Kirkon rooli kriisiaikoina

Hyvät kuulijat Oulun Suomalaisessa klubissa!

On kunnia saada olla puhujana ja ns. perjantaiesitelmän pitäjänä täällä historiaa huokuvassa klubihuoneistossanne! Perjantaiesitelmillä on pitkä historia, ja monet oman alansa arvostetut edustajat ovat niitä aikojen saatossa pitäneet. Arvostan sitä, että kutsuitte tänne myös Oulun hiippakunnan piispan esitelmöitsijäksi.

Aiheeni on kirkon rooli kriisiaikoina. Kriisejä on monenlaisia. Yhtäältä on yksilön kriisejä, kuten sairautta, onnettomuuksia tai taloudellista hätää, toisaalta on kriisejä, jotka koskettavat useita henkilöitä. Näitä voivat olla esimerkiksi suuronnettomuudet. Äärimmäistä kriisin muotoa edustavat sodat. Nyt kun tätä aihetta lähestyn, ajattelen kriisejä laajasti määritellen ja otan esimerkkejä erilaisista kriiseistä.

Tarkastelen kirkon roolia kriisiaikoina osana laajempaa kokonaisuutta, jota voisi nimittää kokonaisturvallisuudeksi. Tämä käsite on tuttu ainakin niille, jotka ovat käyneet joko valtakunnallisen tai alueellisen maanpuolustuskurssin. Kokonaisturvallisuus on tavoitetila, jossa yhteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan, myös kriisin aikana. Kun kokonaisturvallisuus toteutuu, voidaan Suomen kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus taata kaikissa olosuhteissa. Siihen tarvitaan koko yhteiskuntaa: hallintoa, elinkeinoelämää, järjestöjä, kansalaisia ja kirkkoa.

Kokonaisturvallisuuden käsite pitää sisällään myös henkisen kriisinkestävyyden. Kirkon rooli kriisien keskellä liittyy juuri henkisen kriisinkestävyyden ylläpitämiseen kirkon omasta perustehtävästä käsin. Kirkon rooli on hengellisen tuen tarjoamisessa ja toivon ylläpitäminen. Kirkolla on laaja-alaiset valmiudet antaa kriisitilanteissa asiantuntija-apua esimerkiksi diakonian ja sielunhoidon kautta.

Lähden liikkeelle isosta, koko kanakuntaa koskettaneesta kriisistä eli sodan ajasta. Kirkko oli läsnä kansakunnan kriisissä sekä taistelurintamalla että kotirintamalla. Juuri tästä kertoo talvisodassa 20.12.1939 käydyn merkittävän Mäntyvaaran taistelun muistomerkki, johon on kirjattu sanat ”Tässä auttoi Herra”.

Rintamaveteraanien Oulun piirin puheenjohtaja Onni Toljamo on kuvannut minulle, mikä merkitys uskolla ja kirkolla on ollut sotiemme veteraaneille. Sodan aikana rukoiltiin rintamalla ja myös kotirintamalla ehkä enemmän kuin koskaan muulloin. Kenttäjumalanpalvelus ja Herran pyhä ehtoollinen olivat tärkeitä juuri ennen taisteluun valmistautumista kaiken pahan varalle, vaikkapa kuoleman varalle, Onni Toljamo kertoi puheessaan, joka julkaistiin myös 2019 ilmestyneessä kirjassani ”Pyhästä ja Pohjoisesta”.

Kirkolla ja erityisesti sotilaspapistolla oli tärkeä rooli rintamaolosuhteissa. Sotilaspappien tehtävänä oli liikkua sotilaiden parissa, pitää hartauksia, jumalanpalveluksia ja ehtoollistilaisuuksia ja rohkaista haavoittuneita. Asemasotavaiheessa pidettiin rintamajoukoissa myös seuroja, oppitunteja ja rippikouluja. Kaatuneiden huolto annettiin sotilaspappien vastuulle ja se vaatikin paljon resursseja, toimitettiinhan sotien aikana kotiseuduille n. 52 000 kaatunutta.

Elämme rauhan aikaa, ja toivomme, että enää koskaan emme joudu kokemaan sotien kauhuja. Tästä huolimatta Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos valmistautuu huononkin skenaarion varalle, Siksi edelleen nähdään tärkeänä, että puolustusvoimissa on kirkollinen työ, joka tukee varusmiesten ja kantahenkilökunnan jaksamista. Sotilaspapit tekevät työtä sekä puolustusvoimien että rajavartiolaitoksen varusmiesten, henkilökunnan ja reserviläisten kanssa, kuten myös kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä olevien sotilaiden parissakin.

