Eksistentiaalisen ja hengellisen tuen merkitys kokonaisvaltaisessa hoitotyössä

Sairaalasielunhoitoa Kokkolassa 50 vuotta

Organisoitua sairaalasielunhoitoa on ollut Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa 50 vuotta. Aika lasketaan ensimmäisen päätoimisen sairaalapapin saamisesta Kokkolaan. Keski-Pohjanmaan keskussairaala perustettiin vuonna 1969, joten ensimmäinen sairaalapappi saatiin siis hyvin pian sairaalan perustamisen jälkeen. Ensimmäisenä sairaalapappina Kokkolassa toimi Göran Hellberg, joka myöhemmin tuli tunnetuksi myös suomalaisten huippu-urheilijoiden kisapappina.

On enemmän kuin paikallaan juhlista tätä kokkolalaisen sairaalasielunhoidon puolivuosisataista taivalta. Haluan onnitella Kokkolan entisiä ja nykyisiä sairaalapappeja ja koko työmuotoa sekä Keski-Pohjanmaan Keskussairaalaa, joka antaa puitteet tälle työlle.

Kaikki nämä vuodet sairaalasielunhoitajat ja sairaalapapit ovat olleet täällä Keski-Pohjanmaan keskussairaalassakin henkilökunnan kumppaneina potilaiden hengellisten ja eksistentiaalisten kysymysten kohtaamisessa. Sairaalapapit ovat tukena myös henkilökunnalle niin heidän henkilökohtaisen elämän kriiseissään kuin myös työnohjaajina ja taakkojen jakajina arkisen työn keskellä. Määritelmän mukaan sairaalapapit ovat potilaita, heidän läheisiään ja henkilökuntaa varten.

Sairaalasielunhoidon pitkä historia

Sairaalasielunhoitoa on Suomessa tietysti ollut paljon pitempään kuin 50 vuotta. Seurakuntien järjestämä sairaalasielunhoito alkoi Suomessa jo vuonna 1925, jolloin Helsingin seurakuntien ensimmäinen sairaalasaarnaaja, pastori K. R. Ilmonen aloitti työnsä.

Sairaiden sielunhoitoa on tietysti ollut olemassa jo ennen kuin organsioitu sairaalasielunhoitotyö alkoi. Seurakunnat ja papit ovat hoitaneet tätä työtä myös Kokkolassa ja Keski-Pohjanmaalla kautta aikain. Sairaiden sielunhoito on nimittäin kristillisen kirkon alkuajoista lähtien katsottu papiston ja seurakuntien toimintaan kuuluvaksi.

Menneinä vuosisatoina lääketieteenkin ollessa nykyiseen verrattuna vielä varsin kehittymätöntä sairaus merkitsi useimmiten vaikeaa äkillistä tai pitkäaikaista kärsimystä, josta ei juuri ollut toipumisen toiveita. Siten sairaiden sielunhoito oli pääasiallisesti lohdutusta tuskissa ja sairauden vaivaaman ihmisen valmistamista iankaikkiseen elämään.

Paha, äkillinen kuolema ilman valmistautumista oli onnettominta, mitä saatettiin ajatella. Tästä kertoo vanha kirkkorukous: ”Herra, varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta”. Äkillinen kuolema koettiin pahaksi juuri siitä syystä, että silloin ei välttämättä jäänyt aikaa valmistautua kuolemaan ja kohtaamaan iankaikkisuus. Papin tulikin erityisesti tukea kuolinvuoteella ja sielunhädässä olevia.

Sairaiden sielunhoidon historiaa tutkittaessa löytyy varsin vanhojakin lähteitä. Niinpä Uplannin maakuntalaissa vuodelta 1295 on kirkkokaaressa 12. luku, joka on otsikoitu ”Sairaalle annettavasta Ehtoollisesta”. Siinä on asiasta seuraavat määräykset:

