Musiikki vie Pyhän lähteille

Arvoisa juhlayleisö, hyvät Pohjois-Pohjanmaan Kanttori-urkuriyhdistyksen jäsenet – ja musiikin ystävät ympäri maata Virtuaalikirkon välityksellä.

Kanttorien yhdistystoiminnan vaiheet Pohjois-Pohjanmaalla juontavat juurensa noin sadan vuoden taakse. Vuonna 1922 Pohjois-Pohjanmaan kanttoreiden neuvottelukokouksessa puhuttivat palkkausasiat ja toive, ettei kanttoreita kutsuttaisi enää lukkareiksi. Tuon kokouksen jälkeen myös papistolle esitettiin toive siitä, että laulettavat virret toimitettaisiin hyvissä ajoin kanttorille. Jo tuolloin järjestettiin säännöllisesti kirkkolaulujuhlia.

Monien vaiheiden jälkeen marraskuussa 1950 rekisteröitiin yhdistysrekisteriin Pohjois-Pohjanmaan Kanttori-urkuriyhdistys. Tuolloin jokainen viranhaltija kuului yhdistykseen. Yhdistyksen historiassa on aina ollut tärkeässä roolissa aktiivinen, ammattimainen kuoro- ja konserttitoiminta.

Paljon on vettä virrannut Pohjois-Pohjanmaan joissa noiden päivien jälkeen. Siksi on suuri ilo saada olla teidän kanssanne juhlistamassa yhdistyksen 70-vuotista taivalta tässä hienossa juhlassa. Juhla ajoittuu kirkkovuoden viimeiseen sunnuntaihin, Tuomiosunnuntaihin eli toiselta nimeltään Kristuksen kuninkuuden sunnuntaihin.

Tuomiosunnuntain sanoma kiteytyy mielikuvissani sinfoniskesi musiikiksi, jossa pääteeman ohella soi useita alateemoja. Tuomiosunnuntain sinfonian pääteemana soi Kristuksen kuninkuuden sanoma. Hän on kaikkeuden Herra, joka kerran on tuleva takaisin ja asettava kaiken paikoilleen. Tätä viestiä vahvistaen nousevat tuossa mielikuvissani soivassa sinfoniassa esiin trumpetit ja pasuunat tuoden majesteetillisen mutta samalla armollisen viestin. Oikeudenmukainen ja armollinen Herra saapuu kansansa keskelle.

Kuinka sopiva kehys tämä kirkkovuoden viimeinen sunnuntai onkaan tälle upealle juhlalle, jonka keskiössä on kirkkomusiikki ja kirkkomuusikot.

Mikä musiikin rooli sitten on kirkossamme? Kanttorin työn ytimessä on laajasti ymmärretty jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset. Seurakunnan musiikkielämä on kuitenkin laaja ilmiö niin toimintamuotojen kuin musiikkityylienkin suhteen.

Joskus on kysytty, ovatko musiikkiesitykset, virret, laulu- tai soitinmusiikki seurakunnassa vain taidetuokioita, joiden avulla on helpompi siirtyä asiasta toiseen tai kuin ”välipala”, jotta saa hengähtää pitkien puheiden välillä?

Ei ole. Kirkkomusiikki ei ole vain jonkin muun, kuten puhutun sanan, palveluksessa, vaan sillä on itsenäinen rooli jumalanpalveluselämässä ja seurakunnan keskellä. Kirkkomusiikki itsessään on evankeliumin julistusta, joka kuuluttaa Jumalan luomistyön kauneutta ja Kristuksen sovitustyön merkitystä.

Kuvitellaanpa mikä tahansa seurakunnan tilaisuus, josta musiikki pitäisi riisua pois. Hyvin köyhä olisi sellainen tilaisuus. Eikö juuri musiikki olekin se asia kirkossamme, joka saa ihmisen kokemaan yhteyttä ja syviä tunteita. Emmekö voikin juuri musiikin avulla kertoa evankeliumia ja ylistää Jumalaa, kaiken luojaa.

Kun monissa seurakuntien kokoavan toiminnan muodoissa on ollut paikoitellen suurtakin laskua osanottajamäärissä, niin konsertit ja musiikkitilaisuudet ovat olleet positiivinen poikkeus. Kirkkomusiikki kutsuu ihmisiä seurakunnan yhteyteen. Konsertteihin ja laulutilaisuuksiin on uskossaan aremmallakin matala kynnys tulla mukaan. Ajattelen, että seurakuntien musiikkitoiminta on avainasemassa, kun ryhdytään miettimään, mitä kirkon uusi strategia ”Ovet auki” oikein käytännössä merkitsee.

