Kuusamolaiset ovat menneet työhön viinitarhaan

Matt. 21:28–32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?”
”Edellinen”, he vastasivat.
Jeesus sanoi:
”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”

Paljon on virrannut vettä Oulankajoessa sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kaarle XI antoi Turun piispalle määräyksen Kemin Lapin seurakunnan perustamisesta 21. kesäkuuta 1673. Tuolloin perustettua seurakuntaa me juhlimme, kun tänään vietämme Kuusamon seurakunnan 350-vuotisjuhlaa.

Kuninkaan käskyä ryhdyttiin panemaan rivakasti toimeen. 3. syyskuuta samana vuonna piispa Gezelius määräsi Inarin, Sompion, Sodankylän, Kittilän, Keminkylän, Kuolajärven, Kitkan ja Maanselän lapinkylät erotettaviksi Kemin seurakunnasta ja niistä muodostettavaksi oma Kemin Lapin seurakunta.

Seurakunta oli siis valtavan laaja, pohjois-eteläsuunnassa satojen kilometrien pituinen harvaan asuttu erämaaseurakunta. Aluksi ei ollut myöskään aivan selvää, minne seurakunnan keskuspaikka tulisi. Ensimmäisen kirkkoherran Gabriel Tuderuksen aikana tämä kysymys ei nimittäin ollut vielä ratkennut.

Kisaa käytiin käytännössä Inarin ja Kuusamon, silloisen Maanselän lapinkylän kesken. Toisen kirkkoherran Henrik Cajanuksen aikana ja toiminnan ansiosta Maanselkä tuli keskuspaikaksi, ilmeisesti siitä syystä, ettei kukaan pappi halunnut lähteä niin kauas kuin Inariin! Maanselkä sen sijaan oli Kemin Lapin eteläisin – ja historiatietojen mukaan tuohon aikaan – köyhin lapinkylä.

350-vuotta sitten perustetusta Kemin Lapin – Maanselän – Kuusamon seurakunnasta on aikojen saatossa itsenäistynyt lukuisa määrä seurakuntia. Paljon mahtuu vaiheita ja tapahtumia näihin vuosiin ja vuosisatoihin. On ollut kirkkoja ja kirkkoherroja. Nimekkäitä hahmoja, joista on jäänyt jälkiä kirjoitetun historian lehdille.

Mutta tänään – juhlapäivänä – ajattelen, että olennaisinta on ollut se, että läpi tämän historian on ollut seurakuntalaisia, jotka ovat kantaneet vastuuta omasta seurakunnastaan. Heistä monestakaan ei ole kirjoitettu muisteluksia, mutta he ovat niitä, jotka ovat vuosisatojen aikana soutaneet kirkkoon pitkin järviä ja jokia kymmeniä peninkulmia ripille ja Herran ehtoolliselle. He ovat niitä, jotka ovat tuoneet hirret kirkkojen rakentamiseksi. He ovat niitä, jotka ovat ristineet kätensä pienissä mökeissä ja tuvissa pyytäen Korkeimman siunausta elämälleen. He ovat niitä, jotka ovat opettaneet iltarukouksen lapsilleen.

Tänään Kuusamon seurakunta on elinvoimainen seurakunnallinen keskus. Se on paikkakunnallaan arvostettu ja haluttu yhteistyökumppani monelle toimijalle. Kuusamon seurakunta on olennainen osa paikallisidentiteettiä ja kuusamolaisuutta. Ilman seurakuntaa ja tätä Pyhän Ristin kirkkoa Kuusamoa ja kuusamolaisuutta olisi vaikea kuvitella.

Kuusamon seurakunnan toiminta on runsasta ja monipuolista. Sen jumalanpalveluselämä on rikasta ja hengellisyys kansankirkollisine ja herätysliikkeisiin kytkeytyvine juonteineen on juurevaa. Kuusamon juhliva seurakunta on ilman muuta puoli Suomea kattavan Oulun hiippakunnan yksi ylpeyden aiheista. Valtakunnallisestikin Kuusamon seurakunta on tunnettu kehitysmyönteisyydestään.

*

Itsensä tutkiminen on tämän Kuusamon seurakunnan juhlapäivän teema kirkkovuodessa. Rehellisen tutkivan katseen kohdistaminen omaan itseensä ei ole helppo asia. Paljon helpompi on arvioida muita ja heidän tekemisiään tai tekemättä jättämisiään.

Rohkeus käydä itsetutkistelua on rehellisen elämän ja kristillisyyden perusta. Apostoli Paavali käy sitä tämän sunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa. Apostoli tunnustaa, että hänen voimansa toteuttaa hyvää ovat rajalliset. ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, jota tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo”, lausuu Paavali psykologisestikin tarkkanäköisessä itseanalyysissään.

Rehellisyys on parempi kuin kiillotetun pinnan alla pesivä epätotuudellisuus. Siihen meistä haastaa tänään myös evankeliumina oleva Jeesuksen vertaus kahdesta pojasta. Teksti tarjoaa aivan kuin peilin meidän omalle itsetutkistelullemme.

Evankeliumi kertoo miehestä, jolla oli kaksi poikaa. Heitä hän pyysi menemään työhön viinitarhaansa. Ensimmäinen poika sanoi menevänsä, mutta ei kuitenkaan lopulta mennyt. Toinen pojista ensin kieltäytyi menemästä, mutta meni kuitenkin lopulta. Jeesuksen kysymys kuulijoilleen – ja meille – kuuluu, kumpi pojista teki oikein.

Tämän sunnuntain evankeliumissa toinen pojista on suurieleinen, mutta hän ei ollutkaan sanojensa mittainen. Isän edessä hän oli oikeastaan mielin kielin: Menen kyllä isä, hän vastaa melkein lipevästi. Hän siis kyllä lupaa isälleen mennä työhön viinitarhaan, mutta sitten alkaa empiä. Miksi lähtisin sinne kuumuuden keskelle hikiseen työhön. On paljon mukavampaakin tekemistä. Näin hän ehkä tuumi ja jätti lupauksensa täyttämättä.

Toinen pojista vastaa tylysti isän kehotukseen mennä työhön viinitarhaan: En minä halua, hän tokaisee. Hän siis oli ensin vahvasti sitä mieltä, ettei lähde viinitarhaan, ja toikin sen esille isälleen niin sanotusti vasten kasvoja. Hän uhmasi tietoisesti isänsä kehotusta. Kuitenkin hän tuli lopulta toisiin ajatuksiin ja meni työhön. Vaikka hän aluksi kyseenalaisti saamansa tehtävän, hän kuitenkin lopulta oli uskollinen.

Jeesuksen vertaus on itse asiassa tarkkanäköinen psykologinen analyysi kahdesta pojasta. Kapinoiva poika vastustaa isäänsä julkisesti, mutta kuitenkin myöhemmin tulee toisiin ajatuksiin ja täyttää isänsä pyynnön. Toinen pojista on näennäisen kuuliainen, mutta hän kätkee ja piilottaa kapinansa kauniin pinnan alle.

Pinnan alle painettu uhmakkuus tulee tässä pojassa ilmi välinpitämättömyytenä ja miellyttämisen haluna isää kohtaan. Lopulta se johtaa siihen, ettei hän kauniista isän kasvojen edessä annetuista lupauksista huolimatta pidäkään lupausta.

Vertauksen eetos ja opetus on se, että todellinen sydämen tila ratkaisee, ei niinkään ulkonaiset puheet. Jumala on se isä, joka meitä kutsuu viinitarhaansa. Jumala suurena viinitarhan hoitajana kutsuu meitä seuraansa ja armonsa omistamiseen. Jumala tuntee sydämemme salattuja sopukoita myöten. Siksi meidän ihmisten ei kannatakaan olla niin nopeita ja tietäviä ratkaisemaan, kuka on oikea kristitty ja kuka ei. Parempi on jättää se Jumalan ratkaistavaksi.

