Piispa Jukka Keskitalon saarna Yhteisvastuukeräyksen suorana televisioitavassa aloitusmessussa Karjasillan kirkossa 5.2.2023

Luuk. 2:22–33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
      niin kuin olet luvannut.
      Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
      jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
      valon, joka koittaa pakanakansoille,
      kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

 

Rakkaat kristityt.

Haluan jakaa teidän kanssanne minulle tärkeän muiston. Tästä on aikaa yli 30 vuotta. Olimme vaimoni kanssa tulleet ensimäistä kertaa vanhemmiksi. Lapsen saaminen tuntui suurelta lahjalta. Elämä oli ihmeellistä.

Oltiin sitten tämän meidän esikoisemme kastejuhlassa. Kasteen jälkeen vauva annettiin myös minun isäni syliin. Hän oli silloin jo sairas, ja jotenkin hauras. Se oli koskettava hetki. Pieni elämän alku elämänsä jo loppupuolella olevan isoisänsä sylissä. Huomasin, kuinka liikutus valtasi isäni uurteiset kasvot. Minullekin tuli tippa linssiin.

Tämä muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa tulee mieleeni, kun ajattelen äsken kuulemaamme tämän sunnuntain evankeliumia. Siinäkin kohtaavat vanha ihmisen ja pieni lapsi, vähän samalla tavoin kuin silloin, kun isäni sai lapsenlapsensa ensi kertaa syliinsä.

Evankeliumin vanha mies on nimeltään Simeon. Evankelista Luukas kuvaa häntä hurskaaksi ihmiseksi. Tuo tarkoittanee sitä, että hän oli ahkera pyhien kirjoitusten tutkija. Hän luki Vanhan testamentin profetioita ja psalmeja. Hän oli varmasti myös ahkera rukoilija.

Mutta ennen kaikkea Simeon oli sinnikäs odottaja. Hän oli odottanut ehkä jopa vuosikymmeniä sitä, että saisi vielä eläessään omin silmin nähdä Messiaan, jonka Vanhan testamentin kirjoitukset ennustivat ilmestyvän maailmaan. Tämä odotus oli ollut hänen elämänsä loppupuolen tärkein sisältö. Simeon odotti Jumalan lupauksen toteutumista.

Kun vastasyntyneen Jeesuksen vanhemmat sitten tuovat lasta temppeliin pyhitettäväksi, vähän samaan tapaan, kuin me aikanaan toimme oman esikoisemme kasteelle, niin Simeon huomaa suuren hetken koittaneen. Yhtäkkiä hän saa sisäisen varmuuden, että tämä Jeesus-lapsi on se kauan odotettu Messias-Vapahtaja, josta Vanhan testamentin profeetat ovat kertoneet.

Kerta kaikkiaan koskettava hetki! Oman isäni tavoin vanha Simeon varmaankin ottaa vapisevin käsin lapsen syliinsä. Mutta ei tavallista lasta, vaan Jeesuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan.

Tämän täyttymyksen koettuaan Simeon oli valmis lähtemään elämästä. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”, hän huokaisee saadessaan Jeesus-lapsen syliinsä. Simeonin elämän suuri odotus oli päättynyt.

Meillä on syytä yhtyä Simeonin iloon. Jumala ei ole vain luonut maailmaa ja jättänyt sitten meitä ihmisiä yksin oman onnemme nojaan tämän maailman pimeyteen ja kylmyyteen. Ei, vaan hän tuli meidän synninalaisten ihmisten elämäntodellisuuden keskelle. Jumala antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän.

***

Tästä kynttilän päivän evankeliumista on löydettävissä suora yhteys Yhteisvastuukeräykseen, joka tänään alkaa. Se, että Jumala on antanut meille suurimman ajateltavissa olevan lahjan, oman Poikansa, kutsuu meitä palvelemaan ja antamaan omastamme. Se, että Kristus säteilee Jumalan kirkkautta, kutsuu meitä välittämään Jumalan rakkauden valoa lähimmäisillemme.

Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen aihe on erityisen puhutteleva. Nyt kerätään varoja nuorten väkivallan ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn teemalla ”Nuoret väkivaltaisessa maailmassa”.

