Iloinen hengellisyys

Pidin tammikuussa keskipohjalaisessa Kaustisen ja Ullavan seurakunnassa piispantarkastuksen. Ohjelmaan kuului vierailu Kaustisen Kansantaiteenkeskuksessa. Vierailu osui hyvään aikaan, sillä Kaustisen viulunsoittoperinne oli juuri hyväksytty Unescon aineettoman kansanperinteen luetteloon.

Kysyin mestaripelimanneilta, miksi kansanmusiikki ja kansantanssi kukoistavat juuri Kaustisella.

Sain kuulla, että yksi syy on se, että seurakunnan ”iloista evankelisuutta” edustaneet papit suhtautuivat jo 1800-luvulla myönteisesti pelimannimusiikkiin ja tanssiin häissä. Tällä on kuulemma ollut myönteinen jälkivaikutus.

Kaustisen piispantarkastuksen jälkeen jäin miettimään, edustaako oman kirkkomme nykytodellisuus ”iloista hengellisyyttä”. Itselleni se kyllä sitä edustaa. Olkoonpa siitä yhtenä esimerkkinä rippikoulun suuri suosio. Kuitenkin monelle muulle kirkosta tulevat nykyään mieleen pikemminkin sisäiset ristiriidat kuin iloisuus.

Riitelevä ja vihainen kirkko ei ole puoleensa kutsuva kirkko. Näin osuvasti sanoin Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteeri Martin Junge vieraillessaan taannoin Turussa kirkolliskokouksessa. Yhteinen usko on ilon lähde ja erimielisyyksien sijaan meidän kannattaisikin kirkkona nostaa juuri sitä esille.

Ajattelen, että nykykirkolla on opittavaa kaustislaisilta ”iloisilta” papeilta. Heidän toimintansa koettiin kaikesta päätellen kutsuvana ja myönteisenä. Kaustisen ja Ullavan seurakunnan toiminnassa huokuu edelleen elämänmyönteisyys ja ilo.

Iloinen hengellisyys ei tietenkään synny tempuilla tai ulkoisilla tavoilla. Ilo kumpuaa itse evankeliumista, joka on nimensä mukaisesti ilosanoma. Minulle yksi tärkeistä Raamatun paikoista onkin apostoli Paavalin sana Filippiläiskirjeessä: ”Iloitkaa aina Herrassa!”

Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa