Piispa Jukka Keskitalon saarna saamelaisten kansallispäivän messussa Inarin kirkossa 6.2.2023

Luuk. 2:22–33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

      – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

 

Eilen vietettiin kirkkovuodessa kynttilänpäivää. Päivän juuret ovat keskiajalla. Silloin otettiin tavaksi siunata yhtenä kirkkovuoden sunnuntaina koko vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät.

Nimestään huolimatta kynttilänpäivän sanoman keskuksessa eivät kuitenkaan ole kynttilät, vaan valo. Eikä mikä tahansa valo, vaan se valo, joka loistaa Jeesuksesta Kristuksesta.

Jumalaa me emme voi nähdä, mutta voimme nähdä hänen luomistyönsä tässä maailmassa. Jumalasta myös Raamattu puhuu vertauskuvin. 1. Johanneksen kirjeessä sanotaan, että ”Jumala on valo, eikä hänessä ole pimeyden häivää.” (1. Joh. 1:5).

Maailmaan syntynyt Jeesus on Jumalan kirkkauden säteily. Siitä on kysymys myös kuulemassamme kynttilänpäivän evankeliumissa, jossa Jeesus tuodaan Mooseksen lakia noudattaen Jerusalemin temppeliin Jumalalle pyhittämistä varten.

Hurskas Simeon-vanhus on odottamassa Messiaan saapumista Jerusalemin temppelissä. Simeon oli sinnikäs odottaja. Hän oli odottanut ehkä jopa vuosikymmeniä sitä, että saisi vielä eläessään omin silmin nähdä Messiaan, jonka Vanhan testamentin kirjoitukset ennustivat ilmestyvän maailmaan. Tämä odotus oli ehkä ollut hänen elämänsä loppupuolen tärkein sisältö. Simeon odotti Jumalan lupauksen toteutumista.

Odotuksen täyttymys on kerta kaikkiaan koskettava hetki! Simeon ottaa varmaankin vapisevin käsin lapsen syliinsä. Tämä lapsi ei silti ole mikä tahansa lapsi vaan siinä on Kristus, ihmiseksi tulleen Jumalan kirkkaus keskellämme.

Tämän täyttymyksen koettuaan Simeon oli valmis lähtemään elämästä. Minun silmäni ovat nähneet valon, jonka Jumala on lähettänyt kaikille kansoille, hän huokaisee saadessaan Jeesus-lapsen syliinsä. Simeonin elämän suuri odotus oli päättynyt.

Meillä on syytä yhtyä Simeonin iloon. Jumala ei ole vain luonut maailmaa ja jättänyt sitten meitä ihmisiä yksin oman onnemme nojaan tämän maailman pimeyteen ja kylmyyteen. Ei, vaan hän tuli meidän synninalaisten ihmisten elämäntodellisuuden keskelle. Jumala antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän.

Pimeyden keskellä valo näkyy selvästi. Sen me pohjoisen ihmiset tiedämme oikein hyvin. Kaamoksen aikana täällä Inarissakaan ei aurinko noussut. Nyt kaamoksen selkä on taittunut ja aurinko nousee hetkeksi horisontin yläpuolelle. Kirkkaana helmikuun päivänä aurinko saattaa melkein häikäistä, kun se heijastuu puhtaasta lumesta.

Tätä luonnon ilmiötä ajatellessamme, me pohjoisen ihmiset, pystymme kenties jopa keskimääräistä paremmin ymmärtämään, mitä valon loistaminen pimeyden keskellä tarkoittaa. Mutta meille ihmisille on äärimmäisen vaikea myöntää ja tunnustaa, että meidän omassa sisimmässämme voisi olla pimeyttä, jonka vain Jumalan kirkkaus voi parantaa.

Raamattu käyttää tästä pimeydestä ilmaisua synti. Luonnollisina ihmisinä sydämemme on täynnä synnin likaa ja pimeyttä. Kun Jumalan valo osuu sydämeemme, se paljastaa lian. Mutta Jumalan valo ei ainoastaan paljasta likaa, vaan puhdistaa sen.

Sinulle on varmasti tuttua se, että talven ja kaamoksen keskellä ei välttämättä huomaa ikkunoiden olevan likaisia. Kun auringon valo keväällä loistaa ikkunoihin, paljastuu lika. Tajuamme, että ikkunat pitäisi keväällä pestä.

Juuri näin on myös hengellisessä elämässä. Jumalan sana paljastaa lian. Suuri lohtu meille on se, että Jeesus, Jumalan Poika on tullut juuri meitä armahtamaan ja pesemään puhtaaksi.

Apostoli Johannes sanoo: ”Jos me vaellamme valossa … Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” Kun elämme Kristuksen anteeksiantamuksen varassa, hänen armonsa peittää syntimme aivan samalla tavalla kuin vesi puhdistaa likaiset ikkunat. (1. Joh 1:7)

Uuden testamentin viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kuvaa kristityn päämäärää näin: ”Eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse lampun valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat aina ja iankaikkisesti.” (Ilm. 22:5)

Iankaikkisessa taivaan kodissa Kristus itse muuttaa kaamoksemme suloiseksi yöttömäksi yöksi. Tuo on yritys kuvata ihmiskielellä jotakin niin kaunista ja hyvää, ettei sitä oikeastaan voi kielellä kuvata. Tuo todellisuus on kielemme tavoittamattomissa.

Mutta meille pohjoisen ihmisille tuo vajavainenkin ihmiskieli riittää kertomaan, että tuo päämäärä on kaipauksen ja toivon arvoinen. Tänään vielä elämme varjojen maassa. Mutta me elämme valoa aavistellen. Yhteinen jumalanpalvelus on kuin esimaksua tuosta päämäärästä. Ehtoollisella Kristus, maailman valo, itse palvelee meitä.