Kasva armossa Jeesuksen

Hyvä ystävä. Olet tullut tänne Suvijuhlille ja olet ollut täällä hyvästä syystä. Se syy on kirjoitettu jo näiden Suvijuhlien otsikkoon: ”Se lähde auki on kaikille.” Toivottavasti olet näiden päivien aikana kokenut tämän omalle kohdalle todeksi; että armoa ja anteeksiantamuksen lähde on ollut avoinna. Jo juhlien otsikossa on kaksi kutsuvaa ja myönteisiä mielikuvia herättävää sanaa. Ensinnäkin juuri tuo sana lähde. Se herättää ajatuksen raikkaasta ja virvoittavasta vedestä. Kukapa ei haluaisi hakeutua lähteen luo, varsinkaan, jos on janoissaan. Toinen hyvä sana juhlien otsikossa on ”kaikille”. Jos jokin on tarkoitettu kaikille, se ei ole vain harvoille ja valituille. Ei vain jollekin eliittiporukalle, vaan kerta kaikkiaan kaikille. Myös sinä, hyvä ystäväni, kuulut noiden ”kaikkien” joukkoon.

Haluan puhua teille tuosta kaikille auki olevasta lähteestä ja jakaa iloa siitä teidän kanssanne. Kristinuskon sanoma on nimittäin ilon sanoma. Se on helpotuksen sanomaa. Se on luottamuksen sanomaa. Evankeliumi-sanahan jo sinänsä tarkoittaa ilosanomaa, sanomaa ilosta.

Mutta onko evankeliumi meille todella ilosanoma? Koemmeko niin ja ajattelemmeko niin? Vai vetääkö evankeliumista puhuminen suupielet alaspäin ja aiheuttaako se ryppyjä otsalle. Löydämmekö evankeliumin sanomasta yhä todella ilon?

Ilohan on voimakas tunne, voisiko sanoa jopa, että ilo on elämys. Sallimmeko me, että tuo lähde todella saa meissä aikaan iloa? ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” Näin Paavalikin rohkaisee meitä iloon Filippiläiskirjeessään (4:4).

Ilomme synnyttää armo Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen yhteydessään eläminen. Jeesuksessa Jumala on tehnyt sovinnon meidän ja itsensä välille. Synnin vuoksi jokainen meistä on sovituksen tarpeessa. Emme kykene itse itseämme sovittamaan. Sovituksen on tultava ulkopuoleltamme – itse Jumalalta. Jeesus on tuonut tuon sovinnon sanan meille, ja merkillisellä tavalla hän on myös itse paitsi viestintuoja, myös itse tuo sovinto ja syntien sovitus.

Evankeliumin ilo syntyy ennen muuta siitä, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt puolestamme. Hän on sovittanut meidät itsensä kanssa. Evankeliumin ilo on sovitettuna olemisen iloa. Iloa siitä, että Kristus on kantanut syntimme ristille.

Tästä aiheesta puhuu tämän sunnuntain epistolateksti, joka on Roomalaiskirjeen neljännestä luvusta. Ehkä kuulitte sen jo tänään jumalanpalveluksissa, joita vietettiin Himangan, Raution, Pyhäjoen ja Kalajoen kirkoissa. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (4:1-8):

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä – ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.” Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta:

      – Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi
ja joiden synnit on pyyhitty pois.
Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Autuaita eli ikionnellisia ovat ne, jotka ovat päässeet sovintoon Jumalan kanssa; ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi; ne, joiden synnit on pyyhitty pois.

Martti Luther on tunnetusti puhunut tästä sovituksesta, jonka Jumala valmistaa Pojassaan, autuaana vaihtokauppana. Me luovutamme syntimme ja Jumala lahjoittaa meille armon ja vapahduksen Kristuksen työn tähden. Kristus ottaa päälleen syntien likaamat vaatteemme. Me saamme pukea yllemme Kristuksen puhtauden. Jumala näkee meissä Kristuksen täydellisyyden.

Näinhän ihminenkin, useimmiten pieni vauva, puetaan kasteessa valkoiseen vaatteeseen. Tuo Valkea Kastemekko kuvastaa Kristuksen puhtautta, jonka kätköihin tuo ihminen saa turvassa jäädä. Kristus on pessyt puhtaaksi kastettavan, niin että Jumala näkee hänet viattomana ja synnittömänä.

Autuaasta vaihtokaupasta seuraa myös se, etteivät sen osapuolet jää ennalleen. Kristityn kanssa yhdeksi tullut Kristus alkaa vaikuttaa armahdetussa syntisessä. Lutherin mukaan Jumala alkaa suorastaan tehdä syntisestä vanhurskasta. Kristuksen vanhurskaudesta alkaa tulla myös kristityn vanhurskautta. Ei omasta ansiosta, vaan sen myötä, kun Kristus elää kristityssä. Jumalan pelastava teko Kristuksessa toteutuu myös kristityssä, jossa Kristus itse asuu. Myös Jumala katsoo ihmistä ikään kuin uusin silmin.

Tässä ajassa kristityssä näkyvä pyhyys jää aina vajaaksi. Mutta Jumalan silmissä olemme sataprosenttisesti vanhurskautettuja Kristuksen työn tähden. Jumalan katse on armon katse.