”Jos talonpoika makaa sairaana ja pyytää pappia luokseen, mutta pappi pitää jotakin muuta asiaa tärkeämpänä ja mies kuolee saamatta Ehtoollista, maksakoon pappi kolme markkaa sakkoa hänen perillisilleen. Jos pappi saa yhtaikaa kutsun lasta kastamaan ja antamaan sairaalle Ehtoollista, hänen tulee ensin auttaa talonpoikaa eikä lasta. Jos pappi pitää lasta tärkeämpänä kuin talonpoikaa ja talonpoika kuolee ilman rippiä, maksakoon pappi kolme markkaa sakkoa talonpojan perillisille. [—] Jos talonpoika syyttää pappia siitä, ettei joku hänen omaisistaan ole saanut Ehtoollista, olkoon papilla oikeus omalla ja kahden muun papin valalla todistaa laillinen esteensä: joko ettei hän ole saanut sanaa tai että piispa on kutsunut hänet luokseen tai että hän on [itse] maannut sairasvuoteella tai että hän sanan saadessaan on lukenut messua. Valan puuttuessa hän maksakoon kolme markkaa sakkoa talonpojan perillisille.”

Tämä nykyihmiselle ehkä jopa koomiseltakin kuulostava kuvaus kuitenkin kertoo, kuinka korkealle prioritettijärjestyksessä asetettiin sairaiden sielunhoito, ja erityisesti ripin vastaanottaminen kuolevalta ja ehtoollisen jakaminen hänelle.

Mitä nykyaikainen sairaalasielunhoito on?

Kun ajattelemme modernia sairaalasielunhoitoa, niin tietenkin edellä mainittuja elementtejä on edelleen keskeisesti mukana. Sairaalapappi voi – osastoista ja sairaalatyypeistä riippuen – edelleen pitää hartauksia. Rippi ja ehtoollinen ovat tietysti edelleen tärkeä osa sairaalasielunhoitajan työtä.

Jos ennen puhuminen ja sanan julistaminen olivat keskiössä, niin nykyisin voi sanoa, että sairaalasielunhoidon keskiössä on potilaan ja hänen läheistensä rinnalla kulkeminen, kuunteleminen, tukeminen ja lohduttaminen.

Sairaalasielunhoidon periaatteet -niminen asiakirja vuodelta 2011 esittää seuraavan määritelmän:

”Sairaalasielunhoitoa voidaan kutsua potilaan vakaumuksen mukaiseksi eksistentiaaliseksi tueksi. Se tarkoittaa ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista elämän suurimmissa muutoksissa, vakavassa sairastumisessa ja kuolemassa.”

Jos ajatellaan, mitä tuo määritelmä käytännössä merkitsee, niin voidaan sanoa, että sairaalasielunhoito antaa henkistä ja hengellistä tukea surun, sairauden ja kuoleman lähellä eläville tai muuten tukea kaipaaville. Työmenetelminä ovat henkilökohtaiset keskustelut ja rukoushetket, yksityiset ehtoolliset, saattohartaudet sairaalan kappelissa, ryhmäkeskustelut, hartaustuokiot ja kirkolliset toimitukset.

Sairaalapapit ovat seurakuntien palkkaamia ja pitkän erikoistumiskoulutuksen läpikäyneitä alansa ammattilaisia, jotka työskentelevät sairaalayhteisön keskellä.  Osa sairaalapapeista on kouluttautunut myös psykoterapeuteiksi. Sairaalapapit ovat sairaalayhteisössä potilaita ja heidän läheisiään varten.

Potilaiden ja heidän läheistensä lisäksi sairaalapapit ovat olemassa sairaalan henkilökuntaa varten. Tässä mielessä sairaalapapit ovat myös sairaalayhteisön työpaikkapappeja. Tämä henkilökunnan tukeminen tapahtuu useimmiten ilman sen suurempaa numeron tekemistä osastojen ja poliklinikoiden arjessa. Tuki henkilökunnalle voi konkretisoitua vaikkapa ”kuinka jaksat” -kysymyksenä hoitajalle tai lääkärille osaston kanslian oven pielessä tai sairaalan käytävällä. Useat sairaalapapit ovat kouluttautuneet myös työnohjaajiksi ja palvelevat paitsi kirkon työntekijöiden, niin sovittaessa myös sairaalan hoitohenkilökunnan jäsenten tai hoitotiimien työnohjaajina.

Sairaalapastoreilla on vahva ammattiosaaminen. Siitä olen ylpeä. He ovat seurakunnan palkkaamia huippuammattilaisia sairaalayhteisön keskellä. Sairaalapastorit ovat osa potilaan kokonaisvaltaisen hoidon tiimiä.

