Kirkon lokikirjan näkymiä

Tämän raamattutunnin aiheeksi olen saanut Kirkon lokikirjan näkymiä. 1990-luvulla meillä oli purjevene. Siltä ajalta lokikirja tuli tutuksi. Se oli – ainakin meille – eräänlainen veneen päiväkirja, johon kesälomapurjehduksilla kirjoitimme päivän päätteeksi tärkeimmät tapahtumat. Matkat, rantautumiset ja sääolosuhteet. Ja totta kai sen mitä syötiin.

Oikein virallisissa laivoissa lokikirja on todella tärkeä dokumentti. Vanhastaan – purjelaivakautena – lokikirjaan merkitään säännöllisin välein laivan nopeus, jotta sen sijainti pystyttiin määrittelemään kartalle. Nykyisin lokikirjaan merkitään sijainnin lisäksi mm. lasti, matkustajat ja erityiset havainnot matkan varrella, mm. öljyvahingot ja rikkoutuneet merimerkit.

Onko kirkolla lokikirjaa, johon merkitään kirkon sijainti omalla matkallaan ja muita vastaavia tietoja? Tai onko kirkolla karttaa? Entä kompassia? Kun käytämme näitä vertauksia, on aina muistettava, että jokaisessa vertauksessa on omat heikkoutensa, mutta jotain ne ehkä kuvaavat kirkon ja kristittyjen elämästä.

Kirkolla on kartta eli Raamattu. Sitä tarvitaan, kun kirkkolaiva pyrkii pysymään oikealla kurssilla. Mutta kartta ei yksin riitä. Tarvitaan myös kompassi, joka voi osoittaa suunnan. Uskontunnustukset, jotka lausumme jokaisessa jumalanpalveluksessa, ovat se kompassi, jonka avulla tulkitsemme karttaa. Uskontunnustukset ovat siis Raamatun tulkintaa.

Kristikunnan yhteiset uskontunnustukset, Apostolinen uskontunnustus, Nikean uskontunnustus ja Athanasiuksen uskontunnustus ovat kaikkien kristittyjen yhteistä ainesta. Siksi niitä sanotaan ekumeenisiksi uskontunnustuksiksi. Meillä luterilaisilla on lisäksi luterilaiset tunnustuskirjat, jotka ovat 1500-luvuilla muotoutunutta Raamatun ja uskon sisällön tulkintaa.

On kuitenkin niin, että kompassikin vaatii toimiakseen magneettisen kentän. Pyhän Hengen voidaan ajatella toimivan tällaisena magneettisena kenttänä. Vain silloin, kun kartta toimii Raamattuna ja uskontunnustukset toimivat kompassina, joka tukkeutuu Pyhän Hengen johdatukseen, voimme oikealla tavalla yrittää hahmottaa, missä olemme kirkkona menossa. Tätä hahmotusta eli kirkon lokikirjan pitämistä ei ole virallisesti olemassa, vaan sitä tapahtuu kirkon ja seurakuntien elämässä koko ajan, myös tässä raamattutunnissa ja näillä suvijuhlilla.

Kun kysytään kirkon lokikirjan näkymiä, otan avuksi Raamatun kaikkein tunnetuimman merimatkan kuvauksen eli Paavalin matkan kohti Roomaa Apostolien tekojen 27:ssä luvussa. Se ei ole vertauskuvallinen kertomus kirkkolaivasta, vaan todennäköisesti hyvinkin historiallinen kuvaus Paavalin matkasta Roomaan n. v. 60jkr.

Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan eli selitysopin professori Lars Aejmelaeus on esittänyt kuvauksen tästä merimatkasta. Hän toteaa, että noin sata vuotta sitten jotkut raamatuntutkijat pitivät Paavalin merimatkaseikkailua vain keksittynä tarinana, ”koska juoneen tarvittiin vähän jännitystä”. Aejmelaeuksen mukaan suurin osa raamatuntutkijoista on tullut siihen tulokseen, että Apostolien tekojen kuvaus itäisen Välimeren purjehdusolosuhteista loppusyksynä on niin todellinen, että se on historiallisesti totta.

