Kristuksen kuninkuuden sinfonia

Kristuksen kuninkuuden sinfonia

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”  Matt. 25: 31-46

Tuomiosunnuntain, toiselta nimeltään Kristuksen kuninkuuden sunnuntain, evankeliumi on yksi puhuttelevimmista kirkkovuoden teksteistä. Tällaisesta tekstistä on aina ammennettavaa ja vuodesta toiseen se avautuu hieman eri näkökulmasta.

Tähän jumalanpalvelukseen valmistautuessani tuo majesteettinen teksti ei avautunut minulle niinkään opillisena selvityksenä viimeisestä tuomiosta, vaan se alkoi soida musiikkina. Teksti alkoi hahmottua sinfoniseksi musiikiksi, jossa pääteeman rinnalla ja välissä soi lukuisia alateemoja. Tämä teksti ottaa hyvän musiikin tavoin valtoihinsa koko ihmisen, ei vain hänen ajatuksiaan ja älyään, vaan myös tunteet. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistä, sen te olette tehneet minulle”. ”Minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Tuomiosunnuntain evankeliumisinfonian pääteemana soi Kristuksen kuninkuuden ja oikeudenmukaisen tuomion ajatus. Evankeliumi vyöryttää eteemme sen tosiasian, että meidät kaikki kerran punnitaan suuren tuomarin edessä.

Tästä tuomiosunnuntain raamatullisesta tosiasiasta papin on paljon haasteellisempaa puhua kuin adventin tai joulun valoisista teemoista. Ihmisen ymmärryksen rajallisuus ja oma ahdistus uhkaavat tehdä papillekin toistuvasti tepposet tämän tekstin äärellä.

Vaikean ja velvoittavan tekstin alta on houkuttelevaa yrittää kiemurrella karkuun. Yleisimmin käytettyjä kiemurtelukeinoja on kaksi. On niitä, jotka tietävät varmasti, ketkä joutuvat kadotukseen. Ja on niitä, jotka katsovat asiakseen lupailla, että kaikki pääsevät taivaaseen. Molemmat mukavia konsteja päästä vaivan alta omin keinoin. Molempien konstien lähempi tarkastelu Raamatun valossa paljastaa ne kuitenkin silmänkääntötempuiksi.

Aikaamme hallitsevassa jälkimodernissa ajattelussa on muotia, että jokainen määrittelee oman olemisensa perustan, arvot, uskomukset ja totuudet. Nykyihminen on tottunut määrittelemään itse itsensä. Tässä itsemäärittelyn innossa ei ole kovin helppo avautua sille mahdollisuudelle, että joku toinen määritteleekin minut.

Kuitenkin ihmisyyteen on sisään kirjoitettu tietoisuus vastuullisuudesta elämän antajan, Jumalan edessä. Jossakin syvällä olemisensa syvyydessä ihminen tiedostaa, että hänen elämänsä punnitaan kerran. Ja – niin vaikealta kuin se saattaakin tuntua – tämä ajatus on sittenkin ihmiselle helpotus. Vaaka, jolla punninta tehdään, on oikein viritetty. Ja mikä kaikkein tärkeintä – arvioitsija ja punnitsija on oikeudenmukainen.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntain evankeliumin ytimessä ovat vähäiset veljet – ja sisaret. Se, mitä olemme tehneet heille, sen me olemme tehneet Kristukselle. Sen minkä olemme jättäneet tekemättä heille, olemme jättäneet tekemättä Kristukselle.

Vaikka tuomion ajatus saattaa johtaa mietteemme kauas aikojen lopulle, evankeliumi haluaa päinvastoin johtaa ajatuksemme lähelle – lähimmäiseen ja aivan erityisesti vähäisimpään lähimmäiseen. Evankeliumin olennainen lopetus on lyhyt ja yksiselitteinen: Kristus on lähimmäisessä – vähimmissä veljissämme ja sisarissamme.

Myöskään tie tästä sanomasta sovellutukseen ei ole pitkä: Voimme suoraviivaisesti ryhtyä sanoista tekoihin. Kukaan meistä ei voi omalla kohdallaan työntää syrjään tekstin kärkeä ja sanoa, ettei sen vetoomus koskisi häntä. Päinvastoin jokaisella meillä on syytä hiljentyä ja pysähtyä miettimään: ”Mitä minä teen vähimmille veljilleni ja sisarilleni?”

