta. Sodan loppuvaiheessa hän siirtyi kenttäpapiksi ja pysyi puolustusvoimien palveluksessa kaksi vuotta. Tapaninen toimi eri puolilla maata, lopuksi Helsingissä. Tehtävät ulottuivat jumalanpalveluksista yleiseen siveelliseen ja kansalaiskasvatukseen.

Ensimmäisen vakinaisen virkansa Tapaninen sai Hämeestä Vesilahden kappalaisena. Kausi jäi lyhyeksi, kun hänet valittiin lähes yksimielisesti Ylitornion kirkkoherraksi, tehtävään, jota hän hoiti kolme vuosikymmentä (1922 – 1952). Seurakuntatyössään Tapaninen liittyi Tornionlaakson kirkolliseen perinteeseen, johon kuului olennaisena osana lestadiolaisen herätysliikkeen vaikutus. Kirkkoherra kehitti järjestelmällisen vuosiohjelman, jonka mukaan hän liikkui ahkerasti laajan pitäjän eri puolilla esimerkiksi kinkereitä ja kirkonmenoja pitämässä. Rippikoululaisiltakin hän edellytti huomattavaa tiedollista osaamista, mutta osoitti samalla suurta rakkautta vähälahjaisia kohtaan.

Tapaninen oli vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä koko Suomessa tunnettu saarnamies. Hän liikkui myös Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa ja teki vuodesta 1927 virallisia saarna- ja sielunhoitomatkoja Ruotsin suomalaisalueille. Tapanisen ja hänen edeltäjänsä O. H. Jussilan välityksellä Suomen kirkon työ nivoutui alusta lähtien kiinteästi yhteen lestadiolaisen seuratoiminnan kanssa. Pohjois-Amerikan uskonveljiä ja -sisaria rohkaisemaan Ylitornion kirkkoherra matkusti 1930. Herätysliike yhdisti samoin uskovia yli valtakuntien rajojen, jopa yli valtameren.

Lestadiolaisuuden piirissä oli vuodesta 1917 ollut Tapanisen ja Jussilan aloitteesta vireillä hanke oman kansanopiston perustamiseksi. Opistoa oli alkuvaiheessa suunniteltu Oulun ympäristöön, lestadiolaisuuden keskusalueelle. Toisen vaiheen muodosti yritys muuttaa Alatorniolla sijainnut grundtvigilainen Peräpohjolan opisto lestadiolaiseksi. Opistohankkeen toteutumiselle oli ratkaisevaa toisaalta sen kytkeytyminen yleiseen rajaseutupolitiikkaan – vaihtoehdon tarjoaminen Ruotsin Ylitorniolle ruotsalaisen kulttuurin tukikohdaksi 1899 perustetulle kansanopistolle – , toisaalta Tapanisen tulo Ylitornion kirkkoherraksi. Vanhoillislestadiolaisten ensimmäinen kansanopisto aloitti toimintansa Ylitorniolla syksyllä 1923. Sen perustamisessa yhdistyivät lestadiolainen uskonnollisuus ja fennomaaninen kansansivistystyö. Tapaninen toimi kannatusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 30 vuotta. Sittemmin hän saattoi luonnehtia opistoa ”tyttärekseen vihreässä laaksossa”.

Tapaninen toimi pitkään puheenjohtajana myös alueellisessa kulttuurijärjestössä Tornionlaakson valistusliitossa. Lisäksi entinen sotilaspappi osallistui innokkaasti paikalliseen suojeluskuntatoimintaan ja oli suojeluskuntapiirin kenttäpappi. Pitäjänkin asioista hän kantoi vastuuta ennen muuta kunnanvaltuustossa. Jatkosodan jälkeen hän oli perustamassa paikkakunnalle yksityistä oppikoulua ja toimi sen johtokunnan puheenjohtajana.

Oltuaan 1924 ja 1927 Kansallisen Kokoomuspuolueen eduskuntaehdokkaana Tapaninen perusti pappilassaan 1931 lapuanliikkeen paikallisosaston ja tuli 1933 valituksi Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) listoilta eduskuntaan. Hän näki ”pirua ja ryssää vastaan” taistelevan IKL:n vapaussodan saavutusten varmimmaksi turvaajaksi. Hän halusi myös torjua Maalaisliiton ”monopolin” lestadiolaisen herätysliikkeen edustajana. Eduskunnassa Tapaninen osallistui IKL:n aatteelliseen puolustamiseen keskustan ja vasemmiston hyökkäyksiä vastaan sekä esiintyi Peräpohjolan väestön konkreettisten etujen ajajana. Hänen aatteellinen intonsa laimeni kuitenkin pian, mikä näkyi muun muassa avioitumisena Pohjanmaan ruotsinkieliseen väestöön kuuluvan lestadiolaisperheen tyttären kanssa ja päätöksenä kieltäytyä IKL:n ehdokkuudesta seuraavissa vaaleissa.

Tapaninen valittiin kirkolliskokoukseen 1933 kautta aikojen ensimmäisenä lestadiolaispappina. Martin Lutherin kirkkokäsityksestä laatimaansa synodaaliväitöskirjaa, joka oli saanut ratkaisevia virikkeitä Kuopion piispalta Eino Sormuselta, hän puolusti pohjoisen hiippakunnan pappeinkokouksessa 1942. Vuodesta 1943 Tapaninen kuului kirkolliskokouksen vakiojäseniin. Tuomiokapitulin jumaluusoppineen asessorin luottamustehtävä hänelle avautui 1946. Samalla hän pääsi läheiseen yhteistyöhön herännäispiispa Väinö Malmivaaran kanssa, jonka valintaa hän oli kannattanut jo vuosikymmen aiemmin.

