Juoksu haudalle

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: »Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.»

Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle. Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle.

Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista. Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa. (Joh. 20: 1-10)

*

Kristus on ylösnoussut. Jeesus elää!

Iloviestiä Kristuksen ylösnousemuksesta kerrotaan tänä pääsiäisen juhlapäivänä kaikkialla maailmassa. Tämä riemullinen sanoma vain korostuu tänä koronakeväänä, jolloin olemme pakotettuja elämään kotiemme seinien sisäpuolella niin paljon kuin mahdollista. Ylösnoussut Kristus, joka tuli läpi lukkojenkin, voi tulla luoksesi läpi koronaeristyksenkin.

Kuulemassamme evankeliumissa pääsiäisaamun tapahtumat panevat vauhtia opetuslapsiin. Kävely ei enää riitä, vaan täytyy panna juoksuksi.

Heittäydytäänpä apostoli Johanneksen osaan. Siis hänen, josta evankeliumiteksti käyttää nimitystä ”se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain”. Lähdetään sielumme silmillä katselemaan ja mielikuvituksellamme näkemään, mitä kaikkea hän koki. Näin Johannes tilittää meille tuntojaan tuona merkillisenä aamuna:

Et ikinä usko, mitä on tapahtunut! Aurinko oli hädin tuskin noussut. Oli aikainen aamu ja vielä hämärää. Olimme Jeesuksen lähimpien opetuslasten kesken kokoontuneet yhteen saamaan turvaa toisiltamme pelon ja hämmennyksen keskellä.

Yhtäkkiä sisään ampaisee hengästynyt Magdalan Maria. Hänen hiuksensa olivat liimautuneet hien kostuttamalle otsalle. Maria hengitti melkein kaksinkerroin. Hän oli selvästi tullut juoksujalkaa. Mutta mikä kiire Marialla oli tähän aikaan aamusta, ihmettelin – ja katsoin naista, jonka silmissä oli hätä ja hämmennys.

Pysähdytäänpä tähän ja palataan tähän hetkeen pääsiäisenä 2020. Tämä Jeesuksen rakkaan opetuslapsen tiheätunnelmainen kuvaus sisältää paljon, vaikka ajallisesti kyse on luultavasti vain parista minuutista.

Johanneksella ja Pietarilla ja muilla Jeesuksen opetuslapsilla oli ollut todella rankkaa. He eivät voineet vieläkään käsittää, miksi Juudas oli pettänyt Jeesuksen. He olivat joutuneet omin silmin todistamaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuolemaa. Kaikki tuntui hajonneen sirpaleiksi. Pietarin mieltä kalvoi se, että hän oli kieltänyt kolmesti tuntevansa Herraa. Muistokin siitä sattui kuin tikari sydänalaan.

Johannes oli nähnyt kaiken läheltä. Hän mietti hämmentyneenä siitä, päättyikö kaikki todella näin. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kokenut Jeesuksen seurassa lähes kolmen vuoden aikana tuntui nyt haihtuvan kuin savuna ilmaan.

Palataanpa tästä hetkestä takaisin huoneeseen, johon Maria oli juuri rynnännyt. Heittäydytäänpä taas kuulostelemaan Johanneksen tuntoja. Näin hän meille kertoo:

Minä ihmettelin, mikä Mariaa näin lennätti. Jokin oli saanut hänet pois tolaltaan. Sitä yritin häneltä kysyä saamatta ensin mitään järjellistä vastausta. Kun Marian hengitys tasaantui, sai hän viimein sanottua sen, mikä hänen mielensä täytti. Se tuli ulos melkein parkaisuna: »Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.» Hetkeen en käsittänyt, mistä ihmeestä Maria nyt puhuu. Ajattelin jo, että hän on menettänyt järkensä tai nähnyt unta.

Miten niin ovat vieneet Herran pois? Ketkä ovat vieneet, ja minne hänet on viety, sain lopulta kysyttyä. Tätä mietin tuossa hetkessä enemmän kuin mitään muuta. Maria ei kuitenkaan osannut vastata, vaan toisti samaa asiaa silmät hämmennyksestä pyöreinä: ”Ovat vieneet Herran pois”, ”ovat vieneet Herran pois”.

Katsoimme Simon Pietarin kanssa epäuskoisina toisiamme ja kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti juoksemaan haudalle.  Oliko joku varastanut Jeesuksen ruumiin? Niin monta kysymystä risteili mielessäni vailla vastausta. Minun oli pakko päästä haudalle ensin ja siksi juoksin lujempaa kuin koskaan. Olin epätietoinen ja epätoivoinen. Halusin omin silmin nähdä mistä oli kysymys. (Joh. 20:3-4)

Pysähdytäänpä taas tähän ja palataan hetkeksi pääsiäiseen 2020. Magdalan Maria oli siis käynyt haudalla ja oli tullut kertomaan apostoleille siitä, mitä oli nähnyt. Mutta miksi Maria oli mennyt jo niin aikaisin aamulla haudalle? Kun suru on suuri ja ikävä kova, varmasti tulee aika usein käytyä haudalla heti hautajaisten jälkeen. Ehkä päivittäin tai jopa monta kertaa päivässä. Niin Mariakin oli mennyt haudalle heti aamulla anivarhain.

