Saarna pappisvihkimysmessussa Oulun tuomiokirkossa pyhäinpäivänä Pyhäinpäivänä 2.11.2019

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” (Matt. 5: 1–12)

 

”Kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan”. Tämän lausahduksen teki 1960-luvulla kuuluisaksi tunnettu teologian professori Osmo Tiililä. Hän halusi kuvata ajatuksellaan varmaankin sitä, kuinka merkittävästi ihmisyyteen vaikuttaa se, että elämä on rajallinen; vain määräajaksi meille annettu lahja.

Tiililän ajatusta on myös kritisoitu liian kapeana ja elämäkielteisenä. Kriitikot ovat sanoneet, että ”kirkko on olemassa, koska täällä eletään”. Tämän ajatuksen mukaan kirkkoa ja uskoa tarvitaan pikemminkin tämän ajallisen ja arkisen elämän kysymysten ja haasteiden keskellä. Usko antaa merkityksen kristityn kutsumukseen juuri tässä ajassa, eikä pidä haikailla vain tulevaa maailmaa. Näin Tiililän kriitikot sanovat.

Näin vuosikymmeniä tuon kuuluisan väittelyn jälkeen, voisi sanoa, että molemmat olivat oikeassa; sekä professori Tiililä että hänen kriitikkonsa. Usko todellakin antaa syvyyden ja merkityksen juuri siihen elämään, jota elämämme tässä maailmassa yhteydessä toisiin ihmisiin. Usko tulee näkyväksi ja todelliseksi silloin, kun se näkyy konkreettisina lähimmäisen rakkauden tekoina juuri nyt, eikä vasta iankaikkisuudessa.

Tähän viitataan myös majesteetillisessa evankeliumitekstissämme, jonka sanat ovat niin pysäyttäviä: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan… Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen”.

Ja toden totta, Jumalan valtakunta tulee esiin jo tässä ajassa siellä, missä toinen ihminen kantaa Kristuksen esimerkin mukaisesti toisen ihmisen kuormia; siellä missä oikeudenmukaisuus ja rauha ihmisten kesken toteutuvat. Tämä elämä itsessään on siis tärkeä meille annettu lahja ja mahdollisuus, eikä suinkaan vain valmistautumisjakso iankaikkisuuteen.

Mutta ei usko ole myöskään vain tässä ajassa toteutuva maailmanparannusohjelma. Ei uskossa ole kysymys vain elämäntaidosta. Nykyaikana tällainen painotus pulpahtaa esiin melko useinkin. Jos näin käy, uskon lentävältä linnulta leikataan siivet. Alamme kuvitella, että Jumalan valtakunta on vain meidän ponnisteluamme paremman maailman puolesta. Tällainen painotus hävittää näkymän siihen totuuteen, että joudumme kerran kaikki tekemään tiliä elämästämme.

Uskossa on siis kysymys mitä suurimmassa määrin myös tuonpuoleisesta todellisuudesta ja iankaikkisuudesta. Uskossa on kysymys perille pääsystä ja Jumalan valtakunnan lopullisesta toteutumisesta, vaikka iankaikkisuuden asiat ovatkin meiltä tietysti suurelta osin salattuja. Jumalan sana kuitenkin selvästi avaa tämän iankaikkisuuden ulottuvuuden ja kertoo, että meitä kutsutaan laittamaan turvamme Jumalaan, ei ainoastaan tätä elämää, vaan myös iankaikkisuutta ajatellen.

Tästä evankeliumitekstimme todistaa väkevästi: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.”

*

Nämä elämän ja iankaikkisuuden teemat antavat aivan ainutlaatuisen taustan myös tänään toimitettavalle pappisvihkimykselle. Teitä Ari, Heikki, Jussi ja Samuli kutsutaan palvelemaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Te saatte olla todistamassa elämän ihmettä sen alkuhetkillä, kun kastatte lapsia seurakunnan yhteyteen. Siinä konkretisoituu tämän ajallisen elämän kauneus ja lahja. Te saatte myös olla ihmisten rinnalla surussa ja murheessa silloin, kun he saattelevat rakkaitaan ajan rajan yli. Silloin olette johdattelemassa seurakuntalaisia aavistelemaan iankaikkisuutta. Kuin tarkentamaan katsetta ja katselemaan todellisuutta, jota emme voi näillä silmillämme nähdä, mutta kylläkin uskossa jo siinä.

Pappeina teidät kutsutaan julistamaan Jumalan valtakuntaa, joka on ”jo nyt” läsnä, mutta joka toisaalta ”ei vielä” ole täyteydessään murtautunut esiin. Pappeina teidät kutsutaan julistamaan ylösnoussutta Kristusta, joka on sekä elämän että kuoleman Herra.

Eräs usein pappisvihkimyksessä luettava teksti Johanneksen evankeliumista kuuluu: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa mitään aikaan.” (Joh 15:5).