Lestadiolainen herätysliike koki vuoden 1934 tienoilla hajaannuksen, joka johti Tornionlaakson ja ruotsinkielisen Pohjanmaan lestadiolaisten eli niin sanotun Rauhan Sanan ryhmän eroon Oulu-johtoisesta SRK:sta. Tapaninen esiintyi kiistan alkuvaiheessa sovinnollisesti, mutta jäi SRK:n enemmistön kanssa korostamaan lestadiolaista seurakuntakuria: yhteisiä päätöksiä vastaan rikkoneiden saarnaajien oli alistuttava parannukseen. Ylitornion kirkkoherra joutui näin syntyneessä repeämässä sekä seurakuntansa että appensa kanssa vastakkaiselle puolelle, mikä ei kuitenkaan katkaissut aiempia yhteyksiä. Sodan jälkeen 1945 pidetyssä niin sanotussa antinpäivän kokouksessa Tapaninen vaikutti keskeisesti eroon joutuneiden lestadiolaisryhmien sovinnon rakentamiseen, mutta hänen suureksi pettymyksekseen se kuivui kohta kokoon. Tapaninen pysyi SRK:n piirissä, mutta epäluulo hänen ja jyrkän linjan maallikkosaarnaajien välillä jäi kytemään.

Ylitorniolta Tapaninen siirtyi 1952 tuomiorovastiksi Ouluun, joka hänen kaudellaan sai oman yliopiston. Hänestä tuli kaupungin ainoan seurakunnan esipaimenena keskeinen kirkollinen vaikuttaja. Hän oli panemassa alulle niin seurakunnallista avioliittoneuvontaa kuin uusimuotoista sairaalasielunhoitoakin. Tuomiorovastina ja lestadiolaispappien veljespiirissä Tapaninen kiinnitti huomiota muun muassa lähetystyöhön, joka oli nousemassa entistä selvemmin kirkon omaksi asiaksi mutta joka samalla oli kipeä kysymys hengelliseen itsenäisyyteen tottuneelle herätysliikkeelle. Tapaninen korosti myös kasteen ja ehtoollisen sakramenttien merkitystä suullisen sananjulistuksen rinnalla tavalla, johon lestadiolaisperinteessä ei ollut totuttu. Lestadiolaisten pappien aseman vahvistuminen kirkossa ja Tapanisen näkyvät esiintymiset kärjistivät opillisiin erimielisyyksiin liittyneitä jännitteitä herätysliikkeen pappis- ja maallikkosiiven välillä. Lopputuloksena oli vanhoillislestadiolaisuuden uusi, runsaasti yleistä huomiota herättänyt jakautuminen 1960 – 1961. Pappisryhmän äänenkannattajaksi tuli 1962 Elämän Sana -lehti.

Oulun hiippakunnan piispan O. K. Heliövaaran lähestyessä helmikuussa 1963 täyttyvää 72 vuoden eroamisikää tuomiorovasti Tapanisella osoittautui lähes 70 vuoden iästään huolimatta olevan vahva kannatus hänen seuraajakseen. Presidentti Urho Kekkonenkin viestitti eräälle vanhalle luottamusmiehelleen: ”Tapanisen nimitystä ei hänen ikänsä estä. Olen muuten samaa mieltä kanssasi, että Lapin herännäisyys ansaitsisi oman miehensä piispan tuolille. Tapaninen olisi siihen mielestäni sopiva.” Vaalissa ensimmäiselle sijalle asetettu Tapaninen saikin nimityksen ja hoiti piispanvirkaa kaksi vuotta, mitä voitiin pitää arvostuksen osoituksena herätysliikkeestään eroon joutuneelle patriarkalle.

Lähetystyö tuli 1960-luvulla L. P. Tapanisen uudeksi toimintakanavaksi. Hän kuului Suomen Lähetysseuran keskeisiin päätöksentekijöihin, rohkaisi työntekijöitä ja lähetystyöhön aikovia sekä puhui lähetysjuhlilla, viimeisen kerran Rovaniemellä 1980. Hän vihki 1968 Taiwanissa suomalaisen työalan ensimmäisen kiinalaisen papin. Vuodesta 1970 Espoossa asunut ja aikaansa vireästi seurannut pohjoisen piispa laski matkasauvansa 1982.

Lähde: professori Hannu Mustakallion artikkeli Kansallisbibliografiassa.

Piispa Kaarlo Johannes Leinosen muotokuva

Hannes Leinonen, Oulun hiippakunnan piispana 1965-1979

Hannes Leinonen oli lestadiolaistaustainen Oulun hiippakunnan piispa. Hannes-piispa tunnettiin jykevänä ja ehdottomana kirkonjohtajana, jonka jäykkää julkisuuskuvaa pehmensivät erikoislaatuinen persoonallisuus ja rajoja rikkova huumori. Leinonen oli teologina ja ihmisenä yllättävä ja laaja-alainen.

Pohjoissuomalainen asevelipappi ja lestadiolaisvaikuttaja
Paavolassa syntynyt Hannes Leinonen oli pohjoispohjalainen patriootti. Hänen lapsuudessaan kotipitäjässä eli vielä herännäisjohtaja Wilhelmi Malmivaaran muisto. Kaksi väkevää herätysliikettä, herännäisyys ja lestadiolaisuus, oli seurakunnan uskonnollisen elämän pohjavireenä. Leinosen hurskas äiti edusti lähinnä herännäisperinnettä ja kampasi ainoan poikansa tukan körttimuodin mukaisesti jakaukselle. Isän suvussa tuntui voimakkaana vanhoillislestadiolaisuus. Leinosen setä, opettaja, myöhempi Suomen Kansanpuolueen ja Liberaalisen Kansanpuolueen kansanedustaja Armas Leinonen (1900 – 1985) oli tämän herätysliikkeen tärkeimpiä vaikuttajia vuosikymmenten ajan.