Jatkan vielä sota-ajan kriisien teemoista toisella näkökulmalla. Kuvassa on ns. piispankivi Inarin kunnan Laanilassa. Kyseessä on yhden edeltäjäni Yrjö Wallinmaan ja kolmen muun Inarin Laanilassa desanttien iskussa kuolleen henkilön muistomerkki.

Vajaat kolme viikkoa piispana ollut piispa Wallinmaa oli tarkastusmatkalla pohjoisimmassa Lapissa jatkosodan aikana heinäkuussa 1943. Kriisityössä siis. Hän oli matkalla tukemaan seurakuntia, jotka elivät poikkeusoloissa sodan keskellä. Hän matkusti Rovaniemeltä Ivaloon postiautossa, jonka matka katkesi neuvostoliittolaisen desanttiosaston julmaan hyökkäykseen. Tässä hyökkäyksessä piispa sai surmansa.

Sotasensuurin nimissä tapahtuma pyrittiin pitämään poissa julkisuudesta, mutta piispan surma johti siihen, että tieto tapahtumasta levisi laajalle. On keskusteltu paljon siitä, tiesikö desanttiosasto autossa olleen juuri piispan. Joka tapauksessa tapauksen yhteydessä on puhuttu marttyyrikuolemasta. Oli niin tai näin, niin piispa Wallinmaa kuuluu piispa Henrikin ohella siihen harvalukuiseen piispajoukkoon, joka on kohdannut virassaan väkivaltaisen kuoleman. Tuosta traagisesta tapahtumasta on useita tulkintoja ja historiantutkija, dosentti Ville Jalovaara julkaisee (kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, SKS) kesällä 2021 Yrjö Wallinmaa – partisaanien surmaama pohjoisen piispa -tietokirjan.

Miksi esittelen piispa Wallinmaan kohtaloa tämän esitelmän yhteydessä, jonka aiheena on Kirkon rooli kriisityössä. Juuri siitä syystä, että dramaattinen esimerkki – samoin kuin sotilaspapiston rooli sotien aikana – kertoo kirkon läsnäolosta kärsivän kansan keskellä. Ei olekaan sattumaa, että sotien jälkeen luottamus kirkon toimintaan ja hengelliseen sanomaan oli vahvaa. Koettiin herätysten aikoja nimenomaan juuri silloin, kun oli vaikeaa.

Ajallisesti jo kaukaisesta sota-ajan kriiseistä hyppään tähän päivään ja kirkon rooliin yksilön kriisin keskellä. Tarkoitan tilanteita, kun oma tai läheisen sairaus tai kuolema kohtaa. Silloin keskeinen tapa kirkolle olla läsnä näissä kriiseissä on sairaalasielunhoito.

Suomessa työskentelee noin 130 erityiskoulutettua sairaalapappia, joiden tehtävänä on tukea potilaita, heidän omaisiaan ja sairaalan henkilökuntaa. Sairaalapapit ovat seurakuntien palkkaamia, mutta he työskentelevät sairaalaorganisaation sisällä. Seurakunnat ja sairaanhoitopiirit ja vastaavat ovat tehneet tästä työstä sopimukset.

Sairaalapappien työ on rinnalla kulkemista silloin, kun sairaus tai kuolema kohtaa. Kyse on siis äärimmäisestä kriisistä. Työ tapahtuu aina potilaan ehdoilla ja hänen vakaumustaan kunnioittaen. Tämän tärkeän kriisityön muotoja ovat sielunhoidolliset keskustelut, ehtoollishetket, hartaudet, saattohoidot, henkilökunnan työnohjaus jne. Sairaalapappien työ on tullut tutuksi minulle myös sitä kautta, että puolisoni toimii sairaalapappina Oulun yliopistosairaalassa.

Oulussa sairaalapapit ovat poliisin pyynnöstä usein mukana myös kuolinviestin viemisessä, esimerkiksi hukkumiskuolemien ja vastaavien jälkeen. Kerrottakoon muuten, että Oulussa sairaalasielunhoitoa on tehty suunnitelmallisesti jo 60 vuotta ja juhlistamme sitä – Jos Jumala suo – ensi syksynä juhlamessulla 26.9.2021 Oulun tuomiokirkossa.

Sairaalasielunhoidon ohella diakoniatyö on yksi esimerkki pohdittaessa sitä, miten kirkko on läsnä ihmisen elämässä kriisin keskellä.

Diakonia on tarkasti seurannut kunkin aikakauden tilannetta ja etsinyt aina kulloinkin kipeimmin avun tarpeessa olevat henkilöt. 1990-luvun lamavuosina se loi kokonaan uutta työotetta: tulivat ruokapankit ja velkaneuvonta sekä monet muut uudet työtavat. Näiden silloin uusien toimintamuotojen tarkoitus oli tukea niitä yksilöitä ja perheitä, joiden elämään kriisin aiheutti työttömyys tai konkurssi.

