Onko eutanasia avain hyvään kuolemaan?

Eduskunta hylkäsi vuonna 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Nyt eduskunnan käsittelyyn on tulossa uusi vastaavan sisältöinen kansalaisaloite. Miksi eutanasia nousee esiin yhä uudelleen?

Eutanasian kannattamisessa näyttää purkautuvan esimerkiksi huoli hyvän saattohoidon saatavuudesta elämän loppuvaiheessa. Taustalla on usein myös omakohtaista tai lähipiiriin liittyvää pohdintaa, voiko hyvää elämää elää parantumattomasti sairaana vuoteeseen sidottuna. Nämä huolet ovat aitoja ja ymmärrettäviä.

Eutanasian kannattamisen taustalla on kuitenkin myös ideologisempia perusteluja, joita on syytä arvioida kriittisesti. Tuoreen kansalaisaloitteen perusteluissa sanotaan: ”Sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisen yksilönvapaus pitäisi olla myös sitä, että hän saa päättää omasta elämästään ja sen hallitusta päättymisestä.”

Kuulostaa äkkiseltään vakuuttavalta, mitä se ei kuitenkaan juridisesti ja eettisesti ole. Itsemääräämisoikeutta nimittäin edeltää länsimaisessa ihmisoikeusajattelussa tätäkin perustavampi oikeus, oikeus elämään. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa onkin osuvasti todennut (Kanava 2017), että ”länsimainen oikeusvaltio ei voi luopua yhdestä keskeisimmästä oikeusperiaatteesta, hengen suojaamisesta, edes silloin kun kuolemansairas pyytää saada kuolla”.

Aidosti sivistynyt yhteiskunta ei maksimoi itsemääräämisoikeutta, vaan pikemminkin vastustaa ajattelutapaa, jossa ihmiselämän arvoa mitataan terveydellä tai vammattomuudella. Siksi onkin ymmärrettävää, että useat vammaisjärjestöt ovat ottaneet eutanasian laillistamiseen voimakkaan kriittisen kannan.

Rohkenen myös kysyä, kuuluuko eutanasiakeskustelussakin kaikuja yhteiskunnassa lähes joka elämänalueelle ulottuvasta talouspuheesta? Olen pannut merkille, että monet vammaiset ja vakavasti sairaat ihmiset ovat alkaneet tuntea olevansa taakkoja sote-säästöjen keskellä painiskelevalle yhteiskunnalle.

Toinen kansalaisaloitteen perusteluissa esitetty ajatus on, että Suomessa eutanasian kriteerien tulisi olla tiukkoja ja tarkkarajaisia. En epäile tavoitteen vilpittömyyttä, mutta todistaako mikään sen puolesta, että Suomen tie poikkeaisi tässä asiassa muista eutanasian laillistaneista maista?

Pikemminkin on perusteltua olettaa kansainvälisten esimerkkien valossa, että käytäntö lähtee viemään eutanasiaa yhä väljempään suuntaan, niin että eutanasiaa saatetaan pitää ratkaisuna myös esimerkiksi vakaviin mielenterveyden ongelmiin tai jopa pienten lasten vakaviin sairauksiin, kuten esimerkiksi Belgiassa.

Laajassa vertaisarvioidussa psykiatrisessa tutkimuksessa (JAMA Psychiatry 2016) käytiin läpi 66 psyykkisistä syistä myönnettyä eutanasiaa tai avustettua itsemurhaa Hollannissa vuosina 2011–2014. Kävi ilmi, että eutanasiaa oli myönnetty skitsofreniasta, autismista, masennuksesta ja jopa syömishäiriöstä kärsiville. Haluammeko todella Suomessa astua polulle, joka aikaa myöten voi viedä tähän?

Kolmas kansalaisaloitteessa kriittistä arviointia vaativa seikka on sen vaikutus lääkärin ammattiin ja ammattietiikkaan. Eutanasiasta ei nimittäin voi yksilö itse päättää, vaan arvion tekevät potilaan pyynnöstä lääkärit. Näin vastuu eutanasiapäätöksestä sälytetään viime kädessä lääkärille.

Lääkärien ammattikunnan tehtäväksi on mielletty vuosisatojen ajan parantaminen ja kärsimyksen lievitys. Eutanasian myötä lääkärin etiikkaan tulisi mukaan elämän lopettamisen tehtävä. Suomen Lääkäriliitto vastustaa virallisesti edelleen eutanasian laillistamista. Lääkäriliiton mukaan ”palliatiivisen hoidon toteutumisen puutteita ei pidä ratkaista eutanasialla tai lääkäriavusteisella itsemurhalla”.

Vaikka lääkärikunnan kannatus eutanasialle tai lääkäriavusteiselle itsemurhalle onkin Lääkäriliiton tuoreen kyselyn mukaan lisääntynyt, niin kuitenkin alle kolmasosa lääkäreistä olisi itse valmis toteuttamaan eutanasian. Lisäksi eutanasian kannatus on muita lääkäreitä vähäisempää parantumattomasti sairaiden potilaiden parissa työskentelevien lääkäreiden joukossa.

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämisessä on edelleen tehtävää, mutta myönteisiä askelia on otettu esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella. Lääketieteellisesti on jo nyt olemassa mahdollisuudet hyvään kivunlievitykseen sekä tajunnan tason säätelyyn eli palliatiiviseen sedaatioon elämän loppuvaiheessa.

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, etten pidä eutanasiaa avaimena hyvään kuolemaan. Haluan kuitenkin vakuuttaa, etten vähättele parantumattomasti sairaan kokemaa kärsimystä ja elämän merkityksettömyyden tunnetta. Eutanasian laillistaminen kuitenkin muuttaisi yhteiskuntamme arvojärjestelmää ja käsitystämme ihmiselämän luovuttamattomasta arvosta niin syvästi, etten näe sille riittäviä perusteita.