Otan nyt aluksi esille neljä näköalaa tästä merimatkasta ja sen jälkeen neljä voimavaraa, joita Paavali käytti. Kysyn näiden kohdalla, mitä kirkon tulisi ilmaista omassa lokikirjassaan näihin näköaloihin ja voimavaroihin liittyen.

Ensimmäinen näköala on matkan lähtöpaikka, joka oli Paavalilla Kesarea, nykyisen Israelin rannalla ollut roomalainen hallintokaupunki.

Apt. 23: 31-33

Sotilaat tekivät niin kuin oli käsketty, ottivat Paavalin mukaansa ja veivät hänet yötä myöten Antipatrikseen. Seuraavana päivänä lähtivät ratsumiehet edelleen saattamaan Paavalia, kun taas muut palasivat varuskuntaansa. Ratsumiehet saapuivat Kesareaan, toimittivat kirjeen maaherralle ja veivät myös Paavalin hänen eteensä.

Paavali oli siis viety vankina Jerusalemista roomalaisen maaherran hallintokaupunkiin Kesareaan, sillä hänen henkensä oli vaarassa Jerusalemissa.

Paavalin lähtöpaikka matkalleen oli siis Kesarea. Mikä on meidän lähtöpaikkamme tai sanoisinko lähtökohtamme? Meidän lähtökohtamme omalle vaelluksellemme kristittyinä ja kirkkona on se, että oma elämämme ei ole viime kädessä omissa käsissämme. Jokainen meistä on syntinen ihminen ja olemme vaarassa unohtaa ja menettää elämämme suurimmat asiat. Kirkon tehtävä on muistuttaa ensinnäkin tästä ihmisen pienuudesta Jumalan edessä.

Toinen näköala on matkan syy ja päämäärä matkalle. Paavalin merimatkan kohdalla se oli selvä.

Apt. 25: 9-11

Festus kuitenkin halusi päästä hyviin väleihin juutalaisten kanssa. Siksi hän kysyi Paavalilta: ”Tahdotko lähteä Jerusalemiin? Asiasi ratkaistaisiin siellä minun johdollani.” Paavali vastasi: ”Minä seison nyt keisarin tuomioistuimen edessä, ja sen edessä minun asiani on ratkaistava. Juutalaisia vastaan en ole millään tavoin rikkonut, niin kuin itsekin hyvin tiedät. Jos kuitenkin olisin syyllistynyt johonkin rikokseen, josta seuraa kuolemanrangaistus, olen kyllä valmis kuolemaan. Mutta jos näiden miesten syytöksissä ei ole mitään perää, ei kukaan voi luovuttaa minua heidän käsiinsä. Minä vetoan keisariin.”

Maaherra Festus siis pohti, kannattaisiko hänen lähettää Paavali takaisin Jerusalemiin juutalaisten johtomiehien tutkittavaksi. Koska Paavali ei luottanut oikeudenmukaiseen käsittelyyn Jerusalemissa, hän vetosi Rooman kansalaisena keisariin ja niinpä hänet lähetettiin Roomaan, jotta keisari itse tekisi päätöksen Paavalin kohtalosta.

Mikä on meidän kristittyjen matkan syy ja päämäärä? Kristityn ja kirkon elämässä on aina tärkeää muistuttaa siitä, että päämäärämme on Taivaan koti. Ja taivaaseen olemme matkalla vain, jos   turvaudumme Kristukseen. Jos kirkko ei tästä selkeästi viestitä, joutuu se itse eksyksiin. Kun turvaudumme Jumalan armoon Jeesuksessa, on lopullinen päämäärä varma.

