Nöyrä rohkeus

Matt. 5:1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

      ”Autuaita ovat hengessään köyhät,
      sillä heidän on taivasten valtakunta.
      Autuaita murheelliset:
      he saavat lohdutuksen.
      Autuaita kärsivälliset:
      he perivät maan.
      Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
      heidät ravitaan.
      Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
      heidät armahdetaan.
      Autuaita puhdassydämiset:
      he saavat nähdä Jumalan.
      Autuaita rauhantekijät:
      he saavat Jumalan lapsen nimen.
      Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
      heidän on taivasten valtakunta.

    Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

Rakkaat kristityt. Pyhäinpäivä, kaikkien pyhien päivä avaa meille majesteettisen näköalan tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen todellisuuden, tämän elämän ja kuoleman jälkeisen elämän yhteiseen maisemaan. Tämä tuomiokirkon kaareva, puoliympyrän muotoinen alttarikaide on tunnetuimpia näkyviä symboleita tästä yhteydestä näiden kahden maailman välillä. Tämä alttarikaide täydentyy yhdessä iankaikkisuudessa elävän seurakunnan kanssa, yhdessä Kristuksen lopullisen juhla-aterian kanssa, yhdeksi täydelliseksi ympyräksi.

Pyhäinpäivän kynttilämeret hautausmaillamme ovat toinen näkyvä symboli ja tapa kokea ja elää todeksi yhteyttä kuoleman ja kuolemattomuuden välillä. Ajan ja ikuisuuden erottava raja käy ikään kuin ohuemmaksi tänä päivänä.

Pimeys ja valo ovat kummatkin näyssä poikkeuksellisen vahvasti esillä, kun astumme vaikkapa tänne Oulun Intiön hautausmaalle. Tai Kiimingin, Sodankylän, Ranuan, Kolarin, Lohtajan, Tervolan, Oulaisten tai Toholammin hautausmaille. Pyhäinpäivää eletään todeksi ympäri hiippakuntaa ja ympäri Suomea. Pyhäinpäivän sanoma koskettaa laajasti. Kelläpä ei olisi jotakuta läheistä jo poisnukkuneiden joukossa? Joillakin meistä saattaa jo suurin osa läheisistä olla siirtynyt rajan tuolle puolelle.

Pyhäinpäivän aikaa ja ikuisuutta yhteen tuovasta todellisuudesta puhuvat rohkaisevasti paitsi evankeliumin täyttymystä lupaavat sanat, myös lukemamme Uuden testamentin kirjeteksti. Paavali kuvaa 1. Korinttilaiskirjeessä hienosti erästä kristillisen teologian ydinkohtaa. Nimittäin sitä, että me saamme Jumalalta Kristuksessa lahjaksi Kristuksen puhtauden ja täydellisyyden, sekä tähän kuuluen myös Kristuksen voiton kuoleman vallasta. Osallisina Kristuksesta emme siis ole katoavaisuuden alaisia vaan pukeudumme katoamattomuuteen. Paavalin sanathan kuuluivat juuri näin:

”Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:

– Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema?
Missä on pistimesi, kuolema?”

(1. Kor. 15: 53-55)

Kirjeessään Paavali viittaa Jesajan ja Hoosean kirjojen lausumiin aika vapaamuotoisesti. Kuitenkin olennaista on, että Paavali nostaa profetioista esiin sen julistuksen, että kuoleman valta murennetaan. Meillä on siis elävä toivo. Kuolema ei sano viimeistä sanaa.

Tänään tässä messussa vihitään pappisvirkaan kahdeksan teologian maisteria, kahdeksan seurakuntien papin työhön kutsumaa kristittyä: Lotan, Annen, Ennin, Teron, Timon, Jaakon, Jennyn ja Väinön. Hiippakunnassamme tämä pyhäinpäivän pappisvihkimys on pitkä perinne. Mutta miten tämä ajankohta sitten liittyy pappisvirkaan ja papiksi vihkimiseen? Ajattelen että se liittyy erittäin hyvin.

Papin työ ei ole viihdyttäjän, juontajan ja seremoniamestarin työ. Papin tehtävänä ei ole tuottaa ihmisille leipää ja sirkushuveja. Papin työ ei ole ytimeltään edes luennoitsijankaan työ. Toki seurakunnan työntekijöiden täytyy nykyään joustaa moneen ja ihan oikeutetustikin pappien täytyy olla myös palveluhenkisiä työntekijöitä, mahdollisesti myös osaavia organisaattoreita.

Papin työ ja pappisvirka ovat kuitenkin perimmältään ajan ja ikuisuuden rajalla olemista. Siellä on pappeuden pohjimmainen substanssi. Katsoa maailmaa, seurakuntaa ja seurakuntalaisia Jumalan suunnitelman läpi. Katsoa ihmisiä Jumalan armon läpi, joka tuli Jeesuksessa Kristuksessa maailmaan ja lähelle meitä jokaista.