Haudalle päästyään Maria oli nähnyt, että kivi oli siirretty pois haudan suulta. Voimme vain kuvitella, mitä Marian mielessä oli täytynyt liikkua, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. Marian hämmennys purkautui nopeaksi toiminnaksi.  Hän lähti välittömästi kertomaan asiasta opetuslapsille. Hän ei jäänyt miettimään tai harkitsemaan asiaa. Hänen oli pakko saattaa tuo uutinen heti muiden tietoon.

Taas juostaan. Ensin Maria juoksee ja sitten juoksevat Pietari ja Johannes. Vaikka he ovat kaikki surun murtamia, heillä oli silti voimaa juosta.

Lyöttäydytäänpä ajatuksissamme taas Johanneksen mukaan hänen saapuessaan haudalle. Näin Johannes meille raportoi:

Päästyäni perille, en uskaltanut ensin mennä sisälle hautaan. Rohkeuteni riitti ainoastaan kurkistamaan nopeasti sisälle hautaan. Jeesuksen ruumista en nopealla vilkaisulla nähnyt. Ainoastaan käärinliinat näin. En voinut ymmärtää tapahtunutta, mutta se, mitä Maria oli kertonut, näytti olevan totta.

Nyt tuli haudalle myös Simon Pietari. Hän ohitti minut päämäärätietoisesti ja asteli sisälle hautaan. Tuossa hetkessä olin iloinen, että Pietarilta löytyi rohkeutta, jota minulta puuttui. Pietarin esimerkin voimalla minäkin rohkenin lopulta mennä ihmettelemään ja katselemaan. Ja toden totta: Jeesuksen kasvoilla ollut hikiliina oli omana käärönään sivussa muista käärinliinoista. Herran ruumista ei näkynyt missään.

Olin Pietarin kanssa täynnä ihmetystä ja hämmennystä. Kyllä, näimme nyt omilla silmillämme sen, että Magdalan Maria oli puhunut totta. Hauta todella oli tyhjä. Tuossa hetkessä emme tietenkään muistaneet tai ymmärtäneet, että Jeesushan oli puhunut tästä. Hän oli kertonut kuolemansa jälkeen tapahtuvasta ylösnousemuksesta.

Ymmärryksemme oli aluksi aivan lukittu. Ajatukset risteilivät mielessä. Palaset eivät olleet asettua millään paikoilleen.

Vähitellen kuitenkin aloin tuntea lämpöä sydämessäni. Jokin selittämätön rauha alkoi laskeutua mieleeni. Minä olin nähnyt omin silmin. Ja minä uskoin. Tajusin, että Herra ei ole täällä. Vapahtajan ylösnousemuksen ilo alkoi hiipiä mieleeni.

Pysähdytäänpä taas tähän ja palataan omaan pääsiäiseemme koronakeväänä 2020. Tulemme pääsiäisen evankeliumin avainsanojen äärelle. Johannes näki ja uskoi. Hän uskoi, vaikka ei vielä ymmärtänyt. Sanotaanhan evankeliumissa: ”Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.” Vielä he eivät ymmärtäneet. Mutta silti Johannes uskoi.

Kuinka tuttua meillekin. Kipuilemme usein oman ymmärryksemme kanssa. On vaikea uskoa ja luottaa asioihin, joita ei ymmärrä; jotka eivät mahdu järkeemme. Joskus oman ymmärryksen rajat tahtovat leikata siivet uskolta.

Mutta usko ei ole järkeilyä. Usko on luottamusta ja heittäytymistä. Tästä Heprealaiskirje sanoo näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11:1). Usko on siis sellaista todellisuutta, jota toivotaan. Usko on näkymättömän näkemistä.

Vanha raamatunkäännös sanoo saman asian näin: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Usko on siis ojentautumista kohti näkymätöntä todellisuutta.

Usko ja toivo liittyvät siis hyvin läheisesti yhteen. Toivo on kuin uskon kaksonen tai kuin saman kolikon toinen puoli.

Toivoa miettiessämme olemme Magdalan Marian, Johanneksen ja Pietarin rinnalla. Ilman haudalle kiiruhtamista meilläkään ei ole toivon kokemusta. Sieltä, Jeesuksen tyhjältä haudalta se löytyy myös kevättalvella 2020.

Kristityn toivo ei ole peräisin hänestä itsestään. Toivoa ei puristeta oman mielen sopukoista. Kristitylle toivo on aina taivaan lahjaa. Jotain sellaista, jota meissä itsessämme ei ole. Jotain sellaista, joka ylittää meidän kykymme olla toiveikkaita tai tuntea toivoa. Kristitylle toivo on itse ylösnoussut Kristus.

Tämän ylösnousemuksen toivon varaan saamme rakentaa myös koronakevään pääsiäisenä. Hän, ylösnoussut Kristus, voittaa tappiomme. Hän, ylösnoussut Kristus, kuivaa kyyneleemme. Hän, ylösnoussut Kristus, nostaa kaatuneet. Hän, ylösnoussut Kristus, kantaa kuolleet elämään.

Ilman ristin pääsiäistä ei ole syntien sovitusta. Mutta ristin pääsiäistä seuraa ylösnousemuksen pääsiäinen. Yötä seuraa aamu, pimeää seuraa valo ja kuolemaa seuraa iankaikkinen elämä.