Tänä vuonna kirkon diakoninen kriistyö on koronan keskellä löytänyt taas uusia suuntia. Monen lomautetuksi joutuneen elämä ajautui keväällä vaikeuksiin, kun työttömyyskassojen käsittelyajat venyivät. Monelle ihmiselle seurakuntien diakonia-apu tuli ja tulee edelleen tärkeään saumaan.

Toinen koronavuoden diakoninen avaus koski koteihinsa karanteeniin joutuneiden ikäihmisten auttamista. Oulu-apu oli yhteinen voimanponnistus, jossa olivat mukana seurakuntien lisäksi kaupunki, järjestöt ja monet muutkin tahot. Oulu-apu auttoi tehokkaasti ikäihmisiä, riskiryhmiä ja muita avuntarvitsijoita tarjoamalla ruoka-apua, ohjausta, neuvontaa ja keskusteluapua sekä asiointiapua.

Diakonian ajan hermoilla pysymisen näkökulmaa sanoittaa osaltaan myös tuore diakoniabarometri, jonka nimi on Aina uuden edessä. Vaikka köyhyys, huono-osaisuus, yksinäisyys ja turvattomuus ovat vanhoja ilmiöitä, katsotaan diakoniassa silti eteenpäin. Diakonian suunta onkin tulevaisuuden ja toivon rakentamisessa. Tänään diakonia on myös monelle merkittävä syy kuulua kirkkoon.

Kirkon rooli on tullut usein näkyviin erilaisten suuronnettomuuksien yhteydessä. Kirkko kyennyt sanoittamaan ihmisten tuntoja vaikeista asioista. Siksi ei olekaan sattumaa, että erilaisten suuronnettomuuksien yhteydessä ihmiset ovat laajoin joukoin kokoontuneet kirkkoihin hiljentymään ja rukoilemaan.

Otan nyt esimerkeiksi viime aikojen kansallisia suuronnettomuuksia.

Estonia upposi vuonna 1994. Tuolloin televisio oli tärkeässä osassa tiedonvälityksessä ja uskonto ja kirkko näkyivät keskeisenä osana Estonian uhrien, pelastuneiden ja omaisten muistelua – muutenkin kuin muistotilaisuuksissa.

Vuonna 2004 oli kaksi suurta onnettomuutta. Tsunami ja Konginkankaan linja-autoturma. Piispa Eero Huovinen antoi kasvot kirkon läsnäololle tsunamin keskellä. Moni muistaa edelleen tv-lähetyksen, jossa piispa Huovinen avoimesti itki televisiokameroiden edessä. Hän näytti tunteensa, tuki, lohdutti ja kuunteli selvinneitä Phuketin lentokentällä. Kriisikoulutuksen saaneita pappeja oli muitakin tukemassa suomalaisia Thaimaassa ja mukana uhrintunnistusryhmässä.

Vaikka uhrien nimiä tai edes kotipaikkakuntia ei välittömästi tiedetty, kosketti tsunamia kaikkia suomalaisia. Olin itse tuolloin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherrana. Tuntui luonnolliselta järjestää hartaus myös Jyväskylän kaupunginkirkossa, vaikka emme tuossa vaiheessa vielä tienneet, onko uhrien joukossa sikäläisiä ihmisiä. Muistan hyvin ne vakava-ilmeiset ihmiset, jotka isoin joukoin saapuivat hartaushetkeen. Silloin tajusin, että tällaisen kriisin keskellä ei ole olennaisinta keksiä nokkelia sanoja, vaan olla läsnä, lohduttaa ja rukoilla.

Konginkankaan linja-auto-onnettomuus oli Suomen historian tuhoisin liikenneonnettomuus. Helsingistä Rukalle matkalla ollut tilausbussi törmäsi paperirullia kuljettaneeseen rekkaan ja seurauksena oli 23 ruumista, heistä suurin osa nuoria. Silloin uhreja muistettiin saman viikonlopun jumalanpalveluksissa ja muistohetkissä. Virtuaalikynttilät paloivat Internetissä. Kirkko eli vahvasti onnettomuuden uhrien läheisten mukana tässä onnettomuudessa ja se näkyi myös mediassa. Tähänkin onnettomuuteen minulla on omakohtainen liittymä. Puolisoni oli juuri aloittanut sairaalapappina Keski-Suomen keskussairaalassa ja oli kollegoidensa kanssa tukemassa sairaalaan tuotuja loukkaantuneita ja heidän epätietoisia omaisiaan.

