Piispa Jukka Keskitalon johdantopuhe pappisvihkimysmessussa 1.11.2025 Oulun tuomiokirkossa

Hyvä kirkkokansa,

tänään, pyhäinpäivänä, seisomme ajan ja iankaikkisuuden rajapinnalla. Meidän jalkamme ovat vahvasti kiinni tässä maailmassa, ja elämme tämän maailman iloja ja suruja todeksi. Samalla me kristityt tähyämme myös jo kohti meidän iankaikkista päämääräämme. Tuo päämäärä tulee pyhäinpäivänä lähelle.

Muistamme pyhäinpäivänä poisnukkuneita rakkaitamme. Verho tämän maailman ja tulevan maailman välillä on tänä päivänä erityisen ohut. Paavali kirjoittaa 1. kirjeessään korinttilaisille: ” Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” (1. Kor. 13: 12) Kerran koittaa tuo näkeminen, ja tänään tunnemme sen olevan lähellä.

Pyhäinpäivä on perinteinen pappisvihkimyspäivämme täällä Oulun hiippakunnassa ja Oulun tuomiokirkossa. Näin ollen meillä on tänäänkin tässä jumalanpalveluksessa neljä pappislupauksensa antanutta teologian maisteria: Anja, Joel, Jouko ja Sanna. Heidät vihitään pappisvirkaan ja lähetetään Kristuksen kirkon työhön Oulun hiippakunnassa.

Hyvät papiksi vihittävät ja rakkaat kristityt. Tahdon viitata vielä tämän pyhäinpäivän Vanhan testamentin lukukappaleen sanoihin:

– Katso, minä luon uuden taivaan / ja uuden maan.

Menneitä ei enää muistella, / ne eivät nouse mieleen.

Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti

siitä, mitä minä luon. (Jes. 65: 17-18)

Pyhäinpäivä katsoo rohkeasti aikojen lopulle, aina eskatologiseen täyttymykseen saakka, jolloin luodaan uudet taivaat ja uudet maat. Siellä siintää tänäänkin vaelluksella olevan Jumalan kansan päämäärä.

Anja, Joel, Jouko ja Sanna. Teidät vihitään virkaan, jossa te toimitte olennaisesti tällä täyttymyksen ja yhä jatkuvan vaelluksen rajapinnalla. Tulette kohtaamaan kaikki ihmisten kysymykset sielunhoidollisissa keskusteluissa. Tulette kohtaamaan toimituksissa ihmiselämän ilot ja surut. Saatte olla johdattamassa näitä ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Saatte olla kastamassa ihmisiä Jumalan perheeseen. Kaikessa tässä siintää päämääränä tuo eschaton, täyttymys.

Sanojen ja liturgian kautta pappi sanoittaa jotakin, mikä on herkkää ja jopa sanoittamatonta. Puheissaan pappi kuvaa uskoa, joka on ihmisen herkkää aluetta. Se vaatii todellista taitoa ja nöyryyttä. Ja sitten papin tehtävänä on kuvata myös Jumalaa, jota ei voi kuvailla. Jumalaa, joka on kaikkien sanojen yläpuolella. Tämä on paradoksi eli jännite tai ristiriita papin työssä. Mutta vaikka Jumala on salattu niin se ei oikeuta pappia pelkästään vaikenemaan. Tämä paradoksi kutsuu pappia teologiseen työskentelyyn ja kamppailuun, jotta hän voisi puhutella tämän ajan ihmisiä. Näiden kummankin haasteen kanssa pappi elää jatkuvasti.

Näky, jota olen tässä kuvannut, kuulostaa ehkä suurelta ja ylevältä. Kuitenkin työtä se papin työkin on. Usein ihan arkista työtä, vaikkakin se on kutsumuksesta tehtävää työtä. Sen keskellä on syytä muistaa oma inhimillinen rajallisuutensa, kuten myös oma jaksamisensa. Uskon, että teillä ehkä onkin tähän haasteeseen jo erityisiä välineitä. Tähänastisen työkokemuksenne ja elämänkokemuksenne kautta.

Te saatte tuoda nyt kokemuksenne ja osaamisenne kirkon palvelutehtävään. Iloitsen siitä. Jokainen pappi on myös erilainen, jokainen pappi saa tehdä työtä omalla persoonallaan. Mutta pappi ei ole koskaan itseään varten. Pappi ei ole individualistinen solisti, vaan hän osa kristillisen kirkon ikään kuin suurta orkesteria.

Pappi vihitään Kristuksen kirkon palvelukseen aina ja kaikkialla ja paikallisesti hiippakunnan papiksi. Se on jalo palveluvirka Kristuksen kirkon työssä. Tätä jaloa tehtävää ja teidän kutsumistanne tähän työhön me tänään juhlistamme.