Armo totuuden rinnalle

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. // The Word became flesh and dwelt among us, and we have seen his glory, glory as of the only Son from the Father, full of grace and truth. Joh 1.14

**

”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä”. Näillä psalmin sanoilla haluan tervehtiä teitä arvon promovoidut kunniatohtorit, tohtorit ja maisterit. Tämä korkein akateeminen juhla, promootiojuhla, on todellakin ilon ja kiitoksen päivä.

This is the day that the Lord has made; let us rejoice and be glad in it. I am pleased to greet you with these words from the Psalm, dear Honorary Doctors, Doctors, and Masters. This highest academic feast, conferment feast, is truly a day of joy and thanksgiving.

Takana ovat monet tutkimuksen ja opiskelun parissa aherretut vuodet. Tutkimuksen tekeminen on kuin suunnistamista oudossa maastossa. Joskus polku välirastille on helppo. Joskus taas tutkija joutuu niin vaikeakulkuiseen maastoon, että hän ajautuu rastin ohi. Silloin on kerättävä itsensä ja otettava uusi suunta.

Tänään iloitsemme siitä, että rastit ovat löytyneet ja maaliin on tultu. Tämä promootiopäivä on kuin nousemista kukkulalle, jolta voi kiitollisin mielin tarkastella kuljettua matkaa. Nyt voi muistella jo hymyäkin huulessa eksymisiä ja reitin uudelleen löytymisiä, joita ilman maaliin pääseminen ei tuntuisi niin hyvältä.

Muistan kiitollisuuden tunteen myös omalta vastaavalta promootiokukkulaltani vuosia sitten. Viikon päästä tulee nimittäin kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun väittelin tohtoriksi. Juhlallisesta tohtoripromootiostani toukokuussa 2000 on puolestaan tänään lähes päivälleen 19 vuotta. Toivon, että sinä, promovoitu tohtori ja maisteri voit kokea tänään samaa iloa kuin minä tuossa omassa juhlassani.

*

Kuvasin tutkimusta suunnistamiseksi. Tutkimisen tekemistä voisi kuvata myös etsimiseksi. Tutkija etsii vastauksia kysymyksiin. Hän etsii selityksiä ilmiöille. Tutkija etsii ymmärrystä. Mutta jos asian haluaa sanoa hieman juhlallisesti, niin tutkijana olemisen perimmäinen kutsumus on kuitenkin etsiä totuutta.

Tiedeyhteisöä jos mitä voi kutsua totuusyhteisöksi. Se on omistautunut uuden tiedon tuottamiseen ja välittämiseen. Mutta vielä syvemmässä mielessä tiedeyhteisö on omistautunut totuuden etsimiseen. Kysymme, mikä tässä tai tuossa tutkimassamme ilmiössä on totuus, mikä on todellinen asiantila.

Sen lisäksi, että tiedeyhteisön jäseninä etsimme totuutta, kysymme myös yksityisinä ihmisinä totuuden ja elämän mielekkyyden perään. Ihmisenä olemisen suuri etuoikeus, mutta samalla myös sen suuri taakka on se, että olemme totuuden etsijöitä elämämme loppuun saakka. Kysymys totuudesta ei jätä meitä rauhaan. Se kulkee mukanamme niin kauan kuin elämme.

As members of science community we search for truth, but also in our private life we seek for truth and significance for life. Priority of being human, but also the burden of it, is that we ask and search for truth until the end of our life. What is truth haunts us. It follows us as long as we live.

Eräs postmodernin kulttuurin ongelmista on kuitenkin se, ettemme enää yksilöinä ja yhteisönä aina jaksa kysyä totuuden perään. Se ehkä tuntuu liian kovalta pähkinältä purtavaksi. Niin kovalta, että on houkuttelevaa jättää se syrjään ja suostua totuuden suhteellisuuteen. Vähän niin kuin Pilatus jo aikoinaan kysyi ivaa äänessään: ”Mikä on totuus”.

Ehjän ihmisyyden kannalta totuuden etsiminen on kuitenkin tärkeää, jopa elintärkeää. Totuuden etsijän tie vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä. Totuus ei suostu henkisesti laiskan elämäntavan etsittäväksi, saati löydettäväksi.

Totuuden etsiminen vaatii usein poikkeamista pois niiltä teiltä ja poluilta, joita kaikki muutkin tallaavat. Se vaatii joskus rohkeutta vaeltaa tunturille sitä toista, harvinaisempaa reittiä. Se vaatii usein rohkeutta lähteä kulkemaan umpihankeen sen sijaan, että hiihtäisimme valmiiksi latukoneen tamppaamilla leveillä latu-urilla.