Tuomiosunnuntain evankeliumi siis julistaa, että teoilla on väliä kristillisyydessä. Joskus tuomiosunnuntain tekojen merkitystä korostavan evankeliumin ja Paavalin kirjeissä voimallisesti esille tulevan ilman tekoja tapahtuvan vanhurskauttamisen välillä on haluttu nähdä ongelmallinen jännite. Jännite niiden välillä toki saattaa ollakin, mutta vastakohtaisuuden näkeminen on tarpeetonta.

Sinfoniana soivan evankeliumimme eräs sivuteema tuo tähän mielenkiintoisen ulottuvuuden. Viimeisellä tuomiolla sen paremmin pelastukseen pääsevät kuin kadotukseenkaan joutuvat eivät olleet tajunneet tekojensa merkitystä. ”Herra, milloin me teimme kaikkea tätä”, kyselevät pelastetut ihmeissään. ”Herra, milloin me jätimme kaiken tämän tekemättä”, kyselevät puolestaan kadotukseen joutuvat.

Kukaan ei siis ollut pyrkinyt teoillaan Jumalan valtakuntaan. Teot olivat kummunneet jostakin muusta. Paljastuu, että hyvätkin teot ovat – ikään kuin tekijältään salassa olevia – Kristus-uskon hedelmiä, Jumalan aikaan saamia.

Tämän valossa voi siis sanoa, että vastakohdan näkeminen evankeliumissa olevan tekojen merkityksen korostamisen ja armosta pelastumisen välillä on tarpeetonta. Ihmistä ei sinänsä tuomita hänen tekojensa mukaan, mutta hänet kyllä tunnetaan teoistaan. Aivan kuten puu tunnetaan hedelmistään. Pelastus tapahtuu siis yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Hyvätkin teot, joista pelastetut tunnetaan suuren tuomarin edessä, ovat Kristuksen ihmisessä aikaansaamia hedelmiä.

Sinfoniana soivan evankeliumin yhden sivuteeman haluan vielä poimia esiin. Tällä kertaa pieni evankeliumin yksityiskohta, yksi virke avautui tällaiseksi puhuttelevaksi alateemaksi. ”Hänen eteensä kootaan kaikki kansat”, sanoo evankeliumi. Näkökulma on universaalinen – kaikki kansat!

Minulle tämä ei herätä pelon vaan toivon ja tasa-arvon ajatuksia: Me emme joudu, vaan pääsemme Kristuksen, oikeudenmukaisen tuomarin eteen. Me kaikki – ylhäiset ja alhaiset, niin kauniit ja rohkeat kuin myös ujot ja tavallisen näköiset, olemme kerran Kristus-kuninkaan edessä samanarvoisina.

”Kaikki kansat”! Aivan samoin kaikuu Ylösnousseen Kristuksen lähetyskäsky: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Meille kristityille annetun lähetystehtävän ja aikojen lopulla tapahtuvan suuren arvioinnin välillä on yhteys. Kristus on lähettänyt meidät kaikkien kansojen luokse viemään evankeliumin ja vapautuksen sanomaa, koska kaikki kansat tullaan kerran kokoamaan Kristuksen eteen.

Tähän kokonaisuuteen niveltyy, Jarmo ja Juha, myös teidän työnne Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan pappeina. Ette pastoreina toteuta vain itseänne, vaan lähettäjänne tahtoa. Eikä työnne ole myöskään päämäärätöntä. Sen majesteetillisena taustana ja tähtäyspisteenä on Kristuksen kuninkuuden toteutuminen kerran aikojen lopulla. Saatte puheillanne ja palvelutyöllänne, koko elämällänne liittyä siihen suureen sinfoniaan, jonka finaalissa soi Kristuksen kuninkuuden teema.

Tuomiosunnuntain sanoma on vaikeudestaan huolimatta toivon ja ilon sanoma. Se on sanoma Kristuksen kuninkuudesta. Se on sanoma siitä, että Kristus on keskellämme. Meitä kutsutaan jo nyt seuraamaan häntä, joka lopulta tulee ja suorittaa viimeisen selvittelyn.

Kirkkovuoden lopun – tuomiosunnuntain – sanoma nivoutuu uuden kirkkovuoden alun, ensi sunnuntaina vietettävän adventin – sanomaan. Kirkkovuoden alussa ja lopussa tai lopussa ja alussa soi sama viesti: Jumala lähestyy meitä Kristuksessa.

Sama Kristus, joka kerran aikojen lopulla kutsuu meidät eteensä, tulee sanassa ja ehtoollisen sakramentissa sinun lähellesi tarjoten armoa ja rakkautta. Kristuksessa on meidän tuomionalaisten toivo. Tarttukaamme siis tähän toivoon. Toivoon, joka laskeutuu niin alas, että siitä ei yksikään jää osattomaksi.