Meitäkin kutsutaan katsomaan toisiamme samanlaisella katseella kuin Kristuksen katse on. Voisiko meidän katseemme olla armahtava katse? Vaikka niin usein varmaan totta onkin, että näemme edessämme lähimmäisemme kaikkine särmineen ja kulmineen. Sekin kaikki on luultavasti ihan totta ja todellisia havaintoja siitä ihmisestä. Mutta voisimmeko me harjoitella useammin katsomaan tuota lähimmäistä Jumalan ja Kristuksen katseella? Sillä katseella, joka näkee hänet Jumalan rakkauden kohteena? Sovitettuna ihmisenä ja Jumalan lapsena? Osaisimmeko katsoa jopa itseämme joskus Jumalan rakkauden silmillä? Sovitettuna ja vapautettuna elämään evankeliumia, ilon sanomaa todeksi?

Kristittyä kutsutaan Kristuksen seuraamisen tielle, jotta Kristus saisi muotoa meissä; meitä kutsutaan elämän kestävään muutokseen. Lutherin mukaan kristityssä onkin läsnä erikoinen paradoksi eli jännite tämän elämän loppuun saakka. Kristitty on nimittäin yhtä aikaa sekä vanhurskas (Jumalalle kelpaava/Jumalan hyväksymä) että syntinen. Olemme siis yhtä aikaa sekä hyväksyttyjä että yhä syntiin taipuvaisia.

Sovinto Jumalan kanssa merkitsee kuitenkin sitä, että meidän ei tarvitse pelätä Jumalan oikeudenmukaisuutta ja vihaa. Sen sijaan vapaudumme syyllisyyden taakasta ja pääsemme Jumalan rakkauden yhteyteen. Tuon syyllisyyden voi joku kokea syyllisyytenä joistakin tietyistä teoista, toinen kokee ehkä pikemmin häpeää tiedostaessaan olevansa arvoton saamaan osakseen Jumalan armon. Yhtä kaikki, Jumala tahtoo vapauttaa meidät noiden taakkojen alta ja ottaa meidät rakastavaan yhteyteensä.

Tätä on tuo ilon sanoma. Ja tästä ilosta kumpuaa ja on aikojen saatossakin kummunnut monenlaista ylistystä ja monia kiitoslauluja. Jo Raamatussa tähän sanomaan liittyy myös värikkäitä kielikuvia. Vanhan testamentin kirjoituksissa, evankeliumeissa, Paavalilla. Ja toki myös kristittyjen elämässä kautta historian.

Pohtiessani tätä puhettani kiinnitin huomiota joihinkin vähän ehkä erikoisempiin kielikuviin kristillisessä perinteessä, joilla Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan on kuvattu.

Yhden tällaisen ajatuksen löysin Laestadiukselta. Laestadiuksen mukaan aloite sovitukseen tulee yksin Jumalalta ja sovitus tapahtuu ilman ihmisen minkäänlaista ansiota. Sovitus ihmisen ja Jumalan välillä oli Laestadiukselle voimallinen, koko hänen elämäänsä kannatteleva kokemus. Sovitusta pohtiessaan tuo käsitys sovituksesta osoittautuu hänelle oikeastaan välttämättömäksi Jumalan toimintatavaksi, sillä ”vanhempien täytyy kärsiä jumalattomien lastensa tähden”. Jeesuksen kärsimys ja sovitustyö vertautuu Laestadiuksella hieman samanlaiseksi kokemukseksi kuin on vanhemman (oikeastaan Laestadiuksella äidin) kärsiminen oman lapsensa puolesta. Tällaiseen Jumalan rakkauteen Laestadius turvasi ja juurtui koko elämänsä ajan, kääntymyskokemuksestaan lähtien.

Matteuksen (ja Luukkaan) evankeliumissa Jeesus puolestaan pukee Jumalan rakkauden kielikuvaksi kanaemosta, joka haluaa koota ”poikaset siipiensä suojaan” (Matt. 23:37). Jumala toivoo, ettei ihminen torjuisi hänen hyväksyvää rakkauttaan Jeesuksessa. Tämä kohta sekä kielikuva kanaemosta oli myös Lutherille rakas. Jopa Johann Sebastian Bach kirjoitti tämän kielikuvan Matteuspassioon, (kuoron ja alton aariaan Sehet, Jesus hat die Hand), jonka aariassa lauletaan vaikuttavasti kananpoikasista, joiden on hyvä pysyä Jeesuksen sylissä niin elämässä kuin kuolemassa (vaikka kielikuva on Matteuksen varsinaisen passiokertomuksen tekstin ulkopuolella).

Hyvä seuravieras. ”Kasva armossa Jeesuksen” on näiden Suvijuhlien päätösseurojen otsikko. Kun täältä itse kukin lähdemme omaan arkeemme, niin muistetaan se, että armossa kasvaminen on yhä syvemmälle kiinnittymistä Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Armossa kasvaminen on matkakumppanuutta Jeesuksen kanssa.

Mutta armossa kasvaminen on matkakumppanuutta myös toisten saman tien kulkijoiden, erilaistenkin ja hieman eri tavoinkin uskovien, mutta kuitenkin turvansa Jeesukseen panevien kanssa.

Kristityn elämä on siis yhteyttä Kristukseen ja se on yhteyttä toisiin Kristuksen yhteydessä eläviin. Eräässä laulussa lauletaan: ”Kun on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä, niin me voimme yhdessä oppia elämään ihmisinä.” Siinä on meille kotiläksyä lähtiessämme juhlilta arkemme keskelle: Pidetään tiukasti kiinni Kristuksen kädestä tai pikemminkin Kristus pitää meidän kädestä kiinni. Ja pidetään kiinni toinen toistemme käsistä vaeltaen elämän matkaa kohti Taivaan kotia.