Eksistentiaalinen ja hengellinen tuki on osa kokonaisvaltaista hoitoa

Vaikka juhlistamme siis tänään nimenomaan kokkolalaisen sairaalasielunhoidon puolivuosisataista taivalta, niin haluan tässä seminaarissa ottaa esille sairaalapapin konkreettista työtä yleisemmän näkökulman. Olenkin siksi otsikoinut alustukseni näin: Eksistentiaalisen ja hengellisen tuen merkitys kokonaisvaltaisessa hoitotyössä. Tarkastelen seuraavassa sairaalasielunhoitoa ja hengellistä tukea osana hoitotyön kokonaisuutta.

Voidaan toki perustellusti sanoa, että eksistentiaalisen ja hengellisen tuen antaminen on juuri sairaalasielunhoidon erityisalaa. Mutta toisaalta, sen antaminen ja sen saatavuuden varmistaminen ei ole, eikä voi olla yksin sairaalapappien vastuulla. Osaltaan vastuu hengellisen ja eksistentiaalisen tuen saatavuudesta on koko moniammatillisen hoitotiimin tai hoitoyhteisön vastuulla – ja viime kädessä yleis- ja erikoissairaanhoidon järjestäjän vastuulla.

Tämä koko sairaalayhteisön vastuu asiasta tulee esille esimerkiksi vuodelta 2019 peräisin olevassa Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksessa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisestä. Suosituksessa tuodaan esille, että psykososiaalista, eksistentiaalista ja hengellistä tukea tulee olla tarjolla kaikilla hoidon tasoilla. Tuessa ei ole kyse vain asialle omistautuneiden henkilöiden sydämen asiasta, vaan sen tulee olla osa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon rakenteita. Tämä periaate on yleistettävissä kaikkeen sairaanhoitoon silloin kun hoidon halutaan olevan kokonaisvaltaista.

Mitä hengellisellä ja eksistentiaalisella tuella tarkoitetaan?

Hengellinen ja eksistentiaalinen tuki hoitotyössä voi kuulostaa aika juhlalliselta ja vaikealtakin asialta. Todellisuudessa ei ole kuitenkaan kysymys kovin vaikeasta asiasta. Oikeastaan kysymys on tietynlaisen näkökulman huomioimisesta hoitotyössä.

Kun ihminen sairastuu ja hän tulee tai hänet tuodaan sairaalaan, niin hän tulee sairaalaan kokonaisena ihmisenä. Vaikka välittömänä sairaalaan tulon syynä olisi vaikkapa jalan tai käden vaurioituminen liikenneonnettomuudessa, niin ensiavun hoitopöydällä on ihminen koko elämänsä kanssa. Hänelle tilanne on ainutkertainen. Hän tuo mukanaan koko fyysisen, sosiaalisen, psyykkisen ja myös hengellisen maailmansa.

Myös hoitoa antava lääkäri ja hoitaja tuovat tilanteeseen koko olemuksensa – ainoastaan sillä erotuksella, että hoitava ihminen on paikalla ammattilaisena ja hänellä on mahdollisuus käyttää tilanteessa hyväkseen koko ammatillista repertuaariaan, johon kuuluu spesifin ammatillisen osaamisen (jalan tutkiminen, kipsin laitto, ohjeitten anto) lisäksi ihmisen kokonaisvaltaisuuden oivaltaminen.

Järkyttynyt mieli saa parhaimmillaan vastaansa lääkärin lempeät sanat, hoitajan ystävällisen kosketuksen ja tilanteen rauhoituttua ehkä kysymyksen: miten jaksat, miten voit, haluaisitko keskustella jonkun kanssa.

Katsotaan pikkuisen lähempää joitakin asioita, joita tähän kokonaisuuteen liittyy.

Mitä on hengellisyys?

Eksistentiaaliset kysymykset liittyvät ihmisen olemassaoloon, elämän mielekkyyteen ja tarkoitukseen sekä elämän rajallisuuteen. Eksistentiaaliset kysymykset ja hengellisyys liittyvät hyvin usein läheisesti yhteen. Hengellisyys on osa ihmistä ja on yksi hänen perustarpeistaan. Hengellisyys on osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Hengellisyyteen liittyy halu ymmärtää suhde muihin ihmisiin, Jumalaan ja maailmankaikkeuteen.

Aalto ja Gothoni toteavat kirjassaan ”Ihmisen lähellä, hengellisyys hoitotyössä” (2009), että ihmisen hengellisyys koostuu hänen sisäisistä kokemuksistaan, arvoistaan ja vakaumuksistaan. Kun hoitotyössä kohdataan ihminen, on aina lähtökohtana tuon ihmisen vakaumuksen kunnioittaminen.

Suomalaisten uskonnollisuus

Tutkimusten mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta pitää itseään jollakin tapaa uskonnollisena ihmisenä. Ikääntyneistä jopa 90 prosenttia pitää itseään kristittyinä. Lähes 70 % suomalaisista kuuluu kirkkoon. Täällä Keski-Pohjanmaalla noin kahdeksan kymmenestä kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja esimerkiksi perholaisista yli 92 % kuuluu kirkkoon. Kolme neljäsosaa suomalaisista kertoo erilaisissa tutkimuksissa rukoilevansa.

Uskonto vaikuttaa taustalla suomalaisessa arjessa riippumatta siitä, missä määrin yksilö pitää itseään uskonnollisena tai uskovana. Kristinuskon ja erityisesti luterilaisuuden syvävaikutus kulttuurissa on niin vahva, että nekin, jotka kertovat olevansa uskonnottomia, elävät kirkollisen ja uskonnollisen kulttuurin vaikutuspiirissä.

Onkin joskus sanottu, että Suomessa ateistitkin ovat ”luterilaisia ateisteja”, samaan tapaan kuin vaikkapa Italiassa ateistit ovat ”katolisia ateisteja”. Kulttuurissamme on paljon kristillistä vaikutusta, vaikka emme aina sitä edes huomaa. Aatehistoriallisesti tarkastellen esimerkiksi sellaiset perustavat asiat kuin jokaisen ihmisen varaukseton ihmisarvo tai sellainen arvo kuin oikeudenmukaisuus kumpuavat kristinuskon vaikutuksesta länsimaisessa kulttuurissa.

Suomen kielessä on jaottelu sanojen ”henkinen” ja ”hengellinen” välillä. Sen sijaan esimerkiksi englannin kielessä sana ”spirituality”, suomeksi spiritualiteetti, pitää sisällään molemmat ulottuvuudet. Tarkasti ottaen hengellisyys ei ole vain uskonnollisten ihmisten tai uskovien asia.

Hengellisyyttä, spiritualiteettia, voi olla myös ilman uskoa johonkin korkeampaan voimaan. Tämän ajan hengellisyyttä kuvaavia piirteitä ovat Wikströmin (2009) mukaan esimerkiksi se, ettei siinä aina ole viittauksia tuonpuoleiseen voimaan tai se, että ihminen valikoi vakaumukseensa aineksia erilaisista katsomuksellisista traditioista.

Miksi hengellisiä tarpeita on tärkeä oppia tunnistamaan?

Kuten jo aiemmin mainitsin, ihminen on kokonaisuus ja näin ollen myös vaikuttavan potilaan hoidon tulee olla kokonaisvaltaista. Kokonaisvaltainen hoito, jossa huomioidaan potilaan fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet tuottaa parhaan lopputuloksen.

Parasta hoitoa on siis sellainen hoito, jossa ihmisyys otetaan kokonaisvaltaisesti huomioon.  Kun ihmisen eksistentiaalisia ja hengellisiä tarpeita tarkastellaan tällaisesta laajasta perspektiivistä käsin, niin voimme todeta, että hengellisyyden huomioiminen on perusteltavissa myös lääketieteellisestä ja hoitotieteellisestä näkökulmasta.

Hengellisten ja uskonnollisten kysymysten ymmärtämisen tarve nyky-Suomessa ei ole yleisestä maallistumiskehityksestä huolimatta vähentynyt. Oikeastaan asia on päinvastoin. Miksi näin? Ensinnäkin perustavat olemassaolon kysymykset ovat ihmiselle aivan yhtä tärkeitä kuin aikaisemminkin, vaikka hän ei aina niitä pukisikaan uskonnolliseen sanastoon.

