Lahjat käyttöön

Hyvät ystävät, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa.

Olemme Majakkaillassa. Mikä mainio kielikuva tuo ”majakka”. Merenkulkijoille majakka on välttämätön. Varsinkin ennen nykyisiä digitaalisia välineitä, majakka osoitti pimeässä ja sumussa suunnan ja kulkukelpoisen väylän. Vertauskuvallisesti puhuen voi sanoa, että tarvitsemme tässä ajassa, joka ajoittain on aika sumuinen, suuntaa osoittavia majakoita. Hienoa, jos nämä illat, jotka ovat pitkälti aktiivisten seurakuntalaisten järjestämiä, voivat olla tällaisia suuntaa osoittavia majakoita.

Majakasta minulla tulee mieleen toinen m-alkuinen sana, nimittäin ”majatalo”. Ehkä se tulee minulle mieleen siitäkin syystä, että olin 2000-luvun alussa Jyväskylässä kirkkoherrana toimiessani käynnistämässä yhdessä aktiivisten seurakuntalaisten kanssa ”majataloiltoja”. Luulen, että näissä Pekka Simojoen ideoista syntyneissä illoissa oli jotakin samaa kuin näissä majakkailloissa.

Mutta molemmat sanat ”majakka” ja ”majatalo” ovat hyvin tärkeitä. Majakka osoittaa suunnan, majatalo antaa lämmön ja turvan. Ehkäpä jaan muutaman ajatuksen lisääkin tuosta majatalosta, koska sen avulla pääsemme puhumaan aika syvällisistä ja tärkeistä asioista. Majatalo tuntuu jo sanana kutsuvalta ja lämpimältä. Minun ajatuksissani majatalo liittyy vaeltamiseen ja vaelluksella välttämättömiin pysähdys- ja levähdyspaikkoihin.

Jo keskiajalla Euroopassa risteili paljon pyhiinvaellusreittejä, joiden varrelle rakentui majatalojen verkosto. Näissä majataloissa pyhille paikoille matkaavat saivat yösijan ja ruokaa. Majatalot olivat myös turvallisuustekijä. Metsässä taivasalla yöpyvä vaeltaja olisi ollut petojen ja tuon ajan järjestäytymättömässä yhteiskunnassa myös maantierosvojen armoilla. Majatalo tarjosi lämmön ja turvan.

Mutta ei meidän tarvitse hakea mielikuvia majataloista kaukaa keskiajalta asti. Moni suomalainenkin on lähtenyt vaeltamaan vaikkapa Caminolle päämääränään Santiago de Compostela. Tai pikemminkin päämääränään matka omaan sisimpään – joko etsien yksinäisyyttä ja rauhaa tai etsien seuraa ja ystävyyttä. Caminollakin pysähdytään majataloihin ja jaetaan yksinkertainen elämä muiden saman tien kulkijoiden kanssa.

Muistan kun parikymppisenä matkasin kokonaisen kuukauden ristiin rastiin Eurooppaa interrail´illa. Kun väsynyt reissaaja pääsi retkeilymajaan ja sai vähän pussikeittoa syödäkseen ja seuraa muista reppureissaajista, niin kyllähän sitä taas jaksoi. Eräänlainen majatalo siis tuo retkeilymajakin. Moni meistä on myös viivähtänyt tunturien vaellusreittien pienissä taukotuvissa ja majoissa.

”Majatalo” on minulle siis kuva paitsi hoitavasta ja turvallisesta levähdyspaikasta. Seurakunta on myös majatalo, vieläpä aivan erityinen majatalo. Luther kutsui seurakuntaa suureksi sairaalaksi, joka ei ole täydellisiä, vaan syntisiä varten. Siitä samasta asiasta pohjimmiltaan puhuu myös Pekka Simojoen laulu Särkyneiden majatalo: ”Me ikävöimme olkapäätä, ihmiskäden kosketusta. Vaikka olisikin sydän jäätä, lämpö rakkauden sulattaa voi sen, tuoda kevään sielun kylmyyteen. He etsivät tietä valoon, maassa kyyneleiden. He saapuvat majataloon, särkyneiden.”

Niin, majatalo on välttämätön elämän vaelluksella, jolle Kristus omiaan varustaa. Tänä iltana haluaisin katsella teidän kanssanne erityisesti sitä, miten Jumala on varustanut seurakuntaansa erilaisilla lahjoilla, jotka auttavat yhteisellä kristittyjen vaelluksella. Tarkoitan niitä lahjoja, joita Uusi testamentti kutsuu armolahjoiksi.