Hannes Leinonen aloitti teologiset opintonsa Helsingin yliopistossa syksyllä 1935. Samana syksynä hän liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen. Helsingin rauhanyhdistyksen seurahuoneesta tuli kiinteä hengellinen koti. Jo Oulun lyseon oppilaana Leinonen oli ollut mukana tervaamassa kaupungin ruotsinkielisiä katukilpiä. Paikallisissa Sinimustissa toiminut lukiolainen löysi paikkansa Akateemisen Karjala-Seuran riveistä monien muiden oikeistolaisten teologien tavoin. Nuori teologian opiskelija taisteli talvisodassa ”kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta.

Leinonen vihittiin papiksi Oulussa 1941. Lyhyt palvelu Rantsilan seurakunnassa vaihtui jatkosodan taisteluhautoihin. Leinonen haavoittui vakavasti, mutta toivuttuaan hän tuli Hyrynsalmen sotasairaalan papiksi syksyllä 1943. Keväällä 1944 odottivat uudet haasteet Tornionjokilaakson asevelipappina. Leinonen jakoi väylänvarren kansan kanssa myös Lapin sodan kohtalot. Turtolan kirkkoherranviran hoitajana hän toimi 1944 – 1945 Tornionjoen länsipuolelle evakuoitujen tornionlaaksolaisten sielunhoitajana alueenaan koko Pohjois-Ruotsi. Leinonen oli 1945 – 1946 lyhyen aikaa pappistehtävissä Oulun hiippakunnan ulkopuolella. Vuosi Helsingissä ja Tuusulassa sotavammasairaalan pappina sopi hyvin itsekin sodan vammoja ruumiissaan kantaneelle asevelipapille.

Teologisissa perusopinnoissaan erinomaisesti menestynyt Leinonen sai viimein tilaisuuden jatko-opintoihin, joista hän oli haaveillut. Kasvava perhe ei lujan tahdonvoiman miehen pyrkimyksiä häirinnyt. Leinonen olisi halunnut tutkia Lars Levi Laestadiuksen sovitusoppia, sillä ”Pohjolan pasuunan” uskonnonfilosofinen pääteos Hulluinhuonelainen kiinnosti häntä pysyvästi. Hän julkaisikin 1947 pastoraalityönsä pohjalta tutkielman tästä aiheesta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kotiseutujulkaisussa. Leinosen kiinnostus kirkkohistoriaan tuotti 1950-luvulla eräitä lestadiolaisuutta, muun muassa Juhani Raattamaata käsitteleviä artikkeleita. Lestadiolaisuuden akateemista tutkijaa hänestä ei kuitenkaan tullut. Kirkkoherra Erik Bäcksbacka oli jo ehtinyt varata Laestadiuksen sovitusopin tutkimisen itselleen.

Teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian professori Yrjö J. E. Alanen sai nyt tilaisuuden tarjota väitöskirjan tekijälle aiheen mieliteemoistaan. Toisen maailmansodan jälkeen kristillisiin sosiaalidemokraatteihin liittynyt konservatiiviteologi Alanen antoi Leinoselle tehtäväksi Englannin kristillisen sosialismin uranuurtajan Frederick Denison Mauricen sosiaalietiikan tutkimisen. Leinonen opetteli englannin kielen. Opintojakso Lontoossa 1947 tarjosi mahdollisuuden tutustua myös brittiläiseen kulttuuriin. Jatko-opintoja Helsingissä harjoittanut Leinonen asui vastikään perustetussa Lestadiolaisten ylioppilaskodissa Vironkadulla 1949 – 1950 ja toimi kodin ensimmäisenä määrätietoisena isäntänä. Tutkimustyön teki mahdolliseksi vuodeksi myönnetty valtion tieteenharjoittajien apuraha. Väitöskirja Frederick Denison Mauricen sosiaalietiikka hänen teologisten peruskatsomustensa valossa valmistui 1951. Se oli ensimmäinen englantilaista teologiaa koskeva systemaattisen teologian väitöskirja Suomessa.

Leinosen teologisen ajattelun juuret olivat lestadiolaisessa kansanhurskaudessa. Tähän toivat lisämaustetta hänen yliopistolliset opettajansa Alanen, Eino Sormunen ja Osmo Tiililä, jotka olivat systemaatikkoja. Leinonen oli teologisesti konservatiivi mutta ei liene erityisemmin problematisoinut historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta. Hänelle Raamattu oli Jumalan Sana, jonka Jumalan valitsemat ihmiset olivat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta. Pitkäaikaista ja läheistä ystävyyttä historiallis-kriittisen eksegeetin professori Ilmari Soisalon-Soinisen kanssa ei tämä linjaus häirinnyt. Leinonen kuului Alasen ja Tiililän 1954 perustaman Teologia ja kirkko -aikakauskirjan avustajiin. Paneutuminen anglikaaniseen teologiaan ja kristillisen sosialismin perustajaan Mauriceen merkitsi Leinoselle uutta aluevaltausta, mutta se ei muuttanut hänen teologiansa lähtökohtia.

