Saarna Oulun tuomiokirkossa 1. adventtisunnuntaina 1.12.2019

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! Mark. 11: 1-10

 

Lauloimme äsken Hoosianna-hymniä. Näin tehdessämme yhdyimme siihen riemulliseen vastaanottoon, jonka kansa Jerusalemin kaduilla ja kujilla Jeesukselle pari tuhatta vuotta sitten antoi. Tuosta tervetulotoivotuksesta huokui kiitollisuus ja ilo – niin riemullisesti ja sydämestämme me sen lauloimme.

Hoosianna-laululla aloitamme matkan uuteen kirkkovuoteen. Kirkkovuosi on pelastushistoriallinen vuosi. Kirkkovuoden aikana eletään todeksi ne teot, jotka Jumala on maailmassa tehnyt tuodakseen pelastuksen meille luomilleen ihmisille. Kirkkovuosi ei ole vain muistelua, vaan sitä pelastushistorian tapahtumat uskon kautta ”nykyistyvät” eli tulevat eläväksi meidän ajassamme ja elämässämme.

Kirkkovuosi on kirkon yhteinen matka ihmettelemään ja ihastelemaan Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Kirkkovuoden matka on myös matka ihmisen omaan sisimpään, omiin sielunmaisemiin. Millaiselle matkalle sinä olet lähdössä? Millaisella mielellä olet matkalle lähdössä?

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina katsomme moneen suuntaan. Adventin latinankielinen nimi merkitsee tulemusta, saapumista. Elämme siis tulemuksen ja odotuksen aikaa. Mitä odotamme? Mihin suuntaan katsomme?

Vanhastaan, jo 400 luvulta lähtien, adventti tunnetaan jouluun valmistautumisen aikana. Ensimmäistä adventtisunnuntaita seuraa joulupaasto, joka päättyy jouluun. Paasto valmistaa: joulun sanoman vastaanottamiseen; se valmistaa sydäntämme jouluun; se valmistaa meitä kohtaamaan maailmaan tullut Jumala pienessä lapsessa, Jeesuksessa.

Adventin aika ei kuitenkaan ohjaa meitä vain joulun odottamiseen vaan odottamaan myös Jeesusta saapuvaksi lopunajallisena kunnian kuninkaana.

1.adventtisunnuntai katsoo myös siis taaksepäin, tuomiosunnuntaihin. Tuomiosunnuntain Raamatuntekstit puhuvat Jeesuksen paluusta aikojen lopulla ja viimeisestä tuomiosta. Adventti antaa vastauksen siihen vaatimukseen, jonka tuomiosunnuntain tekstit piirtävät eteemme. Tuomiosunnuntai muistuttaa: olemme kaikki tuomionalaisia: ”mitä te olette tehneet”, ”mitä olette jättäneet tekemättä”. Ensimmäinen adventtisunnuntai muistuttaa: Kuninkaasi tulee sinun tuomionalaisen ihmisen luokse ja tarjoaa sinulle rauhaansa.

Tämä sunnuntai katsoo myös eteenpäin pääsiäiseen. Ensimmäisen adventtisunnuntain ja palmusunnuntain evankeliumitekstit kertovat samasta tapahtumasta. Se on merkki siitä, että Kristuksen julkinen toiminta tähtäsi alusta asti hänen elämänsä viimeisiin päiviin, ristille ja ylösnousemukseen. Se kuningas, jonka tänään otamme riemuiten vastaan, on sama kuningas, joka ratsasti Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan.

Evankeliumissa tapaamamme kuningas on nöyrä kuningas. Näemme hyvin erikoislaatuisen kuninkaan saapuvan ihmisten ilmoille. Yleensä kuninkaan saapumiseen liittyy punaiset matot ja erilaiset vastaanottoseremoniat. Tämä kuningas osoittaa, ettei hänen kuninkuutensa ole tästä maailmasta. Hän ei tarvitse ulkoisia koristuksia asemansa pönkittämiseen.