Usein puhetta armolahjoista ympäröi jonkinlainen mystisyyden sädekehä. Ikään kuin armolahjoja olisi vain joillakin tai ne olisivat aina jollakin tavoin yliluonnollisia. Uusi testamentti ei kuitenkaan tue tällaista ajatusta. Itse asiassa armolahjat ovat jokaiselle kristitylle kuuluvia asioita. Ne on annettu seurakunnalle, jotta rakentuisimme yhä enemmän Jumalan kansana.

Katsotaanpa mitä Roomalaiskirje (Room. 12:6-8) sanoo armolahjoista: ”Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.”

Katsokaamme myös mitä 1. Pietarinkirje (4: 10-11) puhuu armolahjoista: ”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.”

Katsokaamme vielä, mitä 1. Korinttilaiskirje (12: 4-11) sanoo armolahjojen käytöstä: ”Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo.”

Jätetäänpä kuitenkin nuo lukemani Raamatun kohdat vähäksi aikaa hautumaan mielessämme, palataan niihin hetken päästä. Jotta ymmärtäisimme armolahjojen merkityksen, on hyvä katsoa, mitä Raamattu sanoo kristillisestä seurakunnasta yhteisönä ja elämänyhteytenä Kristuksen ja kristittyjen välillä.

Uudessa testamentissa on monia kielikuvia kirkosta ja seurakunnasta. Yksi niistä on ”rakennus”, jossa Kristus itse on kulmakivenä. Toinen kuva kirkosta ja seurakunnasta on ”Kristuksen ruumis”. Näissä kielikuvissa on yhteistä se, että me kristityt olemme elimellinen osa tuota kuvaa. Kivet rakennuksessa ja ruumiin osat kehossa. Kristus kulmakiven rakennuksessa pitää rakennuksen koossa ja Kristus päänä, pitää ruumiin koossa.

Kirkkona eläminen on siis nimenomaan elämistä osana kokonaisuutta, jossa elämä virtaa Kristuksesta ja jonka hän itse pitää koossa. Inhimilliset vertauksemme – kuten rakennus ja ruumis – ovat toki vain aavistuksia ja hapuilevia yrityksiä kuvata sitä elämänyhteyttä, joka Kristuksen kirkossa vallitsee. Raamatussa on selkeä käsitys siitä, että jokainen kristitty voi omalla paikallaan rakentaa kirkkoa, Kristuksen ruumista. Siihen liittyvät nuo kolme Raamatun kohtaa, jotka äsken teille luin.

Elävän kirkon rakentuminen tapahtuu panemalla käyttöön ne lahjat, joita itse kukin on saanut. Apostoli kehottaa 1. Pietarinkirjeen tekstissä kaikkia kristittyjä palvelemaan sillä armolahjalla, jonka hän on saanut. Apostoli ei siis lainkaan kyseenalaista sitä, etteikö kaikilla olisi jokin armolahja. Jokaisella kristityllä on jokin on armolahja. Piste.

Vaikka Raamatussa on ns. armolahjaluetteloita, ne eivät ole tyhjentäviä listoja siitä, mitkä piirteet, taidot tai ominaisuudet kuuluvat armolahjoihin. Voit olla vakuuttunut siitä, että sinulla on armolahja, jonka Jumala matkan varrella osoittaa sinulle. Yhtä hyvin muut ihmiset saattavat huomata sinussa jonkin ominaisuuden tai taidon, jota voi kutsua armolahjaksi. Et ehkä itse ole siitä aiemmin tullut tietoiseksikaan, mutta ihmiset lähelläsi voivat sen sinulle osoittaa kertomalla vaikkapa, että olet erityisen hyvä kuuntelija. Olemme usein ujoja ja arkoja edes aavistelemaan, mitä lahjoja olemme saaneet. Ja vaikka ne löytäisimmekin, niin usein ujostellemme panna niitä käyttöön.

Armolahjojemme aavistelu ja löytyminen edellyttää pysähtymistä, hiljentymistä, rukousta ja oman elämän katselua. Löydämme armolahjamme ehkäpä joskus vasta jonkun toisen kanssa, ikään kuin toisen ihmisen silmiä ja oivallusta lainaten. Haluankin rohkaista sinua etsimään ja aavistelemaan, mitä armolahjoja Jumala on juuri sinulle antanut seurakunnan rakennukseksi. Lahjojen vertailu tai arvottaminen on turhaa ja sanoohan siihen apostolikin: ” Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo”. Jumalan Henki, joka tuntee sinut, tietää parhaiten. Emmehän voi sitä kyseenalaistaa?

