Anteeksipyytämisen polulla

Saarna Saamelaiset kirkossa -hankkeen päätösmessussa 8.5.25 pohjoissaameksi

Saarna Saamelaiset kirkossa -hankkeen päätösmessussa 8.5.25 inarinsaameksi

Saarna Saamelaiset kirkossa -hankkeen päätösmessussa 8.5.25 koltansaameksi

Saarna Saamelaiset kirkossa -hankkeen päätösmessussa 8.5.25 ruotsiksi

Jukka Keskitalo: 

Tämän jumalanpalveluksen evankeliumiteksti kertoo, kuinka Jeesus aloitti julkisen toimintansa Nasaretin synagogassa lukemalla Jesajan kirjasta vahvan profeetallisen viestin oikeudenmukaisuudesta. Luukkaan evankeliumin 4. luvusta, kuulkaamme.

Heidi Eriksen lukee evankeliumitekstin (Luukas 4:16-21) pohjoissaameksi:

Son bođii Nasaretii gos lei šaddan ollesolmmožin, ja manai sabbahin synagogai nugo lávii. Son čuožžilii lohkat, ja sutnje geigejuvvui profehta Jesaja girji. Son rabastii girjegearu ja gávnnai dan báikki masa lea čállojuvvon: Hearrá Vuoigŋa lea mu badjelis, dasgo son lea vuoidan mu sárdnidit illusága váivvášiidda. Son lea vuolggahan mu gulahit friddjavuođa fáŋggaide ja oainnu čalmmehemiide, friddjan dahkat sordojuvvon olbmuid ja sárdnidit Hearrá árpmu jagi. Son giesai girjegearu, geigii dan bálvaleaddjái ja čohkánii. Buohkat geat ledje synagogas, gehčče sutnje. Son sárdnugođii sidjiide ná: “Odne, din gullut, dát čálabáiki lea ollašuvvan.”

Jukka Keskitalo:

Olemme tässä messussa Saamelaiset kirkossa -hankkeen äärellä. Hankkeen perustana on ollut teologinen ajattelu, jossa korostuu kolme asiaa: 1. Haavoissa vierailu, 2. Lahjojen juhliminen, ja 3) Epäoikeudenmukaisuuksien muuttaminen. Nämä teemat ovat läsnä myös tässä messussa.

Haavoissa vierailulla tarkoitetaan sitä, että haluamme rehellisesti katsoa, millaisia haavoja kirkon ja saamelaisten suhteessa on historiassa ollut ja millaisia on yhä edelleen. Yksi hyvin syviä haavoja saamen kansan ihmisten sieluun jättänyt asia on saamelaisten hautojen avaaminen rotubiologisten tutkimusten vuoksi. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli suostui vuonna 1934 Helsingin yliopiston anatomian laitoksen pyyntöön ja antoi luvan avata hautoja useissa paikoissa Saamenmaalla.

Vuonna 2022 palautettiin yhteensä 172 vainajan jäänteet ja haudattiin paikkoihin, joista ne oli kaivettu. Heidi, sinä olet Utsjoelta kotoisin oleva lääkäri ja saamelaisen psykososiaalisen tuen yksikkö Uvjan johtaja. Olit paikalla, kun vainajien jäänteitä uudelleen haudattiin kotiseurakuntasi Utsjoen Pyhän Ulriikan hautausmaan multiin. Mitä ajatuksia tapahtuma sinussa herätti ja millaisista haavoista tässä on kyse? Miten haavat näkyvät ja vaikuttavat yhä edelleen?

Heidi Eriksen:

Seremonia oli kaunis ja kaikesta kuuli, että asiaa oli käsitelty huolella ja kaikella sen vaatimalla arvokkuudella. Se oli tärkeä tilaisuus, joka nostatti paljon tunteita. Ensinnäkin nousi hämmästys ja epäusko, että jotain tällaista on tapahtunut. Sitten myös vihaa ja surua, häpeääkin siitä, että esiäitiemme ja -isiemme haudat ja samalla meidät oli häväisty siksi, että edustimme alempiarvoista rotua. Rinnassa tuntui valtava möhkäle. Ja tämä kaikki on vielä tapahtunut tuntemillemme ihmisille. Siitä ei ole kovin kauaa aikaa.