Kirkon ja sosialistisen työväenliikkeen suhteen kohtaaminen tuli käytännössä vastaan, kun Leinonen Kuusamon apupappikauden jälkeen valittiin ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa Kemin kappalaiseksi 1952. ”Punainen Kemi” tunnettiin koko maassa vuoden 1949 lakkomellakoistaan. Kaupungissa oli kommunisteilla vahva vaikutusvalta. Leinonen toimi aluepappina Karihaaran teollisuusyhdyskunnassa. On yllättävää, mutta samalla Leinosen persoonan moniulotteisuutta kuvaavaa, että hän jälkeenpäin muisteli Kemin-aikaa ”mieluisena kokemuksena”. Hän oli pappina tervetullut jokaiseen kotiin. Leinonen oli toisaalta kansanmies, joka ymmärsi pohjoissuomalaisen vähäväkisen ihmisen sielunmaisemaa. Toisaalta paneutuminen Englannin kristilliseen sosialismiin ja 1800-luvun brittityöväen traagisiin oloihin antoi hänelle eväitä myös Kemiin. Samalla on muistettava, että Leinosen puolueen Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) sosiaalipoliittiset tavoitteet ja Akateemisen Karjala-Seuran kansankokonaisuus-ideologia sisälsivät yhtymäkohtia kristilliseen sosialismiin.

Kirkon yhteisiin tehtäviin

Leinonen siirtyi 1953 Ylitornion kirkkoherraksi. Seurakunnassa vaikutti uskonnollisena pohjavireenä Tornionjokilaakson lestadiolaisuus, joka vuoden 1934 hajaannuksessa oli valtaosaltaan liittynyt Rauhan Sanan ryhmään. Toisaalta seurakunnassa oli myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) ympärillä vaikuttavaa vanhoillislestadiolaisuutta, jonka ainoa kansanopisto sijaitsi pitäjässä. Leinoselle ei lestadiolaisuuden suuntamuodostus ollut olennainen kysymys, vaikka hän liikkuikin jonkin verran seurapuhujana SRK-vanhoillisuuden seuroissa. 1950-luvulta alkaen lestadolaispappien veljespiiri ja herätysliikkeen teologien kanssa solmitut siteet olivat sen sijaan yhä merkitsevämpiä.

Leinonen paneutui koko tarmollaan seurakuntatyöhön sekä Tornionlaakson hengellisen, henkisen ja kulttuurisen elämän edistämiseen. Samalla hän toimi sotaveteraanien ja -invalidien hyväksi sekä Punaisen Ristin tavoitteiden puolesta. Leinoselle lankesivat myös Ylitornion kristillisen kansanopiston johtokunnan puheenjohtajan tehtävät 1953 – 1971. Kotiseutuhistorian harrastajana hän julkaisi Turtolan – Pellon pitäjänkirjan 1958. Ylitornion pappilan henkinen ja hengellinen säteilyvaikutus ulottui laajalle – kuten Leinosen edeltäjän L. P. Tapanisenkin aikana. Leinonen toimi Tornion rovastikunnan lääninrovastina 1955 – 1965. Hän nousi 1950-luvulla myös kirkon yhteisiin tehtäviin, kuten kirkolliskokoukseen 1953, Oulun tuomiokapitulin asessoriksi 1955, kirkkokäsikirjakomiteaan 1958 ja piispa O. K. Heliövaaran jälkeen kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi 1963.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiset jännitteet syvenivät 1950-luvun lopussa. Leinonen lukeutui siihen herätysliikkeensä papiston enemmistöön, joka joutui 1960 – 1961 puhjenneessa kriisissä SRK:n ulkopuolelle. Hän ei ollut hajaannusvaiheessa keskeinen vaikuttaja, mutta asettui selkeästi evankelisluterilaisesta tunnustuksesta nousevan sakramenttikäsityksen taakse. Nuoren ylioppilaan näky ”kymmenen virran maan” herätysliikkeiden yhtymisestä ”mahtavaksi valtaisaksi voimaksi” säilyi hänellä läpi elämän. Leinosen romanttinen nostalgia kirkkoon kulkevasta Pohjanmaan ”tummasta ja totisesta kansasta”, joka kiitti ”herätyksen Herraa”, oli yhä enemmän menetetty 1960-luvulle tultaessa. Herätysliikkeiden vaikutus ja osin hengellinen omaleimaisuuskin ohenivat kirkossa, ja samalla lestadiolaisuutta raastoivat syvät opilliset jännitteet.

Oulun hiippakunnan synodaalikokoukseen 1962 Leinonen kirjoitti teologisen keskustelun pohjaksi tutkimuksen Keskustelua ripistä Suomen kirkossa. Sen englanninkielinen lyhennelmä jaettiin seuraavana vuonna Helsingissä järjestetyn Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen delegaateille. Pohjois-Suomesta käsin ei voinut saada käsiinsä kaikkea rippiä koskevaa kirjallisuutta, mutta Leinonen onnistui luomaan selkeän kokonaiskuvan ripin historiasta Suomessa. ”Pohjoinen ulottuvuus” korostui erityisesti lestadiolaisuuden synnyttämän problematiikan käsittelyssä. Kotimaa-lehden haastattelussa maaliskuussa 1965 Leinonen luonnehti tutkimuksensa antia omalle ”käytännön teologialleen”: ”Tämä työ vakuutti minut entistä enemmän siitä, että jokainen meistä, jos pyydämme kristittyjä olla, tarvitsee rippiä.” Paras sielunhoidollinen seminaari oli Leinosen mielestä se, jos teologi itse joutui ripittäytymään. Henkilökohtainen kokemus ripin siunauksesta oli edellytyksenä myös rippi-isänä toimimiselle.