Jokelan koulusurma 2007 ja Kauhajoen koulusurma 2008 olivat tragedioita, joissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa tapauksissa seurakuntien rooli kriisiavun järjestämisessä oli merkittävä. Molemmat tapaukset näyttivät kirkkorakennuksen suuren symbolisen merkityksen. Molemmissa tapauksissa nuoret vaelsivat sankoin joukoin juuri kirkolle suremaan, itkemään ja tukemaan toisiaan. Myös muistojumalanpalveluksilla on ollut oma paikkansa surutyöhön liittyen lohdutuksen tuojana.

Hieman erilainen esimerkki on Turun terrori-isku, joka tapahtui 18.8.2017. Saman päivän iltana Turun arkkihiippakunta järjesti ensimmäisen rukoushetken, johon osallistuivat tasavallan presidentti Niinistö, poliisiylijohtaja Kolehmainen ja monet ministerit. Seurakuntien työntekijät tarjosivat keskusteluapua laajalla rintamalla, ihmisten kysymyksiä kuuntelivat niin oppilaitospastorit kuin diakoniatyöntekijätkin, papeista nyt puhumattakaan.

Näiden esimerkkien kautta muodostuu kuva kirkon tapa olla läsnä suuronnettomuuksien aiheuttamissa kriiseissä. Uskontososiologit ovatkin tutkimuksissaan todenneet, että tämän kaltaisissa tilanteissa aktualisoituu ja tulee esiin suomalaisten usein ikään kuin pinnan alla oleva uskonnollisuus. Arjessa se ei välttämättä aina näy, mutta välähtää esiin silloin, kun hätä on suuri.

Seurakunnissa on henkisen huollon ryhmiä (HeHu), joilla tarkoitetaan seurakuntien viranhaltijoista koostuvaa valmiusryhmää, joka toimii suuronnettomuuksissa. Tämän tavoitteena on antaa uhreille ja omaisille henkistä tukea, joka on luonteeltaan palvelua, lähellä oloa ja ahdistuksen vastaanottamista. Tarvittaessa tukea annetaan myös pelastustyöhön osallistuvalle henkilöstölle. HeHu-valmiusryhmän toiminta käynnistetään yleensä pelastusviranomaisten pyynnöstä. Kirkon keskusteluapua, Kirkon palveleva puhelin ja palveleva netti ovat myös osa kirkon HeHu -toimintaa ja valmiudessa suuronnettomuuksien yhteydessä.

Kirkko ja seurakuntien työntekijät ovat hyvin usein tekemisissä ihmiselämän raskaimpien puolien, surun, pahuuden ja kuoleman kanssa. Kirkko on mukana ottamassa osaa ihmisten suruun, kirkko auttaa siinä, että yhteiselle kokemukselle löytyy muoto. Mitä suurempi hätä on, sitä varmemmin kirkon puoleen käännytään.

Tsunamin kaltaisten onnettomuuksien keskellä kysytään, minkä varassa menemme eteenpäin. Sama kysymys on tullut esille myös nyt ajankohtaisen koronapandemian keskellä. Millainen on kestävä mielenstrategia koronan keskelle tilanteessa, jossa kriisinkestävyyttämme todella koetellaan? Tilanteessa, jossa ohjeita ja suosituksia pursuaa ovista ja ikkunoista, on vaarana väsyminen ja turtuminen. Mikä on se mielenstrategia, jolla jaksamme läpi tämän uuden normaalin, jossa joudumme elämään – halusimmepa tai emme.

Tähän loppuun katkelma mielenstrategiaa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta:

”Jos sie ossaat laulaa niin hyrehi hiljaksee. Se pittää mielen kepiän. Sillei sitä pittää mielenrategiaa toimittaa. Ajattele vaik mitte hulluja asjoi, ne onkii mukavii tällases paikas”

Näin neuvoi alikersantti Rokka pelokasta sotamies Lampista heidän valmistautuessaan kahdestaan torjumaan suurta vihollisosastoa. Itse huomaan omaksi mielenstrategiakseni hyräileväni usein virttä 397:

”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla.”

Olen edellä kuvannut kirkon roolia kriisien keskellä. Esimerkkejä voisi jatkaa, mutta päätän tähän ajatukseen: Kirkko seisoo omalla paikallaan keskellä kylää muistuttaen jo olemassaolollaan pysyvistä arvoista. Kellojen lohduttava ääni kantautuu lähiöihin ja kyliin kertoen omalla kielellään viestiä siitä, että kirkoissa rukoillaan jokaisen kriisiin joutuneen ihmisen puolesta.