Oli tärkeää kuulla sanoja katumus, pahoittelu, väärinteko ja anteeksipyyntö. Nämä sanat antoivat tilaa kaikille tunteille. Ne myös sanoittavat yhteisöllistä taakkaa, árbenoađi – niitä näkymättömiä normaaliuteen verhoutuneita taakkoja, asenteita, ikäviä kokemuksia, traumoja, jotka edelleen näkyvät ihmisten tavoissa puhua ja olla ja jatkavat siirtymistä sukupolvelta toiselle. Yhteisössä nämä haavat voivat näkyä monenlaisena pahoinvointina, epäluottamuksena ja yhteisöjen rikkoutumisena. Yhteisössä voi olla ikäviä kokemuksia kantavia ihmisiä, voi olla traumoja kantavia ihmisiä, joiden elämää varjostavat traumamuistot ja reaktiot. Voidaan etsiä syyllisiä hautojen kaivamisen konkreettiseen toteuttamiseen. Toisaalta on varmasti myös ihmisiä, jotka kokevat, ettei asia ole heitä koskettanut eivätkä välttämättä edes koe vääryyttä tapahtuneen. Näiden kokemusten yhteentörmäys voi edelleen rikkoa yhteisöjä myös sisältäpäin.

Näkyväksi tehtyinä ja sanoitettuina nämä taakkasiirtymät huomataan ja niihin voi puuttua. Anteeksipyyntö on voimakas tapa tuoda esille tapahtunut vääryys. Tehdä se näkyväksi.

Maahankätkemisen jälkeen joimme yhdessä kirkkokahvit ja lähdimme kotiin. Vielä kotonakin olo oli tyhjä ja tuntui levottomalta. Tuntui siltä kuin jokin olisi vasta alkanut minussa. Tuntui, että anteeksiantaminen, sureminen ja irti päästäminen, ei tapahtunutkaan samassa tahdissa, vaan vaati pohdintaa. Yhtäkkiä sille oli annettu tila.

Piispa Samuel Salmi pyysi vuonna 2012 saamelaisilta anteeksi muiden muassa juuri näitä hautojen häpäisyjä. Nyt kaikki piispat ja koko kirkko haluavat perusteellisen pohdinnan jälkeen esittää anteeksipyynnön saamen kansalle. Piispa Jukka, mitä tämä katumuksen ele ja anteeksipyyntö koskee?

Jukka Keskitalo:

Kiitos Heidi kun sanoitit omia ja monien saamelaisten tunteita. Piispojen ja koko kirkon katumuksen ele ja anteeksipyyntö koskee noita hautojen häväisyjä, mutta myös muita asioita. Saamelaiset kirkossa -hankkeen myötä olemme kirkossa tulleet paremmin tietoisiksi niistä tavoista, joiden kautta alkuperäiskansa saamelaisia on vuosisatojen aikana pyritty sulauttamaan osaksi valtakulttuuria ja sen kieltä. Näihin sulauttamistoimiin on historian kuluessa ollut osallisena myös oma kirkkomme. Kysymys on esimerkiksi ollut saamen kielten ja kulttuurin pitämisestä valtakulttuuria alempiarvoisena. Anteeksi pyynnössä ei kuitenkaan ole kysymys vain menneisyyden asioista, vaan myös omana aikanamme vaikuttavista asenteista.

Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi, mutta katumus ja anteeksipyyntö ilmaisee halua toimia jatkossa niin, että vastaavanlaisia asioita ei tapahtuisi uudelleen. Kyse on myös aktiivisista toimista, joilla pyritään edistämään saamen kielten ja kulttuurin elinvoimaisuutta kirkossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi pyrkimystä vahvistaa kirkon saamelaistyön asemaa kirkon rakenteissa kaikilla tasoilla. Juuri tätä koskevat tänään kirkolliskokoukselle esitellyt suositukset, joiden edistämiseen piispainkokous on sitoutunut. Ne voidaan ymmärtää hankkeen kolmannen teologisen periaatteen “epäoikeudenmukaisuuksien muuttaminen” konkreettisiksi ilmentymiksi.