Olen joskus käyttänyt seurakunnasta ja kirkosta telttavertausta. Kirkon tulisi olla kuin teltta, jonka ohuen kankaan läpi äänet kuuluvat molempiin suuntiin. Näin kirkkoon sisälle, ohuen telttakankaan läpi kuuluvat maailman äänet ja haasteet. Kirkko ei saa olla umpioitunut, vaan elää ympäristönsä kanssa tiiviissä vuorovaikutuksessa. Toisaalta kirkon telttakankaan tulisi olla niin ohut, että kiitoksen ja ylistyksen äänet välittyvät sisältä ulos maailmaan, kutsuen ihmisiä armon osallisuuteen. Tämä teltta-vertaus sopii hyvin myös kirkkomusiikkiin.

Kirkkomusiikilla on omaehtoinen rooli evankeliumin palveluksessa, mutta sitä voidaan tarkastella myös viestintänä ja kommunikaation välineenä. Kirkkomusiikki on hyvin omaleimainen kommunikaatioväline juuri siksi, että kuulijalla on mahdollisuus aistia ja tulkita niin eri tavoin kuulemaansa.

Kerron tässä teille omakohtaisen kokemuksen. Noin kaksi vuotta sitten oli piispan virkaan vihkiminen tässä samassa kirkossa. Vanhan ja Uuden testamentin lukukappaleiden jälkeen oli päivän virren vuoro. Päivän virreksi oli valittu virsi 632, Nyt ylös sieluni.

”Nyt ylös sieluni, mullasta nouse tästä, jo riennä eteen taivaan valtaistuimen.” Virsi on jo itsessään upea. Miika Lehtoahon piispanvihkimysmessua varten tekemä sovitus teki siitä vieläkin upeamman; majesteettisen juhlavan, suorastaan henkeäsalpaavan. Johan Kahlin vuonna 1745 säveltämää iankaikkisuusvirsi sai kuin uuden elämän, ja seurakunta yhtyi siihen kuoron tukemana tavalla, joka vieläkin saa lähes ihon kananlihalle.

Nyt ylös sieluni virsi todella kommunikoi minulle. Se löysi tiensä sydämeeni. Miksi? Tietysti virren vahvan sanoman vuoksi. Mutta myös siksi, että Lehtoaho osasi yhdistää tekstiin ja sävelmään oikeat instrumentit, tehdä niille oikeat stemmat, ottaa kuoron vahvaan rooliin ja rakentaa virrestä teos, jossa vuorottelivat kuoron ja seurakunnan osat.

Sovittajan taituruus yhdistettynä muusikoiden ja kuorolaisten heittäytymiseen sai aikaan verevyyden, joka kosketti koko seurakuntaa. Nyt ylös sieluni -virsi monikymmenhenkisen kuoron, soitinryhmän ja seurakunnan yhteisenä toteutuksena oli vahvaakin vahvempaa viestintää.

Musiikki on siis silta sieluun ja sydämeen. Tästä on meillä kaikilla paljon omakohtaisia kokemuksia. Jokainen meistä on ollut saattoväen joukossa kirkossa, kun saattomusiikin ensitahdit kajahtavat. Tuota tunteiden tasoa on vaikea kuvata, mutta musiikki antaa sille muodon. Musiikki antaa luvan tunteille tulla pintaan. Musiikin avulla tulemme liikutetuksi ja kosketetuksi.

Vastaavasti musiikki nostaa sopivassa tilanteessa meidät ylös aivan kuin arjen yläpuolelle. Se saa mielen laulamaan ylistystä elämän kauneudelle ja Luojan hyvyydelle. Näin esimerkiksi hääjuhlassa tai kastetilaisuudessa.

Reformaattori Martti Luther oli paitsi muusikko ja virsirunoilija, niin myös musiikin teologiaa uudistanut ajattelija. Lutherin mukaan musiikki on Jumalan luomislahjaa kaikkein yksinkertaisimmista luonnossa esiintyvistä äänistä alkaen aina ihmisten muokkaamaan musiikkiin saakka.

Lutherin teologiassa laulaminen on vahva uskon tuntomerkki ja hänen mukaansa psalmien ja hengellisten laulujen laulaminen on rukouksen rinnalla kirkon tunnusmerkki. Uskonpuhdistuksen tuloksena syntynyt luterilainen kirkko on paitsi sanan kirkko, niin mitä suurimmassa määrin myös virsilaulun ja musiikin kirkko.

