Kiitollisuus isänmaasta

Hiihdän Kilpisjärven jäätä pitkin koronavuoden kevättalvella. Takanani kohoaa tarunhohtoinen Saana-tunturi. Oikealla avautuu Mallan luonnonpuisto tuntureineen. Edessä siintävät Ruotsin ja Norjan puolen majesteettiset vuoret Pältsän ja Bárrás. Tunnen oloni pieneksi ympärillä avautuvan suuren luonnon keskellä. Saavun kolmen valtakunnan rajapyykille.

Olen muistelumatkalla, sillä 75 vuotta aikaisemmin, 27. huhtikuuta 1945, joukko nuoria suomalaisia sotilaita hiihti samaa reittiä kolmen valtakunnan rajapyykille. Niin nuoria olivat nuo pojat, että joukkoa kutsuttiin ”lasten ristiretkeksi”. Oma isänikin oli mukana tuossa Lapin sodan nuorten sotilaiden joukossa, vaikka ei rajapyykille asti päässytkään, koska hänet kotiutettiin hieman aiemmin.

Kolmen valtakunnan rajalle päästyään nostivat nuo nuoret suomalaissotilaat siniristilipun rajapyykin päälle. Siinä se liehui merkkinä siitä, että sotatoimet olivat päättyneet koko Suomen alueella. Rajapyykille nostettu lippu oli rauhan ja vapauden symboli.

Tänään, itsenäisyyspäivänä, siniristilippujen liehuessa Saamenmaalta Hankoniemelle asti, tiedostamme, että meillä on paljon aihetta kiittää. Mutta ainakin oman arkeni keskellä huomaan turhan usein unohtavani kiitosaiheet. Miten on sinun laitasi, hyvä kuulija? Oletko muistanut kiittää?

I dag, på självständighetsdagen, då de blåvita flaggorna vajar från Sápmi till Hangö udd, inser vi att vi har mycket att tacka för. Men i min vardag glömmer åtminstone jag ofta det jag har att tacka för. Hur är det med dig? Har du kommit ihåg att tacka?

Voisiko kiitollisuus kaikesta meillä olevasta hyvästä kirkastua vielä enemmän, kun katsomme niitä maailmalla riehuvien sotien ja rajoillemme vyöryvien kriisien taustaa vasten.

Saamme olla kiitollisia vahvasta demokraattisesta oikeusvaltiostamme. Saamme olla kiitollisia siitä, ettei kouluun pääseminen ole Suomessa kiinni vanhempien varallisuudesta. Saamme olla kiitollisia myös vähäisestä korruptiosta maassamme.

Näin hyvin eivät asiat ole kaikissa maailman maissa. Monessa maassa on totta se, mitä Jeesus sanoo evankeliumitekstissä: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla.”

Kuinka hämmästyttävän ajankohtaisia nuo Jeesuksen sanat ovatkaan vielä tänäkin päivänä. Joka päivä tiedotusvälineet vyöryttävät tajuntaamme uutisia eri puolilta maailmaa siitä, kuinka – Jeesuksen sanoin – ”hallitsijat ovat kansojen herroja”. Tajuntamme täyttyy uutisista, joissa kerrotaan demokratian kuihtumisesta ja kansalaisyhteiskunnan elintilan kapenemisesta.

Jeesus ei suinkaan sanonut noita sanoja ”te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla”, Jeesus ei sanonut niitä vain yleisenä yhteiskunta-analyysinään. Hän pohjusti sanoillaan viestiä omille oppilailleen: ”Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.”

Sanojen kuulijoina olivat Gennesaretin järven kalastajat ja muu Jeesusta seurannut sekalainen seurakunta. Sana epäilemättä sattui heihin, sillä tärkein kysymys tuntui heidänkin mielessään olevan ”kuka meistä on suurin”. Heille, tulevan alkuseurakunnan pylväille, Jeesus muistuttaa: ”Niin ei saa olla teidän keskuudessanne”.

Tänään tuo Jeesuksen kehotus on syytä laajentaa koskemaan meitä kaikkia. Yhtä hyvin niitä, joille on uskottu vastuullisia tehtäviä yhteiskunnassamme tai kirkossa, kuin myös ketä tahansa työpaikoilla, kaveripiireissä ja perheissä.

Meille kaikille Jeesus tuntuu tänään sanovan: Älkää olko niin kiinnostuneita siitä, kuka teistä on suurin ja tärkein. Vaan, ”joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja”.