Pohjoisen hiippakunnan piispana

Oulun hiippakunnan piispanvaalissa helmikuusssa 1965 Hannes Leinonen pääsi ensimmäiselle vaalisijalle, kenttäpiispa Toivo Laitinen toiselle ja professori Erkki Kansanaho kolmannelle. Leinonen sai 89 ääntä ensimmäiselle ehdokassijalle ja yhteensä 139 ääntä. Hänen takanaan oli lähinnä SRK-vanhoillisuuden ulkopuolelle joutunut, tuossa vaiheessa vielä varsin yhtenäisesti toiminut lestadiolaispapisto. Leinonen sai ääniä muistakin lestadiolaispiireistä. Heränneiden ehdokas kenttäpiispa Laitinen jäi toiseksi. Eri tahoilla, myös SRK:n piirissä, oli kiinnostusta herätysliikkeisiin sitoutumattoman professori Kansanahon nimitystä kohtaan, mutta presidentti Urho Kekkonen nimitti ”pohjoisen oman pojan” Oulun piispaksi. Leinonen vihittiin virkaansa helatorstaina 1965.

Leinonen toimi piispana aikana, jolloin Pohjois-Suomea kosketti suuri sosioekonominen murros ja väestön muutto Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Yleinen 1960-luvun aatteellis-poliittinen ilmapiiri heijastui pohjoiseenkin. Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiset jännitteet ja samalla herätysliikkeen kiristynyt suhde evankelisluterilaiseen kirkkoon tuottivat piispalle huolta 1970-luvun jälkipuoliskolla. Leinonen edusti tietyllä tavalla kirkollista jatkuvuutta. Hänen kokemuksensa pappisviran hoidosta Pohjois-Suomessa antoivat edellytykset kohdata monia vaikeita ja kipeitä kysymyksiä tasapuolisesti, mutta määrätietoisesti. Piispana Leinonen oli yhä enemmän lestadiolaisuuden suuntamuodostuksen ulkopuolella. Hän sai kirkonjohtajana osakseen myös SRK:n arvostuksen. Monessa suhteessa hän oli kuitenkin varsin itsenäinen ajattelija, teologi ja kirkonjohtaja.

Piispan ote hiippakuntahallinnossa oli vahva. Hän tuki 1950-luvulla virinnyttä pohjoiskalotin hiippakuntien yhteistyötä. Tähän toimintaan hän oli lämmennyt jo Ylitornion kirkkoherrana. Pohjoiskalotin pappeinkokouksia oli pidetty vuodesta 1947 lähtien. Leinosen piispuusaikana kokous pidettiin kahdesti Oulun hiippakunnassa, nimittäin Haukiputaalla 1967 ja Oulussa 1974.

Kokonaiskirkossa piispa Leinonen tunnettiin kirkkolain lyömättömänä asiantuntijana sekä persoonallisena ja jykevänä saarnamiehenä. Kirkollisessa keskustelussa Leinonen edusti yhä enemmän 1970-luvulla virkakysymyksen ympärille ryhmittyneen raamatullis-tunnustuksellisen rintaman äänenpainoja. Hän katsoi, ettei kirkon tullut hinnalla millä hyvänsä taistella kansan enemmistön suosiosta. Sen tuli olla valmis myös soutamaan vastavirtaan. Olisi pidettävä kiinni ”kristillisen kirkon perinnön suurista periaatteista”. ”Enemmän kuin kansan ääntä kirkon asiana on kuunnella Herransa ääntä”, jäi kaikumaan Lehtosen sanomana kevään 1975 kirkolliskokouksesta.

Kirkolliset muotivirtaukset eivät Leinosta miellyttäneet. Seurakunnan toiminnan runkona olivat saarna ja virsi. Monimuotoiset ohjelmat olivat toisarvoisia koristuksia. Saarnan tavoite oli pelastusopillinen. Pelastuksen tie ja uskonvanhurskaus Kristuksessa olivat hänen pelkistettyjen saarnojensa pääsisältönä. Saarnojen sanavalinnoissa heijastui vahvasti lestadiolainen perinne.

Leinonen joutui sairauden takia jäämään eläkkeelle yhä kuumentuneen SRK-vanhoillisuutta koskeneen keskustelun keskellä alkusyksystä 1979. Hänen teologiaansa ilmentää hyvin lausunto, jonka hän antoi jäähyväishaastattelussaan oululaiselle Liitto-lehdelle. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa piispa arvioi herätysteologian näkökulmasta: ”Myönteisintä on herätyksen henki. Kielteisintä on suruttomuus.” Piispakautenaan Leinonen oli joutunut kokemaan yhä enemmän henkistä ja teologista yksinäisyyttä. On sanottu, että hänen puolueensa oli yhä 1944 lakkautettu IKL ja herätysliikkeensä ennen vuotta 1961 yhtenäisenä esiintynyt SRK-vanhoillisuus. Radikaalia uutta ja jäsentymätöntä todellisuutta hänen oli toisinaan vaikea kohdata.

Eläkkeelle jäätyään Hannes Leinonen muutti Lahteen mutta vietti kesiä Pudasjärvellä. ”Viimeiseksi Oulun hiippakunnan patriarkaksi” nimitetty kirkollinen vaikuttaja kirjoitti Lahden-vuosinaan muistelmansa. Postuumina 1989 julkaistu Moniaita muisteluksia I – II on subjektiivinen kertomus vakaumuksen miehen tiestä Paavolan lapsuudesta Oulun piispanistuimelle. Lahdessa asuessaan Leinonen kokosi puheistaan hartauskirjan Opettavaisia lukuja, jonka Oulun tuomiokapituli julkaisi hiippakunnan vuosikirjana 1987. Hänet nähtiin Mukkulan kirkon tai Ristin kirkon jumalanpalveluksissa ja joskus myös sanankuulijana Lahden esikoislestadiolaisten rukoushuoneella. Leinonen vietti 70-vuotispäiväänsä 7.3.1986. Oulun tuomiokapitulin onnittelijoiden lähdettyä hän sai sairauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut. Leinonen kuoli seuraavana päivänä elettyään lähes päivälleen vanhatestamentilliset ”kymmenen vuosiviikkoa”.