Heidi, olet työsikin kautta pohtinut paljon anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen teemoja. Mitä ajattelet niistä yleisesti ja erityisesti tässä asiayhteydessä?

Heidi Eriksen:

Kun on pyydetty anteeksi, niin mitä sitten tapahtuu? Pitääkö pyytää anteeksi, etenkin kun kyse on toisten ihmisten siinä ajassa ja paikassa tehdyistä teoista? Miten antaa anteeksi ja kuka antaa anteeksi? Yhteisöllisen anteeksipyynnön lausuu usein yhteisön korkea-arvoinen henkilö. Sen sijaan yhteisöllisesti on vaikeampaa osoittaa kuka sen ottaisi vastaan. Jos yhteisöllinen anteeksipyyntö voi nostattaa kriittisiä ajatuksia niissä yhteisön jäsenissä, jotka eivät tunnista tapahtunutta vääryydeksi, niin yhteisöllinen anteeksianto vasta voikin rikkoa ihmisen itsemääräämistä vielä enemmän ja aiheuttaa vastarintaa.

Sekä anteeksipyyntö että anteeksianto ovat tunnepitoisia prosesseja, joita kokevat yksilöt yhteisöissä. Se, mitä pyydetään ja mitä annetaan anteeksi riippuu yksilön kokemuksesta. Yhteisöllisessä anteeksipyynnössä ja anteeksiannossa yhteisön kokemusten ja tunteiden moninaisuus saatetaan siivilöidä ja yksinkertaistaa. Jotta se olisi mahdollista vaatii se paljon keskustelua, joustavuutta ja ymmärrystä. Kokemukset toistuessaan muovaavat käyttäytymistämme ja asenteitamme huomaamatta ja sopeutamme toimintaamme niiden mukaan. Ihmisen sopeutumisvoima on ainutlaatuisen vahva eliömaailmassa. Mutta sopeutumisvoima vie tilaa elinvoimalta ja yksilön ja yhteisön kehittymisen sijaan keskittyy suojaamaan olemassa olevaa. Anteeksipyyntö avaa mahdollisuuden tuon sopeutumisvoiman kääntämiseen elinvoimaisuudeksi ja anteeksianto tekee sen. Anteeksianto on tervehdyttävä prosessi, jossa ihminen siirtyy kärsimyksestä pois. Anteeksianto ei tapahdu hetkessä, vaan se voi olla jopa eriaikainen prosessi anteeksipyytämisestä.

Piispa Samuel Salmen koskettavan anteeksipyynnön otti saamelaisyhteisö vastaan vuonna 2012. Anteeksipyyntö avasi tuolloin tilan anteeksiannolle lukuisissa saamelaisissa. Minulla ja väittäisin että myös monilla muilla saattoi tuo prosessi lähteä liikkeelle syksyllä 2022 maahankätkemisten yhteydessä sinun liittyessäsi tuohon piispa Samuel Salmen anteeksipyyntöön piispa Jukka – kymmenen vuotta piispa Samuel Salmen anteeksipyynnöstä. Kirkon anteeksipyyntö vaati useita sukupolvia, vuosisadan ja koko yhteiskunnan asennemuutoksen. Ehkä anteeksiantokin sukupolvi toisensa jälkeen on helpompaa ja kevyempää, kunnes tasapaino on saavutettu.

Anteeksiantaminen on prosessi, joka ei pääty siihen että annetaan anteeksi tai ei anneta anteeksi. Se on elämän mittainen prosessi, valinta, joka tehdään aina uudelleen. Anteeksianto ei merkitse vääryyksien unohtamista, vaan niiden tunnustamista ja halua edetä kohti ymmärrystä.

