Piispa Jukka Keskitalon puhe Uusheräyksen kesäseuroissa Karjasillan kirkossa 13.6.2026

Hyvät Karjasillan kirkkoon kokoontuneet Uusheräyksen kesäseurojen osanottajat.

Onpa mukavaa päästä mukaan taas Uusheräyksen kesäseuroihin. Viime kesänähän, aika lailla tähän samaan aikaan (13.–15.6.2025) nämä juhlat järjestettiin Raahessa. Noiden päivien teemana oli Ristin Turvassa. Myös minulla oli ilo olla silloin mukana. Hienoa, että nämä juhlat voidaan järjestää nyt Karjasillan seurakunnassa ja kirkossa Oulussa.

Monelle nämä juhlat ovat tärkeä vuosittainen tapahtuma. Nämä päivät sisältävät ystävien tapaamista, seura- ja musiikkitilaisuuksiin osallistumista, opetusta, rukousta ja ylistystä sekä tietysti jumalanpalveluksia. Nämä päivät antavat eväitä uskossa vahvistumiseen. Ja nämä rakentavat yhteyttä toistemme kanssa.

Tämän vuoden juhlien teema, niin kuin on tullut varmasti jo monesti todettua, on Seuraa minua. Koko viikonlopun aikana tätä teemaa valotetaan eri näkökulmista. Lähestyn itse aihetta kahden tutun raamatunpaikan kautta. Näissä kohdissa Jeesus esittää tuon tunnetun kutsun opetuslapsilleen ja kohtaamilleen ihmisille.

Ensimmäinen näistä kohdista on Matteuksen evankeliumin 4. luvusta. Tunnettu kertomus siitä, kuinka Jeesus kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa.

Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltään Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Matt. 4: 18-19)

Näin Jeesus kutsui ensimmäiset opetuslapsensa, kaksi tavallista kalastajaa Galileasta. Vanha käännös käyttää tässä vielä suoremmin noita näiden kesäseurojen otsikon sanoja ja sen mukaan Jeesus kehottaa: ”Seuratkaa minua.” Nykyinen Kirkkoraamattu kääntää vähän dynaamisemmin sanoilla ”lähtekää minun mukaani”. Viesti on kuitenkin sama. Jeesuksen seuraamisesta on kyse.

Jeesus kutsuu Andreaksen ja Pietarin ihan arkisen työn keskeltä. Varmaan suuremmin heitä valmistamatta kehotukseensa. Ainakin se, miten evankeliumissa tilanne on kuvattuna, on hyvin yksinkertaista ja kohti käyvää. Pietarin ja Andreaksen tapauksessa myös heidän vastauksensa on yksinkertainen. Evankeliumi kertoo, kuinka ”he jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta”.

Andreas ja Pietari ovat Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksella ei siis ole vielä kovin paljoa referenssiä näyttää, että katsokaas, olen kerännyt näin ja näin paljon seuraajia tällaisessa ajassa. Ei, Jeesus on vielä aika lailla tuntematon. Hän on juuri vasta aloittamassa julkisen toimintansa.

Mitä onkaan liikkunut heidän mielessään, kun Jeesus on astunut järven rantaan? Luulenpa, että heidän kanssaan ei ole käyty vielä kovin pitkällisiä keskusteluja sen opetuksen luonteesta ja sisällöstä, jota Jeesus tulisi edustamaan. Luulenpa, että Pietarin ja Andreaksen päätös lähteä seuraamaan Jeesusta on ollut enemmän tuon miehen herättämään luottamukseen perustuva. Jeesuksessa on ollut jotakin vakuuttavaa ja jotakin luotettavaa. Niin suuresti, että Pietari ja Andreas ovat olleet valmiita hylkäämään elinkeinonsa ja mahdollisesti lähipiiriänsäkin.

Uskoa on kuvattu vanhan kirkon teologiassa puhumalla uskon kolmesta elementistä: tiedosta (notitia), hyväksymisestä (assensus) ja luottamuksesta (fiducia). Tieto on tietoa kristillisistä opinkappaleista ja Raamatun kertomuksista. Hyväksyminen on näiden pitämistä tosina, älyllistä suostumusta siihen, että kirkon opettamat asiat ovat totta. Mutta vasta luottamus tekee uskosta myös henkilökohtaista ja sydämen tasolle menevää. Luottamus on se elementti, joka muuttaa teoreettisen tiedon eläväksi suhteeksi.

Minäkään en usko, että meistä moni on vakuuttunut Jeesuksen seuraamisesta alun pitäen älyllisin perustein. Varmasti on niinkin, että uskolla on tiedollinen sisältö. Toki on, uskomme konkreettisesti Jeesukseen, hänen sovitustyöhönsä ja ylösnousemukseen. Ja moneen muuhun keskeiseen opinkohtaan. Mutta uskon, että useimmilla meistä kyse on ollut tätä enemmän kutsusta, luottamuksesta, jostakin henkilökohtaisesta ja kohti käyneestä kokemuksesta. Johon sitten yhdistyy myös tieto ja hyväksyminen.

Ja olennaisella tavalla uskossa on kyse, niin kuin tässä siteeraamassani evankeliumikohdassakin, Jeesuksen seuraamisesta. Usko on seuraamista ja arkista uskoa, uskon todeksi tulemista arjessa ja sitä kautta näkymistä omassa elämässä.

Luen myös toisen kohdan Jeesuksen seuraamisesta.

Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: »Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?» Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.» »Mitä käskyjä?» mies kysyi. »Näitä», vastasi Jeesus, »älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» »Kaikkia niitä olen noudattanut», sanoi nuorukainen, »mitä vielä puuttuu?» Jeesus sanoi hänelle: »Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.» Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. (Matt. 19: 16-22)

Tässä kertomuksessa kuulemme rikkaasta nuorukaisesta, joka on säntillisesti elänyt oppimiensa sääntöjen mukaan. Hän kuulostaakin suorastaan mallioppilaalta. Kuitenkin tälle nuorukaiselle tuo vaatimus luopua hänen omastaan osoittautuukin tosi vaikeaksi. Hänen sydämensä oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteen, se muodostui hänen koetinkivekseen. Siksi hänen oli ilmeisen mahdotonta lähteä todella seuraamaan Jeesusta arkielämässään. Kohdistuiko tämän nuorukaisen perimmäinen luottamus siis pikemmin tuohon omaisuuteen? Se esti häntä kiinnittymästä uskoon, uskon suhteeseen.

Liitämme uskoon paitsi sanat tieto, hyväksyminen ja luottamus myös sanan vanhurskaus. Vanhurskaus, kreikaksi dikaiosynee, on luterilaisessa spiritualiteetissa ennen muuta Jumalalle kelpaamista, Jumalan hyväksymäksi tulemista. Tätä korostavat niin Paavali kuin Luther. Tämä kaikki on aivan totta. Samalla on kuitenkin syytä ymmärtää, että sana dikaiosynee tarkoittaa alun perin ihan vain oikeudenmukaisuutta. Teologisessa kielessä se tuli tarkoittamaan tuota Jumalalle kelpaamista, mutta alun perin se tarkoittaa siis myös ihan vain oikeudenmukaisuutta.

Kristuksen seuraamisessa, kristillisessä uskossa, onkin aina ollut myös se elementti, että usko kutsuu oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Köyhien, orpojen ja leskien asian näkemiseen. Haavoittuvassa asemassa olevien auttamiseen. Näin Kristuksen seuraamisessa ei ole vain sitä puolta, että me olemme saajina ja saamme kokea Jumalan huolenpitoa. Toki usko on sitäkin. Mutta usko haastaa myös heti tekemään näkeväksi Jumalan valtakuntaa lähimmäisyydessä, tekojen kautta.

En sano, etteikö tämä haastaisi meitä ihan tosissaan. Vieläpä tässä ajassa, joka on monin tavoin kompleksinen. Tämän päivän kysymykset tulevat eteemme ja ovellemme myös vaikkapa pakolaisuuden ja maahanmuuttajien kautta. Nämäkin kysymykset herättävät meitä pohtimaan, miten uskomme näkyy vaikkapa näidenkin lähimmäistemme elämässä?

Minulla oli toukokuun lopulla mahdollisuus osallistua pohjoispohjoismaiseen luterilaiseen pappeinkokoukseen Luulajassa Ruotsissa. Mieleeni jäi vahvasti ruotsalaisen papin ja kirjailijan Peter Halldorfin opetus siitä, kuinka eräänlaisen voisiko sanoa avaran kristillisyyden tuntomerkkinä on se, että kantaa huolta ei vain jostakin omasta ryhmästään, vaan oikeastaan kaikista ihmisistä ja koko Jumalan luomakunnasta. Tällaiseen ”radikaaliin kristinuskoon”, radikaaliin Jeesuksen seuraamiseen Halldorf tahtoi kuulijoitaan myös rohkaista.

Tällaisia ajatuksia minulla siis nousee näistä painokkaista Jeesuksen sanoista ”seuraa minua”. Pietarin ja Andreaksen suorastaan vaistonvarainen Jeesuksen seuraan heti paikalla lähteminen. Rikkaan nuorukaisen sisäinen kamppailu, kun hän oli kiinnittynyt maalliseen omaisuuteensa.

Ja kutsu olla Jeesuksen seuraajina rakentamassa oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan. Olla ajamassa heikommassa asemassa olevien ja kaikkien kärsivien asiaa, jopa maailmaanlaajassa mielessä ymmärrettynä. Siis olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa myös tähän maailmaan mahdollisuuksiemme mukaan, Jeesuksen tähänkin tehtävään kutsumina ja lähettäminä.