Lähde: Professori Jouko Talosen Kansallisbibliografian artikkeli.

Piispa Väinö Olavi Rimpiläisen muotokuva

Olavi Rimpiläinen, Oulun hiippakunnan piispana 1980-2000

Olavi Rimpiläinen toimi Oulun hiippakunnan piispana 1980–2000. Herännäisyydestä ja korkeakirkollisuudesta vaikutteita saanut Rimpiläinen tuli julkisuudessa tunnetuksi ennen muuta perinteisen virkakäsityksen edustajana. Naispappeuskysymyksen varjoon jäi hänen monipuolinen toimintansa piispana sekä hänen karismaattinen persoonallisuutensa.

Olavi Rimpiläinen oli lähtöisin Siilinjärveltä maalaisliittolaisuuden ja herännäisyyden leimaamasta ympäristöstä. Sosiaalidemokraatteja kannattanut isä oli noussut Kemi-yhtiön työmiehestä työväen osuusliikkeen hoitajaksi. Äiti oli simolaista ja lestadiolaista pienviljelijäsukua. Pohjoissavolainen herännäisyys tarttui Siilinjärvellä Olavi Rimpiläiseen. Äidin suvun kautta hänelle tuli tutuksi myös vanhoillislestadiolaisuus.
Rimpiläinen kirjoitti 1956 ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta ja lähti opiskelemaan teologiaa Helsinkiin. ”Körttiläisenä sinne läksin tukka jakauksella ja ilman ’ravattia'”, Rimpiläinen toteaa ylioppilasluokkansa juhlajulkaisussa.

Opinnot sujuivat vauhdikkaasti, ja teologian ylioppilas solmi 1959 avioliiton sairaanhoitajaksi valmistuneen luokkatoverinsa Anneli Takalan kanssa. Piispa Eino Sormunen vihki Rimpiläisen papiksi Kuopiossa 1961. Kirkollinen ura alkoi apupappina Joensuun Pielisensuussa ja jatkui uskonnon lehtorina Outokummussa ja Joensuussa. Aloittaessaan jatko-opinnot Rimpiläinen pääsi 1961 Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaatiksi Länsi-Saksaan Tübingenin yliopistoon, jossa oli professorina Rudolf Bultmannin oppilas Ernst Käsemann. Oman aikansa tähtieksegeetti ei kuitenkaan vakuuttanut Rimpiläistä. Sen sijaan professori Albert Köberle herätti hänen kiinnostuksensa Lutheriin.

Käytännöllisen teologian professori Erkki Kansanaho tarjosi Suomeen palanneelle Rimpiläiselle väitöskirjan aiheeksi hautauskäytäntöä, ja väitöskirja Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa valmistui 1971. Intensiivisen tutkimustyön tuloksena ilmestyivät vielä teokset suomalaisesta hautauspuheesta puhdasoppisuuden aikana (1973), isonvihan ajan papinvirkojen täytöstä (1978) ja päiväjumalanpalveluksesta Viipurin hiippakunnassa puhdasoppisuuden aikana (1980).

Kansanahon ohella Rimpiläiselle tärkeitä akateemisia opettajia olivat professori Kauko Pirinen ja apulaisprofessori Pentti Lempiäinen. Teologiseen kokonaisnäkemykseen vaikuttivat ekumeenisesti suuntautuneet professori Martti Parvio ja kirkkoherra Samuel Lehtonen. Matalakirkolliselle körttiläiselle tulivat siten tärkeiksi kirkon liturgia ja virka. Kehitystä kohti korkeakirkollisuutta edisti myös Joensuussa yliopettajana toiminut Wilho Rinne, sittemmin ortodoksisen kirkon arkkipiispa Johannes. Rimpiläinen auskultoi Rinteen johdolla, ja heistä tuli ystäviä.

Pohjois-Karjalaa laajemmat vaikutuskanavat Rimpiläiselle avautuivat 1970-luvulla. Hänestä tuli käytännöllisen teologian dosentti 1973. Nousu Järvenpäässä sijaitsevan Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi 1974 antoi hänelle näköalapaikan Suomen kirkossa. Mikkelin piispan vaalissa 1978 tuli toinen sija, ja kenttäpiispaa samana vuonna valittaessa maanpuolustushenkinen Rimpiläinen oli esillä loppumetreille asti.

Pohjolan piispaksi

Oulun hiippakunnassa käytiin piispanvaali lokakuussa 1979 jännitteisessä kirkkopoliittisessa tilanteessa. Hiippakuntaa jakoivat lestadiolaisen liikkeen sisäiset ristiriidat, joita tiedotusvälineet käsittelivät poikkeuksellisen innokkaasti. Vaalissa vaikutti taustalla myös naispappeuskysymys.

Piispanvaalissa herännäispapisto ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) piirissä vaikuttaneet vanhoillislestadiolaiset ryhmittyivät Rimpiläisen taakse. Jälkimmäiset halusivat näin estää liikkeestään parikymmentä vuotta aiemmin eriytyneen pappislinjan edustajan pääsyn piispanistuimelle. Rimpiläinen voitti piispanvaalin selkeästi ja sai ensimmäisen ehdokassijan. Toiseksi tuli pappislinjaan lukeutunut lestadiolaisuuden tutkija, dosentti Pekka Raittila, kolmanneksi Oulun tuomiorovasti Arvi Seppänen. Rimpiläisen taakse asettui vanhoillislestadiolaisten lisäksi myös muiden muassa evankelisia ja uuspietistejä.