Jukka Keskitalo:

Erva, sinä olet kirkon saamelaistyön sihteeri ja saamelainen pappi. Saamelaiset kirkossa -hankkeen teologisen perustan toisena ulottuvuutena on saamelaiseen hengellisyyteen sisältyvien “lahjojen juhliminen”. Vuonna 2022 ekumeenisella pyhiinvaelluksella Roomassa vastuussa oli Oulun hiippakunta ja valitsimme teemaksi alkuperäiskansan ja kirkon suhteet. Tiesimme, että tämä asia kiinnostaa paavia ja yhdistää kirkkojamme. Paavi Franciscuksen yksityisvastaanotolla totesin puheessani hänelle, että oma rukoukseni on, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kasvot olisivat yhä enemmän myös saamen kansan kasvot. Mitä ajatuksia tämä kuva kirkostamme, jolla on saamelaiset kasvot, Erva, sinussa herättää? Millaisia lahjoja saamelainen hengellisyys voi antaa koko kirkollemme?

Erva Niittyvuopio:

Kysymys tuo minulle mieleen saamelaisen ikäihmisen, jonka kasvojen uurteista näkyy eletty elämä iloineen ja suruineen. Kasvot ovat kuitenkin kauniit, päivettyneetkin ja silmät loistavat ilosta. Silmistä näkyy rauha ja lempeys, eletyn elämän muovaama viisaus. Silmien tuikkeessa näkyy myös toivo ja luottamus, ne ikään kuin sanovat, että kaikki järjestyy. Sellaiset kasvot tahtoisimme nähdä kirkossammekin. Kasvot, joiden hyväksyvästä katseesta näkyisi ymmärrys ja arvostus monikulttuurisuutta ja monikielisyyttä kohtaan.

Jumala, jonka kasvot näemme toisissamme, itsessämme ja koko luomakunnassamme, on antanut meille sateen ja tuulen, kuten auringonpaisteenkin. Pohjoinen luonto on opettanut meitä kunnioittamaan toisiamme, mutta erityisesti myös luontoa, arkisen elämän antajaa. Olemme oppineet kuuntelemaan, kysymään lupaa ja siunaamaan luonnosta saamamme lahjat. Tässä hektisessä maailman ajassa kirkko voisi oppia myös pysähtymään ja kuuntelemaan. Arkipäivän kristillisyys ei vaadi suuria puheita, eikä turhia lupauksia, vaan arjen pieniä tekoja, joiden yhteyteen kätkeytyy suuri siunaus.

Piispa Jukka, evankeliumissa Jeesus puhui todellakin vahvoja profeetallisia sanoja. Miten Jeesuksen julistus voisi muuttua todellisuudeksi omassa kirkossamme ajatellessamme erityisesti meitä saamelaisia?

Jukka Keskitalo:

Erva, mielestäni sinä itse vastasitkin tähän kysymykseen jo suurelta osin. Ei tarvita mitään ylisanoja, vaan arjen asioita ja askelia. Ajattelen, että ne voivat hyvinkin olla niitä profeetallisia pieniä tekoja juuri tässä hetkessä; Saamen kansan yhdenvertaisuutta kirkossa edistäviä tekoja.

Ajattelen myös, että profeetallinen asenne koko kirkoltamme tässä ajassa olisi kuunnella kuvaamaasi viisautta, jota Saamen kansalle on kertynyt, kun se on vuosisadat elänyt läheisessä vuorovaikutuksessa herkän arktisen luonnon kanssa. Tämä on hyvinkin ratkaisevaa, kun kirkkona pohdimme sitä, mitä luomakunnan viljeleminen ja varjeleminen ja ekologinen elämäntapa käytännössä merkitsevät. Siinä yksi esimerkki lahjoista, joita saamelainen kristillisyys ja teologia voi antaa koko kirkollemme.

Evankeliumin ilosanoma Jeesuksen sovitustyöstä ja ylösnousemuksesta on niin syvällinen asia, että meille kaikilla on kaipaus ja oikeus kuulla se omalla äidinkielellämme. On suuri lahja saada rukoilla ja ilmaista uskoa sydämen kielellä, ja oman kulttuurin tavoilla. Toiveeni ja rukoukseni on, että näemme tämän näyn tulevaisuudessa toteutuneena myös saamen kansan osalta.