Näin alkutalven aikana vertaus viinipuusta ja oksista voi tuntua täällä pohjolassa hieman kaukaiselta. Meitä kristittyjä ja aivan erityisesti teitä papiksi vihittäviä ajatellen Jeesuksen sanat ovat kuitenkin hyvin ajankohtaisia. Kyseessä on yksi Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista. Sen tarkoituksena on kuvata Kristuksen ja hänen kirkkonsa välistä suhdetta.

Viinipuun ja oksan suhde on tiivis elämänyhteys. Oksa pysyy elossa vain olemalla yhteydessä viiniköynnöksen runkoon ja sitä kautta juuristoon. Ilman tätä yhteyttä yksittäinen oksa kuivuu ja kuolee pois. Pitämällä yhteyden runkoon, oksa voi tuottaa hedelmää. Jos elämää antavien voimien siirtyminen juuristosta rungon kautta oksiin häiriintyy, saattaa tuloksena olla sinänsä kyllä kauniita lehtiä ilman varsinaista hedelmää.

Vertaus tähtääkin sen viimeiseen lauseeseen, jossa Jeesus sanoo oppilailleen suoraan ja kaunistelematta, ilman minkäänlaista päänsilittelyä: ”Ilman minua te ette saa mitään aikaan”.

Tämä voi olla kovaa puhetta myös meille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille ja papeille. Saatamme nimittäin erehtyä ajattelemaan, että kirkkomme runsailla resursseilla saamme todella paljon aikaan.

Juuri siksi Jeesuksen sanat ovat teille vihittäville papeille ja kaikille kristityille erityisen tärkeää muistutusta: Ilman minua te ette saa mitään aikaan, sanoo Jeesus. Toimintamme seurauksena saattaa kyllä kasvaa sinänsä kauniita lehtiä, mutta ilman yhteyttä Kristukseen todelliset hedelmät jäävät puuttumaan.

Ari, Heikki, Jussi ja Samuli, muistakaa, että vaikka teidät nyt kutsutaan pappeina tekemään ahkerasti työtä, niin Jumala kuitenkin antaa kasvun. Tekemistä ja touhuamistakin tärkeämpää on Kristuksessa kiinni pysyminen. Kun tekeminen lähtee liikkeelle levollisuudesta, voi siinä olla siunaus mukana.

Mitä on se hedelmä, josta Jeesus puhuu? Hedelmää on ennen muuta se, että elämässään ahtaalla oleva ihminen rohkaistuu uskomaan Jumalaan. Hedelmää on se, että epäilysten keskeltä kasvaa luottamus siihen, että Jumala kannattelee. Hedelmää on se, että elämän pelon keskellä elävä ihminen rohkaistuu elämään tätä elämää täysillä. Hedelmää on myös se, että kuoleman pelon varjossa elävä ihminen saa rauhan ja luottamuksen iankaikkisesta elämästä. Tässä ihmeellisessä hedelmän tuottamisessa te vihittävät saatte olla mukana julistamalla Jumalan sanaa, kehottamalla, opettamalla ja rohkaisemalla.

Pappeina saatte laittaa kaikki taitonne ja ideanne käyttöön seurakunnan hyväksi ja seurakunnan rakennukseksi. Muistakaa kuitenkin, että kaikkein tärkeintä myös papille on pysyä kiinni rungossa. Juurtua ja kasvaa yhä lujemmin kiinni Kristukseen. Silloin työnne ja viranhoitonne kantaa hedelmää. Saatte olla Jumalan toiminnan välikappaleena. Sen tärkeämpää ja hienompaa kutsumusta on vaikea kuvitella.

*

Veljet ja sisaret Kristuksessa. Pyhäinpäivänä meidät kutsutaan panemaan toivomme Kristukseen ei ainoastaan tätä aikaa vaan myös iankaikkisuutta varten. Jalkamme ovat lujasti ja realistisesti tämän maan kamaralla ja kätemme tarttuneena ympärillä oleviin haasteisiin.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Tulevaan me tähyämme uskossa ja toivossa. Siitä tämän päivän Vanhan testamentin teksti todistaa:

”Näin sanoo Herra – Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät enää nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti sitä, mitä minä luon.”

Tämä on lupaus Jumalan valtakunnan lopullisesta toteutumisesta kerran taivaan kirkkaudessa. Se on lupaus suuresta juhla-ateriasta, jolle Kristus kerran kokoaa kaikki omansa. Tästä kerran taivaassa toteutuvasta suuresta juhla-ateriasta me saamme esimakua, kun tässä messussa polvistumme ehtoollispöytään Herran pyhälle ehtoolliselle. Siellä itse Kristus, elämän ja iankaikkisuuden Herra, palvelee meitä. Aamen.