Kolmantena näköalana oli tarkoituksenmukaisen ja turvallisen reitin valitseminen.  Kun Paavalin laiva lähti liikkeelle, oli jo loppusyksy, mikä merkitsi purjehduksen vaarojen kasvamista.

APT. 27:4-5,7.

Lähdettyämme sieltä merelle purjehdimme vastatuulen takia Kyproksen suojaan, Jatkoimme sitten matkaamme Kilikian ja Pamfylian edustalla olevan merenselän yli ja laskimme maihin Lykian Myrassa. …. Useiden päivien ajan purjehduksemme sitten edistyi hitaasti, ja vain vaivoin pääsimme Knidoksen kohdalle. Tuuli esti meitä jatkamasta aikomaamme suuntaan, ja niin purjehdimme Salmonen niemen ohi Kreetan suojaan.

Tässä seuraavassa kuvassa näkyy Paavalin laivan matkareitti.

Kuten huomaatte, monet näistä matkakohteista ovat monille meistä suomalaisista tuttuja ainakin nimeltä. Reitti kulki siis nykyisen Israelin rantaa ylöspäin ja suuntasi Kyproksen saaren suojaan. Sieltä matka taas jatkui Kreikan saariston suojissa Kreetalle saakka, missä oli ajatus pysähtyä talvehtimaan. Näin reitti pyrki välttämään suuria aavoja syksyn myrskyjen pelossa. Matka päätyi lopuksi dramaattisten vaiheiden jälkeen Maltan saarelle Italian eteläpuolelle, ennen viimeistä etappia Roomaan.

Mitä viisaan matkareitin valitseminen merkitsee kirkolle? Kirkon tulee joka hetki muistaa oma tehtävänsä.  Toisissa asioissa tulee uskaltaa ulapalle, kun on otettava kantaa ja ilmaistava, mikä Jumalan pelastussuunnitelmassa tai hyvän elämän puolustamisessa on tärkeää. Toisena hetkenä on taas osattava olla myös hiljaa ja kuunnella ihmisiä. Kaikkiin asioihin meillä ei tarvitse olla ratkaisuja, eikä varsinkaan helppoja ratkaisuja.

Neljäs näköala on varautuminen yllätyksiin.

Apt. 27:13-15,17

Kun sitten alkoi puhaltaa heikko etelätuuli, he luulivat onnistuvansa aikeessaan, nostivat ankkurin ja purjehtivat aivan Kreetan rannikkoa pitkin. Mutta ei kestänyt kauankaan, kun saaren yli syöksyi raju tuuli, koillismyrsky. Se tempasi laivan mukaansa, ja meidän oli jättäydyttävä tuuliajolle, sillä emme kyenneet nousemaan tuuleen. … Kun vene oli vedetty ylös,merimiehet ryhtyivät varotoimiin ja sitoivat köysiä laivan ympäri. Koska laiva oli vaarassa ajautua Syrtin hiekkasärkille, he laskivat ajoankkurin, ja ajelehtiminen jatkui näin.

Vaikka kapteeni pyrki huolehtimaan Paavalin laivasta, iski yllättävä myrsky. Miehistön ammattitaito ja kyky reagoida tuli avuksi. Myrsky kuitenkin kuljetti laivaa, eikä kukaan tiennyt suunnasta. Miehistö joutui keventämään laivaa:

Apt. 27:18-19

Kun rajumyrsky yhä vain ahdisti laivaamme, miehet heittivät seuraavana päivänä osan lastista yli laidan, ja kolmantena päivänä he omin käsin viskasivat kaiken irtaimen kannelta mereen.