Kun piispojen nimittäminen kuului presidentin oikeuksiin, sekä Rimpiläisen kannattajat että hänen vastustajansa pyrkivät vielä vaikuttamaan presidentti Urho Kekkoseen. Presidentin vanha ystävä, vanhoillislestadiolainen sosiaalipäällikkö Antti Aho Torniosta painotti hänelle, miten tärkeä Rimpiläisen nimitys olisi, kun hiippakunnan suurimmat herätysliikkeet olivat olleet hänen takanaan. Oulun läänin keskustataustainen maaherra Erkki Haukipuro korosti Kekkoselle samoja näkökohtia. Toisaalta liikkeellä oli myös naispappeutta kannattavia ja vanhoillislestadiolaisuuteen kriittisesti suhtautuvia tahoja. Kekkonen kunnioitti vaalin tulosta ja nimitti Rimpiläisen. Uuden piispan tehdessä perinteisen kohteliaisuuskäynnin presidentin luokse tämä painotti ”kirkkorauhan” uudelleen löytämisen tärkeyttä Pohjois-Suomessa.

Vanhoillislestadiolaisuutta koskeva kiista rauhoittuikin pian. Oulun hiippakunnan seurakuntaelämässä löydettiin rauhanomainen rinnakkaiselo, jonka rakentamisessa Rimpiläisen kansanomaisuus ja leppoisa savolainen huumori auttoivat. Tosin asetelma oli osittain paradoksaalinen. Korkeakirkollinen, liturgiaa painottava körttipiispa koettiin tavallisen kansan keskuudessa karismaattisena hengellisenä johtajana, joka oli säilyttänyt herätyskristillisen elementin. Rimpiläinen oli ensimmäinen piispa, joka puhui SRK:n suviseuroissa, sillä hän toi hiippakunnan tervehdyksen 1980 pidettyihin Keminmaan suviseuroihin.

Naispappeutta torjumassa

Rimpiläisen piispakauden kuumaksi kysymykseksi nousi naispappeus, joka alkoi jakaa kirkkoa yhä enemmän. Perinteisen virkakannan edustajat olivat ryhmittyneet 1976 Paavalin synodin ympärille. Rimpiläinen kuului alusta saakka synodin johtomiehiin, ja siihen liittyi merkittäviä kirkollisia vaikuttajia. Sivustatukea antoivat professorit Martti Parvio ja Seppo A. Teinonen. Liikkeen teologinen ideoija oli evankelisiin kuulunut assistentti Simo Kiviranta. Muita keskeisiä vaikuttajia olivat kirkkoherrat Anssi Simojoki ja Timo Holma, pastori Sakari Korpinen ja evankelisen liikkeen vahva mies Reijo Arkkila. Paavalin synodin aktiivijoukko koostui korkeakirkollisten pappien lisäksi rukoilevaisen ja evankelisen liikkeen väestä sekä uuspietististen järjestöjen kannattajista. Mukana oli myös heränneitä ja lestadiolaisia. Synodin kirkkopoliittinen vaikutus oli voimakkaimmillaan 1976 – 1986. Kirkolliskokousvaalit käytiin 1986 naispappeuskysymyksen merkeissä, ja kun naispappeus hyväksyttiin marraskuussa 1986, piispa Rimpiläinen ilmoitti julkisesti jatkavansa perinteisen kannan edustajana.

Naispappeus synnytti kirkkoon pysyväksi osoittautuneen jakautuman. Rimpiläisestä tuli niin sanottujen vanhauskoisten henkinen johtohahmo, sillä hän vihki vuoteen 2000 Oulussa papeiksi ne pappiskandidaatit, jotka eivät voineet vakaumuksensa vuoksi osallistua yhteiseen ordinaatioon naisteologien kanssa. Hän toimi myös eri herätysliikkeiden perustaman Suomen teologisen instituutin hallituksen puheenjohtajana 1987 – 2000. Rimpiläisen kanta naispappeuteen oli näkyvästi esillä julkisuudessa erityisesti 1988, jolloin ensimmäiset naispapit vihittiin. Hän oli toisille vääjäämättömän kehityksen vastustaja, toisille uskonsankari. Piispojen kesken vallitsi pitkälle ulottunut solidaarisuus, vaikka Rimpiläisen ratkaisu ei kollegoja miellyttänytkään. Oulun hiippakunnan naispapit, jotka joutuivat hakemaan vihkimyksensä muista hiippakunnista, eivät olleet tyytyväisiä tilanteeseen, mutta barrikadeille he eivät nousseet.

Kiista naispappeudesta oli kuitenkin vain kirkollisen jakautumisen jäävuoren huippu. Naispappeuskysymykseen liittynyt argumentaatio toi esille kaksi erilaista ilmoitus- ja raamattukäsitystä. Naispappeuden kannattajat katsoivat, että Raamattua oli virkakysymyksessäkin tulkittava tavalla, jossa kulttuurin ja yhteiskuntaelämän kehitys otettaisiin huomioon. Perinteisen kannan edustajat taas katsoivat, ettei kirkolla ollut oikeutta laatia uusia uskonkohtia ohi ilmoituksen, vaikka eivät kiistäneetkään muuttuvan ja muuttumattoman todellisuuden jännitettä kirkon historiallisessa kehityksessä.

