Piispa Jukka Keskitalon yliökirjoitus Keskipohjanmaassa 6.3.2022

 

”Turvallisuusympäristömme on nyt nopeassa ja rajussa muutoksessa”, totesi tasavallan presidentti Sauli Niinistö kannanotossaan kuluneen viikon torstaina. Ulkoisen turvallisuusympäristön ohella myös suomalaisten turvallisuuden tunne on järkkynyt.

Suomi on elänyt Venäjän ja sen historiallisten edeltäjien naapurina kansakuntamme syntymähetkistä lähtien. Rajanaapuruus on opettanut suomalaiset lukemaan suurvallan käytöstä. Kovin moni asiantuntijakaan ei silti osannut odottaa näin aggressiivista ja pidäkkeetöntä hyökkäyssotaa Venäjän taholta.

Sota Ukrainassa on nostanut pintaan suomalaisten kollektiivisessa tietoisuudessa uinuneet sotamuistot.

Samastumme poikkeuksellisen voimakkaasti Ukrainan puolustustaisteluun ehkä juuri siitä syystä, että olimme talvisodassa hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin Ukraina nyt.

Suomi jäi tuolloin käytännössä yksin taistelemaan Neuvostoliiton aggressiivista hyökkäystä vastaan. Sodan hinta oli äärimmäisen kova. Onnistuimme kuitenkin säilyttämään maamme itsenäisyyden ja vapauden, toisin kuin Suomenlahden eteläpuoliset naapurimme Viro, Latvia ja Liettua.

Tämä historiallinen tietoisuus on läsnä, kun suunnistamme pienenä kansana eteenpäin epävarmuuksien maailmassa. Mistä etsimme vakaata horisonttia turvallisuustilanteen järkkyessä? Suomen historiassa on kriisiaikoina korostunut luottamus vahvoihin instituutioihin.

Yksi näistä suurta luottamusta nauttivista instituutioista on puolustusvoimat. Toinen taho, johon suomalaisten katseet kriisin keskellä kohdistuvat on tasavallan presidentti. Hänen sanomisiaan kuunnellaan nyt erityisellä tarkkuudella.

Sota Ukrainassa on saanut suomalaiset myös pohtimaan tulevia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Minua ei yllättänyt Nato-jäsenyyden kannatuksen merkittävä nousu Ylen kyselytutkimuksessa. Uskon kannatuksen edelleen nousevan Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa todennäköisesti raaistuessa.

En pidä monen suomalaisen kannanmuutosta Nato-jäsenyyden suhteen nopeana ”tunnereaktiona” sanan kevyessä mielessä. Suomalaiset ovat enimmäkseen realistisia jalat maassa -ihmisiä. Tämä pätee myös kansan arvioidessa nyt Venäjän arvaamattomuuden aiheuttamaa uhkaa ja tulevia turvallisuusratkaisuja.

Puolustusvoimien ja tasavallan presidentin ohella kirkon rooli on ollut kriisiaikoina suuri. Suomessa kirkko on kantanut kansakunnan henkisiä taakkoja kyselemättä harteillaan. Kirkkomme on muun muassa huolehtinut sota-aikana kaatuneiden palauttamisesta ja hautaamisesta kotiseurakunnan multiin, mikä on kansainvälisesti hyvin poikkeuksellista. Kirkko on tukenut suomalaisten henkistä kestävyyttä myös rauhan ajan kriisien keskellä. Estonian uppoamisen, tsunamin tai kouluampumisten traumoissa kirkon työntekijät ovat kulkeneet suomalaisten rinnalla.

Kirkolla on hengellinen ydintehtävänsä, mutta sen toiminta nähdään Suomessa myös kansakunnan eheyden kannalta tärkeänä. Tämä on ollut minulle kirkon sisältä katsoen selvä asia. Osallistuessani kymmenkunta vuotta sitten valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille tajusin kuinka tärkeänä muu yhteiskunta pitää kirkon työtä henkisen kriisinkestävyyden kannalta.

Emme usein tule ajatelleeksi myöskään sitä, että kirkon tärkeimmällä jokaviikkoisella toiminnolla, jumalanpalveluksella, on vahva demokratiaa tukeva eetos. Jumalanpalveluksen esirukouksessa on nimittäin omat rukouksensa niin tasavallan presidentin, hallituksen kuin eduskunnankin puolesta. Omat rukoukset löytyvät myös oikeuslaitoksessa, puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa palvelevien puolesta.

Uuno Kailaan runo Suomalainen rukous on noussut viime päivinä mieleeni. ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs”, alkaa tämä virsikirjan virtenä 584 oleva runo. Olemme tottuneet liittämään tämän ajatuksen omaan kansaamme. Tänään laajennan sen omassa mielessäni koskemaan myös Ukrainan kansaa.