Suomessa on rasismia

Kuluneen kesän rasismikeskustelu on paljastanut yhden asian, jota moni meistä ei haluaisi myöntää tai tunnustaa todeksi: Myös maailman onnellisimmassa maassa, Suomessa, on rasismia.

Rasismiteeman pintaan nouseminen on ollut yhteiskuntamme ja sen tulevaisuuden kannalta välttämätöntä. Milloinkaan aikaisemmin Suomessa ei ole keskusteltu rasismista näin suoraan. Eturivin poliitikkojen haastaminen vanhoistakin kirjoituksista on ollut tarpeellista, sillä kansalaisten on tärkeää tietää, millaiset arvot päättäjiä ohjaavat.

Ei kuitenkaan ole syytä jäädä vain siihen, mitä joku poliitikko on sanonut ja tarkoittanut. On tärkeää päästä myös eteenpäin sekä kysyä missä ja miten rasismia Suomessa esiintyy. On tarvetta katsoa syvemmälle suomalaisessa yhteiskunnassa pinnan alla olevaan rasismiin.

Rasismin haava suomalaisessa yhteiskunnassa voi parantua vain, kun siihen kiinnitetään riittävästi huomiota. Väitän, että jokainen Suomessa asuva, etnisiltä piirteiltään erinäköinen ihminen tai monikulttuurinen perhe on joutunut kohtaamaan rasistisia asenteita.

Rasismille on olemassa tunnetut määritelmät. Se on ihmisen tai ihmisryhmän arvottamista alempiarvoiseksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella. Rasismi ylläpitää eriarvoisuutta ja vahingoittaa sekä sen kohteita että koko yhteiskuntaa.

Rasismin muotoja ovat erilaiset aggressiot, rakenteellinen rasismi ja rasistisesti motivoidut viharikokset. Aggressioihin lasketaan esimerkiksi huutelu ja loukkaava nimittely, mutta myös näitä hienovaraisemmat mikroaggressiot, joilla tarkoitetaan esimerkiksi loukkaavien oletusten esittämistä jostakin kokonaisesta väestöryhmästä tyyliin kaikki somalit tai kiinalaiset ovat tietynlaisia.

On helppo tunnistaa ilmiselvä ja näkyvä rasismi. Varmasti monen suomalaisen mielikuvissa sitä yhä edustaa Yhdysvalloissa tapahtunut rotusyrjintä tai natsi-Saksan kauheudet. Paljon vaikeampaa on tunnistaa oman arjen todellisuudessa peitetysti ilmeneviä rasistisia asenteita, rakenteita ja käytäntöjä.

Rakenteellinen rasismi on instituutioissa ja yhteiskunnan toimintatavoissa ilmenevää rasismia, jota ei sen arkipäiväisyyden vuoksi helposti havaita. Se näkyy vaikkapa epätasa-arvoisena kohteluna työmarkkinoilla. On tutkittua tietoa, että jopa työhaastatteluun voi olla laajoista ansioista huolimatta hankalaa päästä, jos työnhakijan nimi paljastaa muun kuin kantasuomalaisen alkuperän.

Toinen esimerkki rakenteisiin ja totuttuihin käytäntöihin kätkeytyvästä rasismista on niin sanottu etninen profilointi. Erittäin tarpeellinen on ollut muun muassa vartiointialan käytäntöjä koskeva keskustelu. Äskettäin sain kaupassa todistuksen jostakin tämän kaltaisesta. Huomasin, kuinka vartija lähti vaivihkaa mutta systemaattisesti seuraamaan ja valvomaan romaninaisen liikkeitä kaupassa. Minun toimintaani kaupassa ei kiinnitetty mitään huomiota.

Yksi piirre suomalaisessa keskustelussa on ollut, että rasismisyytös yritetään torjua maahanmuuttokriittisyyden käsitteellä. Sanottakoon suoraan, että maahanmuuttopolitiikkaa saa arvostella. Olisi ajattelemattomuutta toistaa verrokkimaidemme epäonnistuneita integraatiopoliittisia ratkaisuja. Rasismilla ja maahanmuuttokriittisyydellä on kuitenkin vissi ero, joka kulkee käytännössä siinä, kuinka toisista ihmisistä tai ihmisryhmistä puhutaan. Ihmisarvoisesta kohtelusta ja puheesta täytyy kaikissa olosuhteissa pitää kiinni.

Syrjäisestä Suomestakin on kasvanut monikulttuurinen, erilaisia etnisyyksiä ja monia vähemmistöjä käsittävä maa. Tämän tosiasian tunnustamisen täytyy olla lähtökohtamme 2020-luvulla, vaikka onkin selvää, että monikulttuurisuus näyttäytyy eri lailla suurissa kaupungeissa kuin useimmilla maaseutualueilla.

Rasismista puhuttaessa tahdon nostaa esille myös maamme alkuperäiskansan eli saamelaisten aseman. Saamen kansa on joutunut kokemaan rasismia vuosisatojen ajan, myös aivan viime aikoina. Suomen täytyy puolustaa alkuperäiskansansa asemaa ja oikeuksia, jotka on myös kirjattu YK:n julistukseen alkuperäiskansojen oikeuksista.

Kristillisen uskon mukaan olemme kaikki luotuja yhdenvertaisiksi. Ei ole monia rotuja, on vain yksi ihmisrotu. Jeesus nosti vertauksessaan oman kansansa halveksiman samarialaisen esikuvaksi kaikille, koska tämä välitti ehdoitta kohtaamastaan tuntemattomasta, hakatusta miehestä.

Kaikkein vaikein rasismikeskustelu meidän jokaisen on käytävä itsemme kanssa. On helppo nähdä roska toisen silmässä, mutta omassa silmässä sen näkeminen voi olla äärimmäisen vaikeaa. Siksi keskustelun pyöriminen vain ”joidenkin muiden” sanomisissa ja tekemisissä voi olla myös keino välttää kysymästä itseltä, löytyykö omasta ajattelusta rasismiin viittavia piirteitä.

Jukka Keskitalo
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa