Saarna Vaalan kirkossa 5.1.2020 – Vaalan seurakunnan siirtyessä Oulun hiippakuntaan vuoden 2020 alusta

Oli talvi, ja Jerusalemissa vietettiin temppelin vihkimisen vuosijuhlaa. Kun Jeesus käveli temppelialueella Salomon pylväikössä, juutalaiset piirittivät hänet ja tiukkasivat: ”Kuinka kauan sinä kiusaat meitä? Jos olet Messias, sano se suoraan.”
Jeesus vastasi: ”Minähän olen sanonut sen teille, mutta te ette usko. Teot, jotka minä teen Isäni nimissä, todistavat minusta. Te ette kuitenkaan usko, koska ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.”
Joh. 10: 22-30

**

Tällä sunnuntaille on annettu aiheeksi ”Herran huoneessa”. Ja näinhän se on monella tasolla tänään. Me olemme tulleet kirkkoon, ”Herran huoneeseen”, viettämään messua. Tämän pyhäpäivän Raamatun teksteissä ollaan myös Herran huoneessa: Päivän Psalmissa (84) ”ikävöidään Herran temppelin esipihoille”. Vanhan testamentin tekstissä Samuel oli asettunut nukkumaan pyhäkköön ja Jumala kutsuu häntä. Uuden testamentin lukukappaleessa muistutetaan meitä Kristuksen ruumiista, jonka jäseniä me kaikki omalla paikallamme olemme.

Päivän evankeliumissa puolestaan temppelin vihkimisen vuosijuhlassa Jeesus, Hyvä Paimen, julistaa pitävänsä aina huolta laumastaan. ”He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta”, sanoo Jeesus evankeliumissa.

Näissä tämän sunnuntain Raamatun teksteissä ja tässä hetkessä näkyvä ja näkymätön kietoutuvat toisiinsa. On näkyvä kirkko ja seurakunta, ja on sisäinen sydämen usko. Kristillinen uskomme elää aina näkyvän ja näkymättömän hedelmällisessä jännitekentässä.

Kun keskustelen ihmisten kanssa uskosta tai kirkosta, kuulen heidän usein sanovan, ettei minun tarvitse tulla kirkkoon kohdatakseni Jumalan. ”Metsä on minun kirkkoni” ja ”Uskoni on yksityisasia, minun ja Jumalan välinen”, kuulee usein sanottavan. Noiden lauseiden todenperäisyyttä ei toki voi kiistää, mutta samalla niistä kuitenkin puuttuu jotakin. Kristinusko on enemmän kuin vain ”minä yksityisessä metsäkirkossani”.

Sinäkin tulit tänään kirkkoon. Kävelit kirkon ovesta sisään, istuuduit penkkiin. Et siis jäänyt yksityiseen metsäkirkkoon, vaikka ehkä nautit suurestikin siellä olosta, vaeltelusta luonnossa tai hiihtämisestä lumisessa metsässä. Sinä tulit kirkkoon, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Hyvä niin.

Miksi kirkkorakennus seurakunnan yhteisenä kotina on tärkeä? Miksi seurakunnan on tärkeä tulla koolle? Kirkkorakennus on Herran huone, ei siis mikä tahansa arkkitehtoninen nähtävyys, vaikka samanaikaisesti se voi sitäkin olla. Useimmiten kirkkorakennus näkyy kaupungin tai kylän katukuvassa. Jo ulkoisella olemuksellaan kirkkorakennus kiinnittää ohikulkijan huomion. Se on merkki ja muistutus näkymättömästä todellisuudesta.

Suomalaisessa maisemassa olemme tottuneet näkemään kirkon ristin muita rakennuksia korkeammalla. Mutta aivan samalla tavalla puhuttelee vaatimaton risti, jollaisia olen nähnyt esimerkiksi tansanialaisen peltihallia muistuttavan kirkon katolla tai hongkongilaisen kerrostalon seinässä. Sielläkin on kirkko. Sielläkin on Herran huone. Sielläkin kokoontuu rukoileva kristillinen seurakunta. Siis jo kirkko rakennuksena julistaa, oli se sitten komeampi tai vaatimattomampi.

Kaikkivaltiaan Jumalan olemukseen kuuluu, ettei Hän ole sidottu aikaan tai paikkaan, vaan Hän on kaikkialla. Ja kuitenkin alusta asti kristityt ovat ymmärtäneet kirkon paikaksi, jossa aivan erityisellä tavalla saamme kohdata kolmiyhteisen Jumalan. Vaikka Herra ei asukaan käsintehdyissä temppeleissä, on kirkko käsitetty aina Jumalan huoneeksi. Rukouksen, ylistyksen ja kristittyjen yhteisen perheaterian, ehtoollisen vieton, paikaksi.

Nyt olemme Vaalan kirkossa, joka täyttää pian 60 vuotta. Tänne on ehtinyt näinä vuosikymmeninä kokoontua rukoileva ja Jumalaa ylistävä seurakunta iloineen ja suruineen, puhumattakaan sukupolvista, jotka kokoontuivat jo vanhaan Säräisniemen kirkkoon 1780-luvulta lähtien. Näille kirkkorakennuksille ja kaikille kirkoille on yhteistä se, että ne on rakennettu Jumalan kunniaksi ja seurakunnan kokoontumisen ja rukouksen paikaksi.

Meidän on tärkeä tulla seurakuntana yhteen herran huoneeseen, koska vanhan sanonnan mukaan yksi puu ei kauan pala. Oletko joskus yrittänyt polttaa uunissa tai nuotiossa yhtä ainoaa puuta? Hyvin vaikeaa se on. Helposti tuloksena ei ole muuta kuin savua. Kun puita on monta, lietsovat ne tulta toisiinsa ja puut palavat hyvällä liekillä. Samoin on kristittyjen laita. Uskomme elävänä pysyminen tarvitsee tulemista yhteyteen toisten kristittyjen kanssa. Siksi sinäkin teit hyvin, kun tulit tänään kirkkoon yhteiseen jumalanpalvelukseen.

”Herran huone” ei käsitteenä kuitenkaan tarkoita vain kirkkorakennusta. Herran huone viittaa myös siihen elävään seurakuntaan, joka kirkossa kokoontuu. Uudessa testamentissa on runsaasti vertauskuvia seurakunnasta: viinipuu oksineen, Kristuksen ruumis erilaisine jäsenineen, mutta myös ihmisistä koostuva seurakunta on ”Jumalan temppeli”.

Seurakunta on myös ”pyhien yhteisö”. Uskontunnustuksen loppupuolella on nimittäin kohta, jossa sanomme ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden…”.  Kirkko ja seurakunta ei ole ensi sijassa järjestö tai organisaatio. Olennaista siinä on Pyhän Hengen luoma yhteys Jumalaan ja yhteys kristittyjen kesken. Seurakunta on olemassa ennen meitä ja meidän jälkeemme. Me emme kannattele sitä vaan seurakunnan yhteinen usko kannattelee meitä.

Seurakunta ja kirkko pyhien yhteisönä pitää sisällään meidät täällä maan päällä vaeltavat kristityt, jotka vasta tähyilemme kohti taivaallista kotiamme. Seurakunta ja kirkko pyhien yhteisönä pitää sisällään kuitenkin myös jo perille päässeet kristityt. Saamme kuulua samaan pyhien yhteyteen Paavalin, Pietarin tai myös oman maamme hengellisten isien ja äitien, kuten vaikkapa Paavo Ruotsalaisen, Lars Levi Lestadiuksen tai virsirunoilija Anna-Maija Raittilan kanssa. Tähän Jumalan ihmisten joukkoon, pyhiinvaeltajien joukkoon voimme omalta vaatimattomalta osaltamme yhtyä. Seurakunnan usko todella kannattelee meidän vähäistä uskoamme.

Kristillinen seurakunta pyhien yhteytenä on myös rukoileva seurakunta. Ja vaikka rukous on saman arvoinen metsässä tai kirkossa, niin kirkko on perinteisesti ollut aivan erityinen rukouksen ja Jumalan Sanan kuulemisen paikka. Siitä me saamme todistuksen tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstissä.

Nuori Samuel on tämän sunnuntain otsikon mukaisesti Herran huoneessa, Silon temppelissä, jonne hänet on tuotu pappi Eelin ohjauksessa palvelemaan Herraa. Herra kutsuu Samuelia nimeltä tämän nukkuessa temppelissä. Samuel luulee Eelin kutsuvan häntä ja juoksee tämän vanhan Jumalan palvelijan tykö. Eeli kieltää kutsuneensa Samuelia ja käskee hänen mennä takaisin nukkumaan. Tämä toistuu toisen kerran. Vasta kolmannella kerralla Eeli käsittää Jumalan puhuttelevan ja kutsuvan nuorta Samuel-poikaa.

Eeli antaa Samuelille ohjeen vastata ”puhu, Herra palvelijasi kuulee”, jos Herra vielä kutsuu häntä temppelissä uudelleen. Herra todella kutsui, ja niin Samuel vastasi Eelin opettamilla sanoilla: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee”.

Nuori Samuel on meille tänään Vaalan Herran huoneeseen kokoontuneelle seurakunnalle esimerkkinä. Kunpa myös meillä olisi yhtä herkät korvat kuulla täällä Vaalan kirkossa Jumalan puhetta kuin Samuelilla oli Silon temppelissä. Jumalan puhetta julistetussa sanassa ja virsissä tai kirkkotaiteessa. Kunpa meidän rukouksemme tänään olisi sama kuin nuoren Samuelin pyyntö: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee”.

Kaikkein konkreettisin kohta tässäkin messussa kuulla Jumalan puhe ja kutsu on Herran Pyhä ehtoollinen. Kutsu ehtoollispöytään kuuluu ”Tulkaa, sillä kaikki on valmiina”. Ehtoollisen vietto on käsin kosketeltava hetki, jossa näkymätön ja näkyvä kohtaavat. Ehtoollisen salaisuudessa itse Kristus palvelee meitä. Ehtoollispöydän osalta Jumalan puhe siis on kutsu: ”Tule”. Tule, ota vastaan Kristuksen ruumis ja veri. Tule ota vastaan syntien anteeksiantamus.

Mutta ehtoollispöydästä noustuamme astuu kuvaan mukaan Jumalan toisenkinlaisen viestin kuuleminen. Alttarilta meitä kehotetaan lähtemään liikkeelle tähän ympärillämme olevaan maailmaan viemään evankeliumin ilosanomaa eteenpäin. Näin loppiaisen, lähetyssunnuntain, aattona kehotus saa aivan erityisesti lähetyskäskyn muodon: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää”.

Jumalan puheen kuuleminen tänään alttarin äärestä ehtoollispöydästä lähdettäessä on myös diakoninen kehotus lähteä arjen jumalanpalvelukseen toteuttamaan sitä lähimmäisenrakkautta, joka on heijastus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Kysymys on siis aivan arkisesta ja usein hyvin vähäeleisestä vierellä kulkemisesta vaikkapa sellaisen ihmisen rinnalla, joka on menettänyt läheisensä tai jolla on vaikeaa läheistensä kanssa.

Tänään täällä Vaalan kirkossa, Herran huoneessa, Jumalan puhe meille on siis kahtalainen. Kutsu ”tule” ja omista se armo, jonka ihmiseksi tullut Jumalan Poika on ansainnut. Ja toiseksi se on kehotus ”lähde” palvelemaan Herraa ja lähimmäisiäsi tämän maailman keskellä.