*

Myös alussa lukemani Johanneksen evankeliumin teksti nostaa eteemme kysymyksen totuudesta. Ei mitä tahansa totuutta, vaan aivan erityisen. Siinä nimittäin sanotaan Jeesuksesta, että hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Jeesuksessa Kristuksessa, totuus murtautui tähän maailmaan. Jeesus puhuu itsekin itsestään totuutena vastatessaan epäilevälle apostoli Tuomalle, että ”minä olen tie, totuus ja elämä”. Suhteessa ja yhteydessä Kristukseen myös ihminen tulee kutsutuksi tielle, tulee osalliseksi totuudesta ja saa lahjaksi elämän, iankaikkisen elämän.

Kristuksessa asuvasta totuudesta osalliseksi tuleminen ei merkitse totuuden omimista tai sen kaappaamista itselleen. Tässä maailmassa ja tässä ajassa on aivan liikaakin niitä, jotka varmana omasta totuudestaan ja omista vaihtoehtoisista faktoistaan tekevät totuudesta pelkän lyömäaseen. He kulkevat laput silmillä toisen ihmisen, lähimmäisen ohi.

Kristuksessa asuva totuus ei ole tällaista vallantäyteistä totuutta. Se on aina dialogista ja sisään kutsuvaa totuutta, ei ulos rajaavaa oikeassa olemista. Jumalan omanakin ihminen pysyy aina etsijänä ja nöyränä oppilaana. Jumalassa oleva totuus on aina suurempi kuin me totuuden etsijät.

Totuus tarvitseekin rinnalleen toisen todellisuuden, toisen sanan, joka vasta tekee siitä täydellisen. Ja tämä toinenkin sana on päivän tekstissä Johanneksen evankeliumissa. Kiinnititkö siihen huomiota? Tekstimme ei todellakaan sanonut vain sitä, että Jeesus oli täynnä totuutta. Ei vaan, että Jeesus oli täynnä armoa ja totuutta.

Kristuksessa armo ja totuus yhdistyvät. Vaikka Jumalan olemukseen kuuluu, että hän vaatii totuutta salatuimpaan saakka, niin aivan yhtä syvästi Jumalan olemukseen kuuluu se, että hän armahtaa. Tässä onkin ihmisjärjelle vaikea paradoksi. Pyhyytensä puolesta Jumalalle kelpaa vain totuus, mutta rakkautensa puolesta hän katselee meitä armon silmillä.

Yhtä perustava tarve ihmiselle kuin tulla nähdyksi totuudenmukaisesti omana itsenään on tulla nähdyksi armollisin silmin. Me tarvitsemme armollista katsetta ihmisinä toinen toisiltamme. Mutta vielä syvällisemmin tulemme ihmisinä hoidetuiksi, kun saamme kokea Jumalan armahtavan katseen kohdistuvan elämäämme. Armon kokeminen armottomuuden ja kilpailun keskellä on kuin pääsemistä kylmyydestä lämpöön, pimeydestä valoon.

Equally fundamental need for each human being is to be seen as we truly are, to be seen through gracious eyes. As humans, we need a gracious gaze from one another. As we get to experience the gracious gaze of God on our life, we get nurtured even on a deeper level. Experiencing grace in the midst of ruthlessness and competition is like moving from coldness to warmth, from darkness to light.

*

Puhuin alussa tästä juhlapäivästä kukkulana, jolta voimme katsella kiitollisin mielin kuljettua matkaa ja tuntea kiitollisuutta siitä, mitä olemme saavuttaneet. Mutta aivan yhtä tärkeä asia, kenties vielä tärkeämpikin on se, että tältä juhlapäivän kukkulalta voimme tähyillä myös tulevaisuuteen.

Maailma ei ole tullut valmiiksi. Tieteelläkin riittää aina vain uusia ongelmia ratkaistaviksi ja uusia kysymyksiä vastattavaksi. Tiedeyhteisönä meitä tarvitaan näiden kysymysten ratkaisemisessa. Tarvitaan sitä tietoa, osaamista ja innoitusta, jota tässä kirkossa nyt on suorastaan kasautuneena yhteen paikkaan.

Kun katselet elämääsi tältä promootiopäivän juhlakukkulalta eteenpäin, oli se sitten tutkimuksia jatkavan tiedeihmisen tai käytännölliseen työelämään osaamisensa antavan asiantuntijan tulevaisuus, niin saat ottaa matkallesi mukaan lupauksen. Ennen kuin ylösnoussut Jeesus jätti seuraajansa tänne maan päälle hän lupasi olla heidän kanssaan kaikkina päivinä maailman loppuun asti.

Tähän lupaukseen mekin saamme luottaa, kun aikanaan laskeudumme juhlakukkulalta omaan arkeemme. Jos tahdomme, sielläkin seurassamme kulkee Vapahtaja, Jeesus, joka on täynnä armoa ja totuutta.