Samassa hengessä puhuu myös apostoli Paavali kuulemassamme Uuden testamentin tekstissä. Paavali sanoo: ”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toisianne.”

Siinäpä olisi oivallinen kilpailu sosiaalisen median areenoille, vaikkapa Twitteriin, joka nykyään X:nä tunnetaan. ”Kunnioittakaa kilvan toistanne.” Millainen olisi se somealusta, jossa tämä Uuden testamentin hengen mukainen algoritmi alkaisi saada yhä enemmän sijaa? Uskon, että se olisi parempi kaikille, paitsi niille, jotka rahastavat rakentamalla algoritmejä, jotka ajavat ihmisiä toisiaan vastaan sosiaalisessa mediassa.

Emme kuitenkaan hyvistäkään pyrkimyksistä huolimatta aina yllä näihin ihanteellisiin tavoitteisiin. Vaikka tahtoa onkin, niin Paavalin sanoin liha on heikko. Luulen, että moni meistä on saanut itsensä kiinni aivan joistakin muista asenteista kuin toinen toistemme palvelemisesta ja toistemme kunnioittamisesta. Kun tämän tajuamme ja itsellemme tunnustamme, ymmärrämme myös tarvitsevamme jotakin meiltä puuttuvaa. Tarvitsemme armoa.

Trots våra goda ansträngningar så når vi ändå inte alltid våra ideal. Fastän viljan finns så är köttet svagt, som Paulus säger. Jag tror att många av oss har kommit på oss själva med helt andra attityder än att tjäna och respektera varandra. Då vi förstår och erkänner det här för oss själva så inser vi att vi behöver något som vi saknar. Vi behöver nåd.

Onneksi armoa on tarjolla. Eikä ainoastaan pieninä annoksina ja kitsastellen, vaan runsain mitoin. Eikä Jumalan armo ole tarjolla vain juhlapäivinä. Totisinta totta on se mitä lauletaan tutussa aamuvirressä: ”Joka aamu on armo uus”.

Lopuksi vielä toinenkin kuva liehuvista Suomen lipuista. Tässä kuvassa liput eivät liehu kolmen valtakunnan rajapyykillä, vaan urheilukatsomossa. Suomen miesten koripallojoukkue, Susijengi, on synnyttänyt melkoisen ilmiön. Missä tahansa joukkue pelaa, niin sen mukana seuraa jopa tuhansia kannattajia, kuten viimeksi joukkueen pelatessa MM-kisoissa Filippiineillä. Sielläkin nämä Susijengin kannattajat heiluttivat satoja siniristilippuja. Minua, innokasta penkkiurheilijaa, tämäkin kuva innostaa kovasti.

Joukkueeseen, Susijengiin, kuuluvat Lauri Markkasen ja Sasu Salinin lisäksi muiden muassa nämä tähtipelaajat: Frederiko Frederiko, Jacob Grandison, Edon Maxhuni ja Oliver Nkamhoua. He tai vähintään toinen heidän vanhemmistaan on syntynyt toisissa maissa. Tänään he taistelevat kentällä suurella suomalaisella sydämellä ja kantavat ylpeänä paitansa rinnuksissa Suomen lippua.

Kaksi kuvaa liehuvista lipuista. Ensimmäisessä kuvassa kolmen valtakunnan rajalla kevättalvella 1945 lippu viesti helpotusta ja kiitollisuutta säilyneestä itsenäisyydestä raskaiden sotavuosien jälkeen. Se liehui kiitollisuuden osoituksena veteraanisukupolven uhrauksille. Siinä samassa hengessä liehuvat liput myös tänään itsenäisyyspäivänä.

Toisessa kuvassa liput Susijengin katsomossa liehuvat ilon, yhteenkuuluvaisuuden ja suvaitsevaisuuden merkkinä. Ne viestivät siitä, että tässä maassa hyvinkin erilaisista taustoista ponnistavat ihmiset voivat työskennelle yhteisten päämäärien hyväksi. Tällekin kansainvälistyvälle Suomelle liehuvat siniristiliput tänään itsenäisyyspäivänä.

Molemmat kuvat ovat tärkeitä kuvia Suomesta. Ne viestittävät perimmältään samaa sanomaa. Meillä on hyvä isänmaa, josta saamme olla kiitollisia. Meillä on hyvä isänmaa, jonka tulevaisuuden hyväksi saamme jokainen työskennellä omalla paikallamme. Meillä on hyvä isänmaa, jonka puolesta tänäänkin virren sanoin rukoilimme: ”Siunaa ja varjele meitä, korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä heikkoja edessäs”.