Kerrotaankin eräästä saarnaajasta, joka sanoi, että jos pääsen taivaaseen, joudun ihmettelemään siellä erityisesti kolmea asiaa: 1. Siellä on paljon sellaisia ihmisiä, joiden en olettanut sinne pääsevän. 2. Sieltä puuttuu monia, joiden luulin siellä varmuudella olevan. 3. Kaikkein eniten ihmettelen sitä, että olen päässyt sinne itse.

Mutta evankeliumin vertauksen opetus liittyy myös konkreettisten tekojen merkitykseen. Jumalan edessä ratkaisevia eivät ole kauniit sanat, vaan konkreettiset teot. Pelkät sanat eivät vie pitkälle. Myös elämäntavan täytyy olla uskottava.

Ihminen on yksi kokonaisuus, eivätkä uskottavan ihmisen puheet voi olla ristiriidassa tekojen kanssa. Varsinkaan negatiiviseen tapaan, niin kuin jälkimmäisellä pojalla. Vertauksen viesti on selvä, että sanojensa syöminen on paljon pahempi, kuin ensin kieltäytyä ja sitten kuitenkin suostua.

Teoissa uskomme tulee todeksi. Jumala armahtaa meidät ensin ilman ansioita puhtaasta armosta ja ihmisrakkaudesta. Se on kaiken lähtökohta. Mutta usko tyystin ilman tekoja on kuollutta. Ilman uskosta seuraavia tekoja usko ei toisin sanoen ole oikeasti juurtunut ihmiseen.

Evankeliumin vertaus tarjoaa peilin ja haastaa meitä Kuusamon seurakunnan 350-vuotisjuhlamessuun osallistuvia pohtimaan omaa kristillistä elämäntapaamme.

Tämä aika, jota elämme, tekee peiliin katsomisen vielä haastavammaksi. Tarvitaan yhä enemmän sitä, että kyselemme itseltämme, miten toteutamme Isän eli Jumalan antamaa tehtävää maailmassa. On kysyttävä, mitä se on minun arkisessa elämässä toimiessani ja puhuessani toisista ihmisistä.

What would Jesus do? Mitä Jeesus tekisi tässä tai tuossa tilanteessa on oikein hyvä testikysymys, jonka voimme kysyä itseltämme. Mitä Jeesus tekisi esimerkiksi oman maamme ilmapiirissä, jossa käytetty kieli toisista ihmisistä kaiken aikaa tuntuu kovenevan. Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Ja mitä sinun tulisi tehdä?

Näiden asioiden kysymiseen, ei muilta, vaan itseltä, tämän päivän evankeliumi meitä haastaa. Martin Luther King sanoi aikanaan, että ”pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus” (kun he näkevät ympärillään pahuutta).

*

Rakkaat kristityt, tänään me iloitsemme Kuusamon seurakunnasta. Teille rakkaasta kotiseurakunnasta. Sen historia on täynnä uskollisia ihmisiä, jotka ovat menneet työhön viinitarhaan ja palvelutyöllään rakentaneet tästä seurakunnasta sellaisen yhteisön, jollainen se tänään on.

Te kuusamolaiset saatte siis olla ylpeitä seurakunnastanne, joka uskollisesti on halki vuosisatojen pitänyt esillä evankeliumin sanaa rakastavasta Jumalasta ja rohkaissut lähimmäisen rakkauden toteuttamiseen arjen keskellä.

350-vuotiaan on kuitenkin tärkeätä katsoa tulevaisuuteen. Koko ajan kehittää työnäkyään ja yhteisöllisyyttään. Kuten juhlakirjakin sanoo. ”Elää juuriaan unohtamatta”. Juuret ja historia antavan perustan, jolta ponnistaa eteenpäin.

Tulevaisuus on monella tapaa avoin. Mutta niin kirkollemme, kuin Kuusamon seurakunnalle tulevaisuus on hyvä. Miksi? Siksi koska tuo tulevaisuus on Jumalan antama ja Jumalan varassa oleva tulevaisuus. Siksi siis: Kuusamon seurakunta rohkeasti eteenpäin – Jumalaan luottaen.