Toiseksi maahanmuuttajien myötä ovat monet uskontoon liittyvät kysymykset tulleet uudella tavalla jopa aiempaa näkyvämmiksi. Sairaalasielunhoitajan ammatillisuuteen ja ammattitaitoon kuuluu sekin, että hän voi tarvittaessa toimia välittäjänä vaikkapa silloin, kun muslimi haluaa keskustella oman uskontonsa edustajan kanssa.

Sairaalassa ihminen on haavoittuvimmillaan

Ihmisen todellisuus on enemmän tai vähemmän järkkynyt, kun hän tulee sairaalan ovesta sisään. Se mikä ehkä terveyden- tai sairaanhoidon näkökulmasta voi näyttää pieneltä tai rutiininomaiselta toimenpiteeltä, voi olla potilaalle suuri kriisin paikka.

Kun ihminen on kriisissä, hänen sisäisen elämänsä alueet aktivoituvat. Silloin tukipilareiksi voivat nousta vakaumus ja siihen liittyvä usko. Ihminen tarvitsee turvaa ja toivoa, kun sairaudet, kipu ja voimien väheneminen on vienyt kyvyn hallita omaa elämää. Yksinomaan jo omien vaatteiden riisuminen ja sairaalan vaatteiden päälle pukeminen voi olla ihmiselle ikään kuin näkyvä merkki autonomian häiriintymisestä. Ihminen, joka on normaalisti tottunut hallitsemaan asioita, voikin yht’äkkiä tuntea avuttomuutta, joka heijastuu koko hänen olemassaoloonsa ja voi aktivoida myös eksistentiaalisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Hengellisten tarpeiden tunnistamisessa tarvitaan ammatillista herkkyyttä ja intuitiota

Hengellisten tarpeiden ilmaiseminen on usein vaikeampaa kuin vaikkapa kivusta puhuminen. Hoitotyön ammatillisuuteen liittyvä herkkyys ja intuitio auttavat havaitsemaan, milloin potilas haluaa jutella hengellisistä asioista tai tavata vaikkapa sairaalapapin.

Potilaan hengellisten tarpeiden tunnistaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Ne saattavat ilmetä epäsuorasti levottomuutena, yleisenä ahdistuneisuutena tai paikallaan pysymisen vaikeutena. Yksin olemisen pelkokin voi joskus olla signaali tarpeesta puhua hengellisistä asioista, samoin kuin jatkuva kivuista valittaminen.

Uskoa ja vakaumusta pidetään joskus niin henkilökohtaisina ja yksityisinä asioina, että jopa ylikorostunut arkuus kysyä näistä asioista voi johtaa siihen, että potilas jää ilman tosiasiallisesti haluamaansa hengellistä tukea. Jos hoitaja tai lääkäri on epävarma, onko hänen aavistuksensa potilaan halusta tai tosiasiallisesta tarpeesta puhua sairaalapapin kanssa oikea, ei ole koskaan väärin kysyä. Kysyvä ei tieltä eksy. Joka tapauksessahan kaikki tapahtuu aina potilaan ehdoilla. Potilas päättää, miten toimitaan.

Ihanteellista olisi, jos hoitaja mainitsisi tulohaastattelussa myös sairaalapapeista, jos hän käy ikään kuin rutiininomaisesti läpi sairaalassa tarjolla olevia tukipalveluita. Hoitaja voi antaa myös kirjallisesti tietoa sairaalapapin palveluista. Tämä olisi tärkeää erityisesti laitoksissa, joissa potilaat/asukkaat ovat pitempään, kuten vanhusten ja muistisairaiden hoivapaikoissa tai psykiatrisilla osastoilla. Monesti ns. maan hiljaiset (usein vanhukset) eivät osaa itse pyytää, saati vaatia. Ja kuitenkin heille voi olla iso lohtu ja turva se, että joku illalla lukisi hänen kanssaan iltarukouksen tai Isä meidän.