Kirkon ja jokaisen kristityn tulee myös osata reagoida elämän muuttuviin tilanteisiin. Taloudelliset haasteet, kirkosta eroaminen ja kirkon sisäiset kiistat merkitsevät seurakuntien toiminnalle uusia haasteita. Silloin on aina kysyttävä, mikä on olennaista. Yksi olennainen asia, joka liittyy myös piispan työhön, on yhteyden rakentaminen erilleen repivien myrskyjen keskellä. Meidän on myös aina kysyttävä, mistä vähemmän  tärkeästä voisimme luopua, jotta osaamme pitää kiinni  olennaisista asioista. Mitkä ovat olennaiset asiat kirkon elämässä? Lähtökohtana on tietysti jo todettu asia, että määränpää eli matka kohti taivaan kotia on selkeä. Samalla kirkon on Jeesuksen esimerkin ja opetuksen mukaisesti puolustettava ihmisten oikeutta hyvään elämään.

Mutta vaikka lähtöpiste, päämäärä, reitti ja kyky reagoida muuttuneisiin olosuhteisiin olisivat kohdallaan, meidän tulee myös kysyä, matkaa millä voimavaroilla teemme. Nostan esille neljä Paavalin merimatkassa  esille tullutta voimavaraa. Ensimmäinen on keskinäinen rohkaisu.

Apt. 27:21-22

Mutta silloin, kun emme pitkään aikaan olleet saaneet syödyksikään mitään, Paavali nousi toisten keskeltä ja sanoi: ”Miehet! Teidän olisi pitänyt uskoa minua eikä lähteä Kreetasta. Silloin olisitte välttäneet nämä vastukset ja vahingot. Mutta nyt kehotan teitä pysymään rohkealla mielin. Yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva tuhoutuu.

Rohkaisu on vaikeuksien ja elämän haasteiden keskellä meille jokaiselle suuri mahdollisuus tukea toisiamme. Tiedämme, kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rohkaisee ja tsemppaa meitä missä tahansa tehtävässä. Samoin työssämme Jumalan valtakunnan hyväksi tarvitsemme rohkaisua ja voimme sitä itse myös antaa.

Toinen voimavara kirkolle ja kristitylle on toinen toistemme jaksamisesta huolehtiminen. Tämä käy esille myös Paavalin merimatkan aikana.

Apt. 27:33-36

Vielä ennen päivän koittoa Paavali kehotti kaikkia syömään. Hän sanoi: ”Jo neljättätoista päivää te olette eläneet jännityksen vallassa ettekä ole syöneet ruoan murenta. Siksi kehotan teitä nyt syömään jotakin. Se on välttämätöntä, jos mieli pelastua. Yksikään teistä ei menetä hiuskarvaakaan päästään.” Tämän sanottuaan hän otti leivän ja kaikkien nähden kiitti Jumalaa, mursi leivän ja alkoi syödä. Toisetkin saivat tästä rohkeutta ja rupesivat ruokailemaan.

Jumala on luonut meidät kaikki kokonaisvaltaisiksi ihmisiksi. Siksi jokaisen yksittäisen kristityn ja seurakunnan vastuunkantajan jaksamisesta tulee aina huolehtia. Työn ja vastuunkannon lisäksi tarvitsemme lepoa, virkistystä ja ravintoa. Ajattelen, että hengelliset kesäjuhlat ovat parhaimmillaan sellaisia voimavarakeitaita, jotka hyvin kokonaisvaltaisesti varaustavat meitä arjen työhön.

Kolmas voimavara Paavalin matkalla ja meillä on rukous ja luottamus Jumalan apuun.

Apt. 27:23-24

Viime yönä näet vierelläni seisoi sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen. Enkeli sanoi: ’Älä pelkää, Paavali. Sinä olet vielä seisova keisarin edessä, ja Jumala antaa sinulle sen lahjan, että myös matkatoverisi pelastuvat.’

On tärkeää, että aina muistamme, mitä rukous ja turvautuminen Jumalaan merkitsevät. Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Se on kristitylle yhtä välttämätöntä kuin hengitys. Rukous ei tietenkään ole vain sitä, että me kerromme ja ”tykitämme” Jumalalle omia pyyntöjämme, mutta meillä on aina lupa ja mahdollisuus kertoa hänelle huolemme ja hätämme rukouksessa. Jumala kuulee rukoukset ja vastaa niihin. Joskaan ei aina sillä tavalla kuin itse toivoisimme.