Rimpiläisen kielteinen kanta naispappeuteen ja avoimuus eri herätysliikkeitä kohtaan eivät miellyttäneet kaikkia herännäisvaikuttajia. Vaikka hän puhui piispana hiippakunnan alueella vietetyissä herättäjäjuhlissa, häntä ei haluttu nähdä ainakaan valtakunnallisena körttivaikuttajana. Perinteinen körttiläisyys oli jäänyt vähemmistöön avaraksi kansankirkollisuudeksi muuttuneessa herätysliikkeessä. Sen sijaan evankelisten ja uuspietistien, jopa lestadiolaisten piirissä Rimpiläinen alettiin mieltää omaksi mieheksi. ”Olli-piispasta” tuli hiippakunnassaan käsite. Suhteet vanhoillislestadiolaisuuteen säilyivät korrekteina, vaikka liike ottikin toisen kannan naispappien kanssa tehtävään yhteistyöhön kuin heitä ”vainon vuosina” puolustanut piispa. Lestadiolaisen Rauhan Sanan seuroissa liikkuessaan Rimpiläinen otettiin lämpimästi vastaan. Hän onnistuikin erityislaatuisella tavalla yhdistämään eri herätysliikkeitä.

Muut piispakauden kysymykset

Naispappeuskysymys hautasi julkisuudessa alleen monia muita Oulun hiippakunnan kysymyksiä Rimpiläisen piispakaudella. ”Pohjoinen ulottuvuus” oli jatkuvasti hiippakunnan maantieteellinen erityispiirre. Lähes ensimmäisenä virkatehtävänään uusi piispa osallistui Suomen kirkon edustajana Grönlannin ensimmäisen luterilaisen piispan Jens-Christian Chemnitzin vihkimykseen Godhåbin Hans Egeden kirkossa 1980. Myös perinteinen pohjoiskalottiyhteistyö jatkui ja laajeni Barentsin alueen kirkolliseksi yhteistyöksi. Saamelaisten kirkollinen erityisasema otettiin huomioon aiempaa määrätietoisemmin. Kirkon yhteiset hankkeet tulivat aiempaa enemmän myös Oulun hiippakunnan asioiksi. Esimerkiksi yhteisvastuukeräys toi merkittävää apua koti- ja ulkomaiseen hätään. Ekumeeninen yhteistyö nousi uudella tavalla esiin hiippakunnan toiminnassa.

Rimpiläisen rooli kokonaiskirkossa oli virkakysymyksen problematiikkaa monipuolisempi. Hänellä oli tärkeä rooli kirkon liturgisessa uudistuksessa 1900-luvun lopulla. Hän toimi Martti Parvion johtaman käsikirjakomitean sihteerinä 1970-luvulla ja sen puheenjohtajana piispa Yrjö Sariolan jälkeen vuodesta 1997. Rimpiläinen vaikutti keskeisesti 2000-luvun alussa käyttöön otetun käsikirjan valmisteluihin ja kirkon jumalanpalvelusuudistuksen toteuttamiseen. Hän johti myös kirkon perheasiain toimikuntaa ja diakonaattikomiteaa, jonka mietintö Yhdessä kirkon virassa (1997) ei ole sellaisenaan toteutunut; se on kuitenkin muodostanut pohjan diakonian virkaa koskevalle uudistukselle.

Olavi Rimpiläinen jäi piispanvirastaan eläkkeelle vuoden 2000 lopussa. Eläkkeelle jäätyään piispa Rimpiläinen jäi asumaan Ouluun, mutta vetäytyi suurelta osin julkisuudesta. Hän kuoli syksyllä 2019 ja on haudattu Ouluun.

Lähde: Professori Jouko Talosen artikkeli kansallisbibliografiassa.

Piispa Samuel Salmen muotokuva

Samuel Salmi, Oulun hiippakunnan piispana 2001-2018

Seuraavat tiedot ovat suoraan Wikipediasta ja Pappismatrikkelista:

Samuel Salmi syntyi 19. maaliskuuta 1951 Muoniossa. Vanhemmat kirkkoherra, lääninrovasti Emil Salmi ja Maja-Lisa os. Forss. Puoliso 1972- Hannele, os. Zeitlinger. Lapset Mikko 1975 ja Johanna 1982.

Samuel Salmi kirjoitti ylioppilaaksi Pellon yhteiskoulusta 1970, ja lähti opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Teologian maisteriksi hän valmistui vuonna 1974. Pappisvihkimyksen hän sai Oulussa 1974, jonka jälkeen hän suoritti pastoraalitutkinnon Oulun tuomiokapitulissa 1976. Ylemmän pastoraalitutkinnon hän suoritti Oulun tuomiokapitulissa 1983. Teologian lisensiaatin tutkinnon hän suoritti Helsingin yliopistossa 1983 ja teologian tohtorin tutkinnon 1990. Väitöskirja ”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” käsitteli ekumeenisen Faith and Order -liikkeen kasteteologiaa.

Samuel Salmi on palvellut pappisvihkimyksensä jälkeen seuraavissa päätoimisissa viroissa: Oulun tuomiokirkkoseurakunnan ylimääräinen pappi 1974-75, Ylitornion kristillisen kansanopiston vs. rehtori 75-77, Oulun tuomiokirkkoseurakunnan 1. kappalainen 77-87, Turun arkkihiippakunnan pääsihteeri 87-93, Turun Katariinanseurakunnan kirkkoherra 93-00. Oulun hiippakunnan piispana hän aloitti vuoden 2001 alusta ja jäi eläkkeelle 1.11.2018. Päävirkojensa ohella Samuel Salmi on toiminut Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorina vuosina 1993-99. Samuel Salmella on ollut ja edelleen on runsaasti luottamustehtäviä, joista yhtenä mainittakoon Oulun diakonissalaitoksen säätiön valtuuskunnan puheenjohtajuus 2001-2018 ja hallituksen jäsenyys vuodesta 2019 eteenpäin ja edelleen.