Tuo armon sana odottaa pääsemistä jokaisen ihmisen elämään, myös pimeänä vuodenaikana ja kuoleman varjojen todellisuudessa. Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa haluavat murtautua tähän maailmaan. Koskettaa meitä ja luoda uutta toivoa ja elämää. Meidän kunkin elämään ja meidän keskellemme, meidän keskinäisiin suhteisiimme. Siitä papin työssä ja pappisvirassa on pohjimmiltaan kysymys.

Papin tehtävä ei ole helppo, vaan se on myös todella haastava ja vakavakin. Ja silti samalla papin työ on, tämä on myös oma kokemukseni, hyvin elämänläheinen ja inhimillinen työ. Siihen saa mahtua kaikki elämän värit ja tunteet. Niin ilot kuin surutkin. Ja papin työlle on varmasti tarvetta nyt ja tulevaisuudessa. Ajan ja ikuisuuden kysymykset koskettavat jokaista ihmistä, ja siten pappisvirka on myös majesteettinen virka, joka on olemassa, jotta ihmisten ei tarvitsisi olla yksin kuoleman ja iankaikkisuuden kysymystensä äärellä.

Pyhäinpäivän evankeliumi on perinteisesti aina kuulemamme katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta, sen niin sanottu autuaaksi julistus. Se tasapainottaa pyhäinpäivän kuoleman ja iankaikkisuuden teemaa erityisellä tavalla. Jeesus julistaa autuaaksi monet tavalliset, surevat, kärsivälliset, köyhät ja rauhaan pyrkivät ihmiset. Heille Jeesus lupaa täyttymyksen.

Jeesus vakuuttaa, että oikeudenmukaisuutta ja Jumalan hyvää tahtoa etsivät ovat oikeilla jäljillä. He tulevat löytämään ja he saavat vastauksen elämänsä ehkä suurinakin ammottaviin kysymyksiin. Täyttymys koittaa heille, täyttymys koittaa meille, Jumalan valtakunnan myötä. Jumalan valtakunta on valtakunta, joka ylittää jopa ajan ja ikuisuuden rajan. Se valtakunta voi olla jo nyt meidän keskellämme, voimme tuntea Jumalan armon ja oikeudenmukaisuuden voiton jo tässä ajassa, silloin kun Jumalan Henki saa vaikuttaa elämässämme ja myös historian vaiheissa. Mutta lopullisesti tuo täyttymys koittaa tulevan maailman elämässä, Jumalan ikuisessa valtakunnassa, jonne mekin Jumalan seurakuntana yhdessä vaellamme.

Lotta, Anne, Enni, Tero, Timo, Jaakko, Jenny ja Väinö. Tällaiseen virkaan, jossa ollaan tekemisissä näin suurten asioiden kanssa, teidät ollaan nyt vihkimässä. Mutta vaikka tehtävä on suuri ja teille kohta esitettävät kysymykset painavia, niin haluan vakuuttaa, että pappisvirka itsessään on kuitenkin ihmisen kokoinen. Teidän ei tarvitse olla superihmisiä toimiaksenne pappeina. Riittää, että omalla uskolla liittyy kirkon yhteiseen uskoon ja haluaa palvella sanan ja sakramenttien virassa.

Tämän viikon tiistaina täällä tuomiokirkossa oli Elämäni virsi -ilta. Minun valitsema virsi tuossa illassa oli 525, Suurempi kuin sydämeni. Nimenomaan tuon virren äärellä olen monesti miettinyt omaa kutsumustani ja saanut virren sanoista lohtua ja rohkaisua.

”Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus. Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on luottamus. Suurempi kuin oma into, ehdottomuus mieleni – uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.” Kun olen tuntenut riittämättömyyttä tässä virassa, ovat nämä sanat lohduttaneet. Sittenkään tämä ei ole yhden miehen tai yhden naisen show, vaan Kutsuja, itse Kristus on kaikkea suurempi.

Virsi kehottaa myös kulkemaan tässä virassa muitakin latuja kuin vain totunnaisia ja jo valmiiksi tallattuja. Tähän saat pyyttä rohkeutta virren kolmannen säkeistön sanoin: ”Anna, Kristus rohkeutta mennään maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.”

Millaista on se rohkeus, johon virren sanat teitä kutsuvat? Siihen antaa vastauksen eräs pappisvihkimyksen kaavassa oleva rukous, jossa rukoillaan papiksi vihittävien puolesta näin: ”Anna heille sinun omiesi nöyrä rohkeus.” Joku voisi ajatella, että nehän ovat vastakohtia, nöyryys ja rohkeus. Mutta eivät ne ole, päinvastoin.

Pappisvirassa tarvitaan rohkeutta ja paljon. Mutta ei itsekeskeistä, pöyhkeää tai omavoimaista rohkeutta. Sen sijaan tarvitaan nöyrää rohkeutta, joka ei nöyristele, mutta tiedostaa oman ihmisyyden ja omat haavat. Mutta joka tiedostaa myös sen, että kaikki papinkin sanojen ja työn kautta tuleva hyvä tulee viime kädessä Jumalalta.

Siksi rukoilen teidän puolestanne: ”Anna heille sinun omiesi nöyrä rohkeus”.