Neljäs voimavara matkalle on lähimmäisrakkaudesta nouseva vuorovaikutus matkan aikana muiden kanssa. On oikeastaan mielenkiintoista huomata, että Paavali ei ainoastaan ollut tekemisissä laivan muiden matkustajien ja miehistön kanssa, vaan myös eri pysähdyspaikoissa tapaamiensa ihmisten kanssa. Näin oli jo matkan alussa:

Apt. 27:3.

Seuraavana päivänä saavuimme Sidoniin, ja Julius, joka kohteli Paavalia hyvin, antoi hänen käydä ystävien luona hoitoa saamassa.

Paavalin laiva haaksirikkoutui Maltan saarelle, mutta sieltäkin löytyi ystävällisiä ihmisiä:

Apt. 28:1-2, 7-10, 12-14

Päästyämme turvaan saimme tietää, että saari oli Malta. Saaren asukkaat kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti. He sytyttivät nuotion ja kutsuivat meidät kaikki sen ääreen, sillä ilma oli kylmä ja oli alkanut sataa. Lähistöllä oli maatiloja, jotka omisti Publius, saaren ylin virkamies. Hän otti meidät luokseen ja piti meitä ystävällisesti vierainaan kolmen päivän ajan. Publiuksen isä makasi vuoteenomana; hänellä oli kuumetta ja paha vatsatauti. Paavali meni hänen luokseen, rukoili, pani kätensä hänen päälleen ja paransi hänet. Tämän jälkeen tulivat saaren muutkin sairaat Paavalin luo, ja he saivat avun vaivoihinsa. Monin tavoin he sitten osoittivat meille kunnioitustaan, ja kun taas jatkoimme matkaa, he antoivat meille kaikkea, mitä tarvitsimme.

Kirkon ja kristityn elämän yksi suurimpia  tuntomerkkejä  on lähimmäisrakkaus – ei vain toisiin kristittyihin vaan kaikkiin ihmisiin, joita kohtaamme. Suvijuhlien takana on siis Lähetysyhdistys Rauhan Sana. Sana ”lähetys” viittaa nimenomaan siihen, että Jumala on lähettänyt  meidät liikkeelle kertomaan hänen rakkaudestaan sanoilla ja teoilla. Jumalan rakkaus on liikkeellä olevaa ja se kohdistuu aina kaikkiin ihmisiin. Siksi Jumala lähettää meidät toisten ihmisten luo tässä maailmassa. Jokaiselta ihmiseltä meillä on saatavaa ja jokaiselle voimme myös antaa.

Viimeinen  vaihe Paavalin matkakertomuksessa on, että  hän pääsee perille Roomaan.

Apt. 28: 11-14

Kolmen kuukauden kuluttua lähdimme merelle laivassa, joka oli talvehtinut saarella. … Tulimme Syrakusaan ja viivyimme siellä kolme päivää. Sitten lähdimme taas purjehtimaan ja saavuimme Regiumiin. Kun olimme olleet siellä päivän, alkoi puhaltaa etelätuuli, ja me pääsimme kahdessa päivässä Puteoliin.  Siellä tapasimme veljiä, ja nämä pyysivät meitä jäämään viikoksi luokseen. Näin me saavuimme Roomaan.

Paavalin elämä jatkui ilmeisesti Roomassa melko rauhallisissa olosuhteissa alkuunsa. Koskaan hän ei kuitenkaan päässyt vapaaksi ja joutui perimätiedon mukaan kohtaamaan marttyyrikuoleman Roomassa.

Merimatka oli Paavalille vain yksi vaihe hänen elämässään. Roomaan hän päätyi, mutta se ei ollut hänen lopullinen päämääränsä. Todellinen päämäärä oli hänellä sama kuin meillä. Olemme matkalla Taivaan kotiin.