”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina ”. Tämä apostolin kehotus koskee siis myös meitä tänään. Ajatelkaa miten kauniisti sanottu. ”Palvelkaa” – ”toistanne” – ”armon hyvinä haltijoina”.

Armolahjasi voi olla hengelliseen opastamiseen liittyviä tai käytännölliseen tekemiseen, palvelemiseen, auttamiseen tai johtamiseen liittyviä. Ne voivat olla näkyviä tai hyvinkin piilossa pysyviä. Jumalan valtakunnassa kaikki armolahjat ovat kuitenkin yhtä arvokkaita.

Olennaista on se, että panet lahjasi käyttöön seurakunnan ja kirkon yhteiseksi rakentamiseksi. Armolahjat eivät ole itsekorostuksen välineitä, vaan yhteiseksi hyväksi annettuja. Ne myös näkyvät yhteisön keskellä. Ja tässä pätee myös se, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Lahjojen käyttöä on myös arvioitava yhteisöllisesti.

Kristuksen seurakunnalleen ja meille kristityille antamien armolahjojen tarkoitus ei siis ole tuoda kunniaa lahjojen haltijalle, vaan ”jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta”. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä tämä sanotaan vielä yksinkertaisemmin (1 Kor. 10: 31 b) ”…Teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi”.

Toisin sanoen kaikki tehtävät seurakunnassa ja kirkossa ovat viimekädessä kirkon perustehtävän palveluksessa riippumatta siitä, ovatko ne hengellistä opettamista, käytännöllistä palvelua tai mitä tahansa vapaaehtoistyötä. Toivon että tämä tietoisuus antaa teille ja meille kaikille voimaa ja innostusta arjen keskelle.

Kun puhumme armolahjoista, on ehkä luonnollista, että katseemme kiinnittyy itseemme ja toisiimme. Tämä saattaa joskus johtaa hyvin ihmiskeskeiseen tarkkailuun. Tärkeintä on kuitenkin näistä meille annetuista lahjoistakin puhuttaessa pitää tärkein asia mielessä. Siis se, mikä on kaikkein tärkein armolahja. Siitä apostoli Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä (6:23) näin: ”…Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

Ei ole suurempaa armolahjaa kuin se, jonka Jumala antoi Pojassaan Jeesuksessa sovittaessaan maailman itsensä kanssa. Armolahjoistakin puhuessamme katseemme kohdistuu siis ristille, joka on kuva Jumalan rakkaudesta.

Toivonkin, että tänään, tässä ja nyt, kiinnität katseesi tämän Pyhän Andreaan kirkon alttariseinällä olevaan ristiin. Se on hyvin vahva symboli. Pystypuu, joka kaikkea kannattelee, on tärkein. Se kuvaa yhteyttämme Jeesukseen Kristukseen. Vaakapuu puolestaan kuvaa yhteyttämme toisiin ihmisiin. Elämää kristittynä tässä maailmassa; yhteydessä Jumalaan ja toinen toisiimme.  On tosiaankin hyvä huomata, että poikkipuuta kannattelee ristin pystypuu, joka on yhteys Kristukseen. Ilman sitä poikkipuu putoaisi maahan maatumaan. Voimme ajatella, että me elämme kristittyinä elämäämme tuossa ristin leikkauspisteessä, taivaan ja maan välillä, kahden maan kansalaisina.

Haluan päättää tämän puheeni samanlaiseen ristinmerkkiin, jonka tein viime lauantaina Pisipanpyöräilyn ”Liikuttavan pienessä hartaudessa”. Näin meidän kehomme liittää oman liikekielensä kautta meidät Kristuksen ristin suojaan. Emme tee tällä kertaa ristinmerkkiä kädellämme, vaan nenänpäällämme. Samalla ehkä jäykistyneet niskasi saavat hieman liikuntaa. Nosta ensin nenänpääsi ylös ja sano mielessäsi ”Isän”. Laske sen jälkeen niskasi aivan alas ja leukasi rintaan ja sano mielessäsi ”Pojan”. Käännä sen jälkeen pääsi vasemmalle ja sitten aivan oikealle ja sano mielessäsi ”ja Pyhän Hengen nimeen”. Palauta vielä pääsi eteen keskelle ja sano mielessäsi ”Aamen