Somaattisissa sairaaloissa ja yleensä akuuttipuolella on vain luotettava omaan intuitioon ja kuulosteltava potilasta avoimin mielin. Hoitotyön ammattitaitoa on niin sanotusti normalisoida myös hengellisistä asioista kysyminen eli ne ovat kysymyksiä kysymysten joukossa. Varsinkin vanhusten kohdalla voi asiasta kysyä myös uudelleen. Hämmentävässä tilanteessa potilas/asiakas ei välttämättä osaa aina ilmaista tarpeitaan. Kuuntelemalla, keskustelemalla ja tekemällä havaintoja hoitaja saa tietoa asioista, joista potilas/asiakas kokee saavansa voimavaroja ja toivoa. Lähtökohtana on potilaan todellisuus ja elämäntilanne.

Entäpä sellainen, jos hoitaja kokee, ettei hän ole lainkaan uskonnollinen ihminen tai luokittelisi itsensä peräti ateistiksi tai on vaikkapa muslimi. Voiko silloinkin kysyä potilaalta halusta tavata sairaalapappia? Ei ainoastaan voi kysyä, vaan itse asiassa tulisi kysyä, jos aavistelee, että potilaalla on hengellisen tuen tarve. Kysymys ei ole hoitajan tai lääkärin omasta uskosta tai sen puutteesta, vaan fokuksessa on potilas ja hänen tarpeensa ja oikeutensa. Kysymys on tältäkin osin ammatillisuudesta. Jos uskonto ja hengellisyys on itselle vierasta, kysy kunnioittavasti, mutta rohkeasti. On parempi kysyä kuin olettaa.

Lääkärit, hoitajat ja sairaalan muu henkilökunta linkkeinä potilaan ja sairaalapapin välillä

Sairaalasielunhoito toimii Kokkolassakin yhteistyössä sairaalan henkilöstön kanssa. Sairaalan henkilökunta toimii tärkeänä linkkinä avun tarvitsijoiden ja sairaalapappien välillä. Lääkäri tai sairaanhoitaja voivat rohkaista keskusteluun ja tarjota sairaalapapin palveluita potilaalle. Ilman tätä kumppanuutta ja työtoveruutta sairaalasielunhoitaja ei voi onnistua tehtävässään.

Kun potilas tai omaiset ovat yllättävän sairauden tai kuoleman läheisyyden vuoksi kriisissä, tutuilla ja turvallisilla asioilla on merkitystä. Tarkoituksena on vähentää tai poistaa ahdistusta, jota sairaus ja sen hoito aiheuttavat. Esimerkiksi kuolemanpelkoa ja syyllisyyttä voi vähentää keskustelu sairaalasielunhoitajan kanssa. Kristitylle rippi, synninpäästö ja ehtoollinen voivat tuoda lohdun elämän rajallisuuden ja kuoleman läheisyyden ollessa läsnä.

Mutta kuten Matti Aho toteaa Kokkola-lehden haastattelussa, aina ei tarvitse olla kyse mistään kovin isostakaan asiasta, kun keskustelu sairaalapapin kanssa voi auttaa. Riittää kun haluaa jutella. Potilas itse määrittelee asiat, joista hän haluaa sairaalasielunhoitajan kanssa keskustella. Aiheet voivat olla aivan arkisiakin. Joskus taas mielen päällä on asioita, joita ei voi tai halua jakaa läheisten kanssa. Silloin ulkopuoliselle on helpompi puhua, toteaa sairaalapastori Anne Peltomaa saman lehden haastattelussa.

Kun sanoja ei enää löydy, korostuu kiireettömän läsnäolon merkitys. Hektisessä työympäristössä kiireettömyys tuntuu joskus toteutumattomalta haaveelta tai utopialta. Mutta kiireenkin keskellä, voi puhua ja kuunnella rauhoittaen, katsoa lempeästi ja koskea lempein, kunnioittavin käsin.

Hengellinen hoito edellyttää aina vuorovaikutusta ja tulemista toisen lähelle. Lähelle tuleminenkin tapahtuu kuitenkin aina tiedostaen, että ihmisillä on erilaiset henkilökohtaiset ”reviirit”. Näitä reviirejä tulee kunnioittaa, ja niiden kunnioittaminen on sairaalasielunhoidon lähtökohta.

Päätän professori Martti Lindqvistin ajatukseen: Ammatillisuus on taitoa hoitaa – lähimmäisyys on rohkeutta kohdata.