Teema on kohti käyvä juuri siitä syystä, että se ei kaunistele asiaa pehmentävillä sananvalinnoilla. Monissa niistä tapauksissa, joista olemme tottuneet puhumaan vaikkapa koulukiusaamisena, on todellisuudessa kyse kouluväkivallasta. Siksi jo tämän teeman valitseminen Yhteisvastuukeräyksen aiheeksi on tärkeä, koska se nostaa tärkeän ilmiön esiin sen oikealla nimellä.

Moni nuori elää väkivallan pelon kanssa. Nuorten kohtaama väkivalta voi olla joko fyysistä tai henkistä. Niin vakavasta asiasta kuin väkivallassa aina onkin kyse, niin lapsiin ja nuoriin se jättää vielä raskaammat jäljet, sillä heidän monenlainen ihmiseksi kasvaminensa on vielä alullaan.

Juhlapuheissa todetaan usein, että nuorissa on tulevaisuus. Mutta tämä ei saa jäädä vain juhlapuheisiin. Emme saa antaa henkisen tai fyysisen väkivallan pilata lasten ja nuorten tulevaisuutta. Juuri tästä tietoisuudesta nousee tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen aihe.

Jos väkivalta tietyissä olosuhteissa on lasten ja nuorten uhkana Suomessa, niin vielä enemmän sumuisia ovat monen lapsen ja nuoren tulevaisuuden näkymät vaikkapa Afrikassa.

Yhteisvastuukeräyksen tuotosta suuri osa ohjataankin Kirkon ulkomaanavun katastrofirahastoon. Keräysvaroilla tuetaan tällä kertaa nuorten koulunkäyntiä Kenian köyhimmillä, kuivuudesta kärsivillä alueilla.

Ilmastokriisi näkyy Keniassa siten, että se lisää yhteisöjen välisiä konflikteja, joihin myös nuoret joutuvat mukaan. Köyhyys ja epävakaus aiheuttavat siellä lisää sosiaalisia ja toimeentuloon liittyviä ongelmia sekä koulun keskeyttämisiä.

Yhteisvastuukeräysvaroilla me tuemme Kirkon ulkomaan avun kautta koulunsa kesken jättäneiden nuorten kouluun palaamista ja koulussa pysymistä. Nuorille annetaan varoilla myös tukiopetusta ja psykososiaalista tukea.

***

Se mitä olen kertonut yhteisvastuukeräyksen teemoista, ei ole kristillisen sanoman kannalta mitään epäolennaista reuna-aluetta. Päinvastoin, kun ihminen saa itse kokea armoa ja anteeksiantamusta, se kutsuu ja kehottaa toimintaan.

Kristityt ja kirkko eivät voi olla hiljaa lasten ja nuorten kokemasta väkivallasta. Uskomme tulee näkyväksi muun muassa siinä, miten kohtelemme lapsiamme ja nuoriamme, tai miten sallimme heitä kohdeltavan.

Jeesus syntyi levottomaan maailmaan. Hän joutui elämänsä alkuvaiheissa vanhempiansa kanssa pakolaiseksi Egyptiin. Olosuhteet, joissa väkivallan uhan alla Suomessa tai Keniassa elämään joutuvat lapset ovat, eivät ole Jeesukselle vieraita. Jeesus, Vapahtajamme, ymmärtää mitä on elää ihmisenä hauraassa ja ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa.

Jeesus toi maailman varjojen keskelle Jumalan kirkkauden säteily. Hän toi armon ja anteeksiantamuksen. Meidän ei tarvitse yrittää ansaita Jumalan rakkautta, koska sen saamme lahjana. Emme voi mitenkään maksaa Jumalalle hänen rakkauttaan.

Mutta rakkauden velkaa meillä on maksettavana lähimmäisillemme. Lähimmäisiä, lähellä ja kaukana, meidät on kutsuttu palvelemaan. Juuri siitä on kysymys myös Yhteisvastuukeräyksessä.

Vanha Simeon oli avoin uudelle. Hän oli valmis näkemään Jeesus-lapsessa Messiaan. Olemmeko me avoimia tuleville sukupolville, lapsille ja nuorille?

Kun yhteisvastuukerääjä tulee lippaan kanssa eteesi, avaa sydämesi ja avaa kukkarosi. Lähimmäisesi, lapsi ja nuori, tarvitsee apuasi. Sen minkä teet hänelle, sen sinä teet Kristukselle.