Johdantopuhe Kemijärven piispantarkastuksen messussa 9.2.2020

Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret. Tervehdin teitä tämän sunnuntain epistolatekstissä olevilla apostoli Paavalin sanoilla:

”Kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.” Fil. 3: 7-8.

Olen nyt kolmatta päivää suorittamassa piispantarkastusta täällä Kemijärven seurakunnassa. Piispantarkastus on kristillisen kirkon alkuaikoihin juurensa ulottava tapa, jossa seurakuntaa laajemman kirkollisen alueen kaitsija eli hiippakunnan piispa vierailee seurakunnassa sitä tarkastaen.

Piispantarkastuksen työmenetelmät toki ovat uudistuneet vuosien varrella. Olen niitä itsekin halunnut uudistaa. Nykyään mukana on vahvasti työyhteisön ja johtamisen kehittämisen ja strategian näkökulma.

Painotus on yhä enemmän taakse jääneiden asioiden analysoimisen sijasta sen pohtimisessa, mitä seurakunnalle kuuluu nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa. Siis sen yhdessä pohtimista, miten tässä tapauksessa Kemijärven seurakunnan kannattaa seuraavan vuosikymmenen aikana kehittää toimintaansa, jotta Kristuksen kirkolleen antama tehtävä tulisi mahdollisimman hyvin hoidetuksi.

Piispantarkastuksen perjantai oli vierailuja seurakunnan yhteistyökumppaneiden luona ja illan päätteeksi vietimme iltapalvelusta Luusuan kappelilla. Lauantaina kävin keskusteluja työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa, ja ilta päättyi konserttiin sekä kuutamohiihtoon ja monohartauteen. Tänään sunnuntaina vietämme seurakunnan yhteistä juhlapäivää messussa Jumalan sanan kuulemisen ja Herran Pyhän ehtoollisen vieton ympärillä.

Olemme kirkkovuodessa taitekohdassa. Olemme siirtyneet joulujaksosta pääsiäisjaksoon. Katseemme siirtyy vähitellen kohti paastonaikaa ja pääsiäistä. Tänään on 3. sunnuntai ennen paastonaikaa eli ns. septuagintasunnuntai. Latinankielinen sana septuagesima eli seitsemänkymmenes viittaa siihen, että pääsiäiseen on aikaa noin 70 päivää. Aiheenamme on ”ansaitsematon armo”.

Ansaitsemattomaan armoon viittaa myös apostoli lukemassani tekstissä, kun hän sanoo Kristuksen tuntemisen olevan arvokkaampi kuin mikään muu asia maailmassa. Kaikki saavutukset, kaikki viisaus ja tieto, niin hyödyllisiä kuin ne voivatkin olla, ovat Kristuksen tuntemisen rinnalla kuin savua. Apostoli Paavali oli saavuttanut paljon tiedon ja viisauden saralla. Silti hän oli valmis lukemaan tuon kaiken tappioksi elämän kaikkein tärkeimmän asian eli Kristuksen tuntemisen rinnalla.

Vuoden 1948 katekismus kuvaa tätä elämän tärkeintä asiaa sanoilla ”Elämämme kallein asia”. Sitä seuraava teksti opettaa: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

 

Kristittynä olemisen ydin on nimenomaan Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja aito, läheinen henkilökohtainen yhteys häneen. Juuri näin Paavali opettaa lukemassani tekstissä: Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.

 

Kristuksen tunteminen perustuu uskoon. Syntejään katuvalle ihmiselle luetaan ansioksi se sovitusuhri, jonka Kristus on kertakaikkisesti ansainnut ristillä. Näin pelastus lahjoitetaan uskon kautta. Sitä ei hankita töin eikä toimin. Sitä ei hankita tekemällä hyviä tekoja. Teot eivät silti ole merkityksettömiä, sillä ne ovat uskon hedelmiä. Armo itsessään kuitenkin lahjoitetaan uskossa sille, joka ei ole sitä ansainnut. Tätä tarkoittaa ansaitsematon armo.

Pyhässä messussa olemme tämän armon lähteillä. Jumalan armo tulee meitä kohti luetussa ja julistetussa sanassa. Armo tulvii konkreettisesti ylitsemme ottaessamme vastaan sakramentin ehtoollispöydässä. Meidän osamme on ottaa uskolla vastaan. Heittäytyä Jumalan ikuisten käsien kannattelemaksi. Armon osallisuuteen päästessämme, mekin voimme apostolin tavoin todeta: kaiken […], mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.