Piispa Jukka Keskitalon puheenvuoro Eloisa ikääntyminen nettiseminaarissa 24.9.2020

Sydämellisesti tervetuloa mukaan tähän Oulun ev. lut seurakuntien, Oulun hiippakunnan, Oulun kaupungin, AVI:n, Caritaksen ja Oulun yliopiston yhteistyössä järjestämään seminaariin, joka kantaa nimeä ELOISA IKÄÄNTYMINEN.

Millaisia mielleyhtymiä tuosta ELOISA -sanasta sinulle tulee? Kun katsoo synonyymeja sanalle eloisa, saa netin synonyymisanakirjasta seuraavia samaa tarkoittavia sanoja: Elävä, vilkas, elinvoimainen, terhakka, virkeä, leikkisä, elämää sykkivä jne.

Nyt, kun yhdistämme sanan eloisa, sanaan ikääntyminen, ollaankin sanaparissa, joka herättää paljon ajatuksia. Mitä sanasta ikääntyminen tulee mieleen? Ehkä ensimmäisenä ne haasteet, joita kohtaa, kun keho vanhenee. Tapahtuipa ikääntyessä mitä tahansa, se väistämättä johtaa siihen, että ihminen vanhenee. Kaikki varmasti toivovat, että tämä voisi tapahtua niin arvokkaasti kuin suinkin. Arvokas vanhuus, se onkin aiheeni tänään.

Ikääntymisen ja vanhuuden käsitteistä

Vanhuudesta puhuttaessa voi yhtäältä tarkastella ihmisen kalenteri-ikää, toisaalta toimintakykyä ja terveydentilaa. Monet kavahtavat sitä, että heidät määritellään vanhuksiksi ja nykyään käytetäänkin tuon sanan rinnalla yleisesti muitakin nimityksiä: seniorit, ikäihmiset jne. Kun mietitään ihmisen elämänkulkua, on siinä viime vuosikymmeninä tapahtunut suuri kulttuurinen muutos. Eläkeikä voi olla melko pitkä elämänvaihe ja yhä terveemmät ikäpolvet astuvat ulos työelämästä.

Vanhuus on luonnollinen osa ihmisen elämänkaarta ja mitä vanhemmaksi elämme, on se toisaalta merkki myös hyvinvointivaltiomme onnistumisista. Näin ollen, voisiko eloisa ikääntyminen olla kuntien ja koko yhteiskunnan vanhustyön strategia – enemmän kuin vaatimus yksittäiselle ihmiselle pysyä aktiivisena ja reippaana.

Lapsesta vanhukseksi

Palataanpa hieman takaisinpäin. Mennään ajatuksissa ihan sinne äidin kohtuun saakka. Siellä pienen pienestä – ei edes silmin nähtävästä munasolusta kasvaa pieni vauva. Noin 40 viikon kuluttua hedelmöittämisestä vanhemmat saavat vauvan käsivarsilleen.

Kaikki meistä varmasti ovat pitäneet sylissään pientä vauvaa. Jo ajatellessa tuota hetkeä, hymyilyttää. Muistat, miltä se on tuntunut. Hän on ihme, suuri ihme. Hän on arvokas ja rakastettu. Hän on kaunis ja odotettu. Et epäile hänen arvoaan, sillä hän itsessään on lahja.

Tämä lapsi kasvaa, hän tulee nuoreksi, hän kasvaa aikuiseksi, hän vanhenee ja lopulta – hän tulee vanhukseksi. Silti hän on yhä tuo sama lapsi, tosin monen kokemuksen kuorruttamana – mutta silti sama.

Hänen askeleensa on hidastunut. Hänen ulkonäkönsä on vuosien varrella muuttunut. Mutta silti, hän on sama, arvokas ihminen. Ihminen saattaa elämän varrella eri vaiheissa kokea arvottomuuden tunteita, mutta silti hän on sama, arvokas ihminen.

Miten sinä haluat vanhentua? Miten sinun vanhempasi ovat vanhentuneet? Voi olla tärkeää miettiä, mikä on se vanhenemisen malli, jonka olemme saaneet omilta vanhemmiltamme ja verrata sitä siihen, mitä itse pidämme arvokkaana nyt.

Mitä on arvokas vanhuus?

Se on arvokasta ihmisyyttä. Vaikka ihmisessä iän myötä tapahtuu monia muutoksia, pysyy persoonallisuuden ydin muuttumattomana läpi elämän.

Vanhuuteen liittyy paljon negatiivisia stereotypioita. Yksi niistä on yksinäisyys, joka on ehkä tyypillistä myös tässä kulttuurissa (vrt. Afrikka). Mielletäänkö kulttuurissamme vanhuus jotenkin passiiviseksi ja avuttomaksi elämänvaiheeksi ylipäätään? Me jokainen voimme olla osaltamme rakentamassa vanhuutta arvostavaa kulttuuria. Sitä itse asiassa teemme juuri nyt, kun olemme yhdessä näiden asioiden äärellä tässä seminaarissa.