Kuva aasin selässä saapuvasta kuninkaasta on paljon puhuva. ”Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla” kirjoittaa profeetta Jesaja. Aasin valitseminen kuninkaalliseksi ratsuksi on kuva tavalliseen kansaan sitoutumisesta ja nöyryydestä, mutta myös eräänlaisesta vastakulttuurista. Jeesus ei halunnut tehdä niin kuin tämän maailman kuninkaalliset tekevät. Ei merkkiäkään kopeudesta. Hän ei tullut suojelemaan itseään, vaan uhraamaan itsensä.

Mutta vaikka Jeesus oli nöyrä kuningas, hän ei ollut voimaton kuningas. Jeesuksen olemuksesta ja toiminnasta huokui hiljaista lujuutta ja voimaa. Samaa voimaa, joka huokui hänestä jo silloin, kun hän aloitti julkisen toimintansa Nasaretin synagogassa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Lk.4 4: 18 – 19).

Ketä ovat nämä köyhät, vangitut, sokeat ja sorretut, joille hiljaista voimaa täynnä oleva Kuningas tahtoo julistaa ilosanomaa ja vapauttaa? Varmasti nöyrä kuningas tarkoitti aivan konkreettisessa mielessä köyhiä ja sorrettuja. Jeesus ei ollut julkisen toimintansa aikana mikään kiltti ja kiiltokuvamainen hahmo, joka ei loikannut ketään. Päinvastoin, koko toimintansa ajan Jeesus otti kantaa. Hän otti kantaa elämän puolesta; erityisesti köyhien ja halveksittujen puolesta. Hän otti kantaa armahtavaisuuden puolesta.

Samalla Jeesus vastusti kuoleman voimia. Niitä voimia, jotka estivät näkemästä Jumalan rakkautta. Voimia, jotka riistivät ihmisarvoa. Voimia, joille tämän maailman nälkä ja köyhyys ovat yhdentekeviä asioita. Adventtivirsi tiivistää tämän sanoman: ”Hyvyyden Jeesus myötään tuo ja kaiken armon meille suo. Kruununsa on vanhurskaus ja valtikkansa laupeus” (VK 2:2).

Mutta kyllä Jeesus tarkoitti ilosanomansa myös meille, jotka olemme keskimäärin hyvinvoivia ja hyvämaineisia! Kuitenkin juuri me olemme kenties radikaalimmalla tavalla kuin ymmärrämmekään niitä köyhiä ja vankeja, jotka tänään tarvitsevat vapauttavaa ilosanomaa. On monenlaista tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa sellaisten ihmisten elämässä, joilla kaikki näyttää olevan hyvin.

Ennen kaikkea on tärkeä muistaa, ettei adventin nöyrä kuningas työnnä luotaan ketään, joka on tietoinen omasta vankilastaan, omasta heikkoudestaan ja hauraudestaan, oman sydämensä kylmyydestä, synnistään. Hengellisesti sokeista tulee eläviä, kun evankeliumin voimallinen sana saa koskettaa ja uudistaa. Evankeliumin vapauttavassa sanassa on yhä tänäänkin voima, joka murtaa ihmisen sisäisiä vankiloita, kun synnin kahleet kirpoavat ja menneisyyden taakat putoavat hartioilta.

Kun laulamme Hoosianna, niin tällaisia isoja ja merkittäviä asioita me silloin Kristukselta pyydämme. Hoosianna on pyyntö. Se on hepreaa ja tarkoittaa ”auta”, ”pelasta”.

Kun seurakuntana pyydämme ”Hoosianna”, niin silloin itse asiassa pyydämme Kristukselta, nöyrältä kuninkaalta, pelastusta sekä ulkoiseen hätäämme että sielumme hätään. Tätä Hoosianna -avunpyyntöä emme esitä kuitenkaan masentunein mielin ja allapäin, vaan ylistävässä ja kiittävässä sävyssä.

Kun laulamme Hoosianna, me ylistämme Kuningasta, joka on jo tulossa ja joka auttaa kansaansa. Kun rukoilet sydämestäsi Hoosianna-avunpyyntörukouksen, voit olla varma, että kunnian kuningas on jo matkalla luoksesi. Virsi kiteyttää tämänkin evankeliumin lupauksen: ”Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen”. Hoosianna hänelle, joka antaa meille elämän niin tässä ajassa kuin iankaikkisuudessa.