Mutta entä sitten, kun puhutaan instrumentaalisesta musiikista, joka ei ole alun perin sävelletty kirkkokontekstia varten? Tai vaikkapa niin sanotusta kevyestä musiikista, jonka sanoma ei ole ristiriidassa kristillisten arvojen kanssa? Kautta aikain on keskusteltu siitä, millainen musiikki sopii kirkkoon. Toisinaan keskustelu on liittynyt vaikkapa siihen, mitkä instrumentit ovat sopivia, toisinaan on jaoteltu rajusti hengellinen ja maallinen musiikki. Maailman polarisoituminen näkyy myös kirkkomusiikissa.

Oma vastaukseni on, että sisältö ratkaisee. Kirkkoon sopiva musiikki ei määräydy tyylilajin mukaan, vaan sisältölähtöisesti. Jos musiikki vie meidät pyhyyden lähteille, jos musiikki Lutheria lainaten ”ajaa Kristusta”, se on sopivaa kirkkoon tyylilajista riippumatta.

Korkeasti koulutetut kanttorit ovat avainasemassa, kun keskustellaan näistä kysymyksistä. Teidän näkemyksenne ovat tärkeitä ja teitä kuunnellaan. Maailma kuitenkin muuttuu kiihtyvällä tahdilla. Kanttorit kohtaavat tämän kysymyksen vaikkapa keskustellessaan vihkiparin tai vainajan omaisten kanssa toimituksen musiikista. Kirkon ja kanttorikunnan on tärkeää ottaa aktiivinen rooli muuttuvassa tilanteessa ja kurottaa rohkeasti myös tulevaisuuteen, kuitenkin perinteiden varaan rakentaen.

Kirkkomusiikki rakentaa myös yhteisöllisyyttä. Vieraillessani runsas vuosi sitten Tansaniassa vaikutuin siitä, miten tärkeässä osassa musiikki oli koko seurakuntayhteisön kannalta. Ihmiset elivät musiikista aina siihen mittaan asti, että se näkyi ulospäin tanssahteluna ja muutenkin ruumiinkielessä. Rytmi ja liike tarttuivat jäyhään pohjoisen piispaankin.

Eri kulttuurien musiikissa riittää ammennettavaa myös omassa kirkossamme. Sitä on hyvänä esimerkkinä virsikirjan lisävihko, joka on laajentanut virsiperinnettämme saksalais-pohjoismaisesta traditiosta eri maailman kolkkiin. Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta myöskään saamelaista veisuuperinnettä, joka elävöittää tätä pohjoista hiippakuntaa monin tavoin.

Kun katsot ympärillesi tässä kirkkotilassa, on alttarin ja saarnatuolin ohella yksi vaikuttavimmista elementeistä kirkon takaosa, jossa urut ja sen lukuisat pillit ovat paraatipaikalla. Uruilla tulee varmasti olemaan kirkkomusiikissa vahva rooli aina. Kirkkourut ovat seurakuntien perusinstrumentteja sekä myös merkittäviä investointeja.

Kanttorikoulutuksessa on jatkossakin syytä pitää kiinni urkujen soiton ja klassisen musiikin laadukkaasta opetuksesta. Sen rinnalla seurakunnan kirkkomuusikkoon kohdistuu monenlaisia odotuksia useiden tyylilajien ja instrumenttien hallinnasta. Odotukset voivat joskus tuntua kohtuuttomilta. Yksi ihminen ei voi todellakaan hallita kaikkea. Toisaalta odotukset voi ottaa positiivisena viestinä. Kirkkomusiikki kiinnostaa.

Hyvä juhlayleisö täällä kirkossa ja Virtuaalikirkon kanavalla. Pohjois-Pohjanmaan kanttori-urkuriyhdistyksellä on komea 70-vuotinen historia. Uskon, että sillä on myös vahva tulevaisuus. Se palvelee kollegiaalisena yhdyssiteenä. Toivon, että myös uuden polven kirkkomuusikot löytävät paikkansa yhdistyksen toiminnassa.

Toivotan siunausta Pohjois-Pohjanmaan Kanttori-urkuriyhdistyksen tulevaisuuteen. Jumala tekee ihmisten sydämissä musiikin voimalla ja teidän lahjojenne avulla enemmän kuin koskaan osaamme odottaa.