Vanhuspalvelut ovat murroksessa. Siihen liittyen monissa kunnissa pohditaan mm. sitä, miten vanhuspalveluja voidaan organisoida, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja elinajanodotteet nousevat.  Vuoteen 2100 mennessä 80-vuotiaiden ja sitä vanhempien osuuden odotetaan kaksinkertaistuvan ja nousevan 14,6 prosenttiin koko väestöstä (Lähde: Eurostat). Silti säästöpaineet ovat valtavat, kunnissa mietitään kuumeisesti vaihtoehtoja kalliille pitkäaikaishoidolle.

Tilannekuva on siis sellainen, että toisaalta on aktiivisia ja eloisia ”ikääntyneitä”, joilla on mahdollisuus osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. He voivat vielä kohentaa elämänlaatuaan ja näin osaltaan olla positiivisesti vaikuttamassa julkisen talouden kestävyyteen, kun eivät niin tarvitsisi sosiaali- ja terveyspalveluja. Heidän lisäkseen on kuitenkin ikäihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän hoivaa ja huolenpitoa. Onko niin, että yhteiskunnallisessa keskustelussa painottuu tuo jälkimmäinen? Jos vanhuksista puhutaan sote-menoeränä, taakkana ja kustannusten aiheuttajina, niin mistä se kertoo?

Jos ajatellaan, että on jana, jonka toisella laidalla ovat nämä aktiiviset, juuri eläkkeelle jääneet, omin voimin pärjäävät osallistujat ja toisella laidalla laitoshoidossa, palvelutalossa asuva sängyssä makaava vanhus, ansaitsevat kaikki tällä välilläkin olevat ihmiset arvokkaan elämän.

Mihin kohtaa janalla asettuu keinutuolissa villasukat jalassa sukkia kutova mummo? Mihin kohtaa ruskan lehtiä haravoiva ukki? Kaikki me olemme ainakin matkalla tuolle janalle. Ikäännymme itsekin koko ajan. Joku meistä voi pelätä omaa kohtaloaan, mutta kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, millainen tulevaisuutemme tulee olemaan. Jokainen varmasti toivoo kuitenkin, että vaikka mitä tapahtuisi, voisimme silti elää arvokasta elämää.

Kun on tutkittu pitkäaikaishoidossa olevien ihmisten käsityksiä hyvästä elämänlaadusta, on oleellinen määrittävä tekijä ollut hyvä ja sujuva arki. Tähän vaikuttavat ihmissuhteet, mahdollisuus vaikuttaa omaan arkeen, avun saatavuus ja asuinympäristö. (Riitta Räsäsen väitöstutkimus Lapin yliopistosta 2011)

Jokaisella meistä on varmasti yhteinen näkemys siitä, että ihmisellä on oikeus elää hyvää ja arvokasta elämää. Arvokas elämä on mielekästä, arvojen mukaista elämää, olipa ihminen sitten minkä ikäinen tahansa. Ihmisen elämänkokemus on aina arvokasta.

Miten voisimme lisätä vanhuuden arvostamista?

Sukupolvien välisellä kanssakäymisellä, saavutettavuudella ja esteettömyydellä, inhimillisyydellä. Voimme ryhtyä sanoista tekoihin, kuunnella ja kohdata ikääntyneitä ihmisiä ja osoittaa heille kunnioitusta heidän elämänkokemuksestaan. Voimme pohtia keinoja yksinäisyyden vähentämiseen, voimme lisätä mielekkyyttä heidän arkeensa ja päivittäiseen elämään järjestämällä aktiviteetteja, tukemalla yhteisöllisyyttä, vaikuttamalla median kautta. Voimme tarjota heille vastuuta vapaaehtoistyön muodossa, jolloin ihminen saa sisältöä elämäänsä toisten auttamisesta. Diakoniatyöllä voimme tehdä paljon.

Tätä kaikkea kirkko tekee vanhusten, senioreiden, ikäihmisten ja eloisien ikääntyneiden kanssa. Tahtotila on kaikilla varmasti sama: Toivomme, että arvostuksemme näkyisi sekä ikääntyneille itselleen että heidän parissaan työskenteleville.

Lopuksi: Tämä korona-aika toi monelle ikäihmiselle velvoitteen eristäytyä muista, jäädä kotiin, koska niin vahvasti suositeltiin hallituksen toimesta. Nyt kun taas saamme kohdata toisiamme, kertovat nämä tunteikkaat tapahtumat omalla kielellään sen, mikä merkitys on sosiaalisella ulottuvuudella ihmisen elämässä iästä riippumatta. Arvokas vanhuus on sitä, ettei jää yksin.

Raamatussa on useita vanhuudesta puhuvia kohtia. Poimin niistä yhden puheeni lopuksi:

Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan. Jesaja 46:4.