Kuinka voisimme tuntea tien

Jeesus sanoo: »Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.» Tuomas sanoi hänelle: »Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?» Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.» Joh. 14:1–6

Rakkaat seurakuntalaiset, veljet ja sisaret.

On hienoa kokoontua tänä syyskuun alun päivänä seurakuntanne hautausmaalle vihkimään käyttöön tämä siunauskappeli. Toteutamme sen Tyrnävän seurakunnan perinteisen, vuosittaisen hautausmaajuhlan yhteydessä. Täällä on kaunis tapa, että juhlan kutsutaan vuoden aikana siunattavien vainajien omaiset ja, että yhteisen juhlan ja vainajien nimien lukemisen jälkeen viedään kynttilät haudoille.

Tämä kaunis rakennus on valmistunut jo vuonna 2012. Sitä on käytetty pienimuotoisiin siunaustilaisuuksiin jo useiden vuosien ajan. Tuomiokapituli ja kirkkohallitus ovat hyväksyneet sen muuttamisen siunauskappeliksi, mutta sen vihkiminen siunauskappeliksi kirkkojärjestyksen tarkoittamalla tavalla on vielä tekemättä. Siksi olemme nyt tässä juhlassa.

Monet teistä paikalla olevista olette saatelleet kuluneen vuoden aikana teille rakkaan ihmisen haudan lepoon. Silloin kun läheinen ihminen on saanut elää pitkän ja täyteläisen elämän, poisnukkuminen voi tuntua luonnolliselta asialta. Voimme ajatella kiitollisena pitkää elämää, jonka rakas ihminen on saanut elää. Kaipauksesta huolimatta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ehkä kiitollisuus eletystä elämästä ja siitä, mitä saimme poisnukkuneen rakkaamme kautta. Tällaisessakin tapauksessa suru ja kaipaus kuitenkin ympäröivät elämän. Kaipausta ja surua ei ole hyvä keinotekoisen nopeasti yrittää pyyhkiä pois silloinkaan, kun poisnukkunut rakkaamme on saanut elää pitkän elämän.

Tilanne voi olla toisenlainen, jos kuolema on kohdannut hyvin yllättäen tai jos poisnukkuminen on tapahtunut inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin. Sanat eivät silloin riitä kuvaamaan sitä surua, jonka keskelle omaiset joutuvat. Asiaa voi olla hyvin vaikea sisäistää ja hyväksyä. Vastausten sijaan sydän on täynnä avoimia kysymyksiä, jotka kaikki alkavat sanalla ”miksi”.

Kuolema ja elämän rajallisuus ovat asioita, jotka vievät meidät ihmiset pienelle paikalle. Kukaan meistä ei kykene puhumaan näistä asioista suurella varmuudella ja suurin kirjaimin. Joudumme jäämään ikään kuin verhon taakse aavistelemaan iankaikkisuutta.

Se, että kuolema ja iankaikkisuus ovat ihmisen ymmärrykselle mysteereitä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme vailla uskonvarmuutta näiden elämän isojen kysymysten äärellä. Äsken kuultu evankeliumi Johanneksen evankeliumista antaa meille osviittaa siitä, millainen on Jumalan tahto ja pelastussuunnitelma.

Tuo teksti on kuultu usein juuri hautaan siunaamisen yhteydessä. Siinä Jeesus valmistaa lähimpiä opetuslapsiaan sen ajan varalle, jolloin hän itse ei enää ole heidän luonaan. Jeesus kuvaa taivaan kotia ja tietä sinne. Epäilijäksi sanottu apostoli Tuomas ei oikein tahdo ymmärtää Jeesuksen sanoja. Apostoli Tuomaan kysymykset ovat juuri niitä aitoja ihmisen kysymyksiä. Hän kysyy niitä kysymyksiä, joita meillä monella muullakin ihmisellä on. ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien.” Kuinka aito kysymys. Melkein kuin parkaisu suuren asian äärellä: Herra, kuinka voisimme tuntea tien taivaan kotiin.

Jeesus rauhoittaa Tuomasta ja meitä. Vaikka emme voisikaan nähdä silmillämme ja tietää tieteellisessä mielessä, niin voimme kuitenkin uskossa luottaa. Itse asiassa se ei olekaan mikään heikko, eikä vähäinen perusta.

Jeesus lohduttaa oppilaitaan menevänsä edeltä valmistamaan heille sijaa ja ”omaa huonetta” taivaan kotiin. Jeesus vielä vakuuttaa, että tie, jota pitkin he voivat seurata Jeesusta on heillä tiedossa. Mutta Tuomas tosiaan pukee sanoiksi oman hämmennyksensä suuren salaisuuden edessä. ”Herra me emme tiedä minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien”.

Jeesuksen vastaus: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” pitää sisällään kaiken olennaisen. Jeesus on tie Isän luokse taivaan kotiin. Emme me voi sinne mennä omin voimin ja omilla ansioilla. Iankaikkinen elämä on Jumalan lahjaa.

Tässä tulemme lähelle Johanneksen evankeliumin ja ehkä koko Raamatun tunnetuinta teksti eli ns. pienoisevankeliumin sanomaa: ”Niin on Jumala rakastanut maailmaa, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16)

Jumalalla on hyvät ajatukset meitä omaksi kuvakseen luomia ihmisiä kohtaan. Tämä antaa turvaa niin elämän kuin kuolemankin edessä. Elämä on hauras. Sen oivallamme silloin, kun omassa tai läheisten elämässä tapahtuu jotakin yllättävää, kun esimerkiksi sairastumme vakavasti tai joudumme onnettomuuteen.

Elämme elämäämme täällä maan päällä uskon ja luottamuksen varassa. Tai oikeastaan vielä enemmän elämme Jumalan lupauksen varassa. Tietoisuus elämän rajallisuudesta kutsuu meitä elämään täydesti. Arki ja sen haasteet eivät päästä meitä helpolla, mutta nämä arjen haasteetkin näyttäytyvät hieman erilaisina, jos voimme ottaa jokaisen päivän vastaan lahjana Luojamme kädestä.

Hautausmaa ja tämä siunauskappeli on siis mitä suurimmassa määrin uskon, toivon ja lohdutuksen paikka. Tässä kappelissa on jo vietetty monia jäähyväisiä ja tullaan viettämään tulevaisuudessa. Moni meistä myös rauhoittuu kulkiessaan hautausmaalla ja pysähtyessään muistelemaan edesmenneistä rakkaita. Hautausmaa ja tämä siunauskappeli on myös rukouksen ja hiljentymisen paikka. Ne ovat paikkoja, joissa saamme aavistella sitä iankaikkisuutta, joka on kaiken tämän näkyvän todellisuudet takana ja tuolla puolen. Kuten kuulemamme 2. Korinttilaiskirjeen (2. Kor 4:18) teksti totesi: ”Me emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää aikansa mutta näkymätön ikuisesti”.