Peili kasvojemme edessä

”Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Luuk. 18: 9-14

Hearrámet Jesusa Kristusa árbmu, Ipmila ráhkisvuohta ja Bassi Vuoiŋŋa oasálašvuohta lehkos dinguin.

Dát lea stuorra ilu ja ávu beaivi.

Mii váldit virggálaččat min girkus ođđa davvisámegielat Biibbal jorgalusa geavahussii.

Jorgalanbargu lea bistán guhkká ja máŋggat davvisámegiela áššedovdit leat addán iežaset dáidduid dán bargui.

Giittán sin buohkaid Oulu bismagotti beales.

Ođđa Biibbaljorgalus lea kulturdahkku.

Dat lea goitotge erenomažit vuoiŋŋalaš eallima gáldu ja mearkkašahtti bargoneavvu sámegielat girkolaš barggu ovddideamis.

Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne. Tämä on suuri ilon ja riemun päivä. Otamme virallisesti käyttöön kirkossamme uuden pohjoissaamenkielisen raamatunkäännöksen. Käännöstyö on kestänyt kauan ja monet saamenkielen asiantuntijat ovat antaneet panoksensa tähän työhön. Kiitän heitä kaikkia Oulun hiippakunnan puolesta. Uusi Raamatunkäännös on suuri kulttuuriteko. Se on kuitenkin ennen kaikkea hengellisen elämän lähde ja merkittävä työväline saamenkielisen kirkollisen työn kehittämisessä.

Raamattu on tärkeä myös tämän sunnuntain aiheen ”itsensä tutkiminen” kannalta. Meitä kutsutaan tutkimaan itseämme ja omaa elämäämme Jumalan kasvojen edessä. Itsensä tutkimisessa auttaa, jos edessä on peili, joka näyttää kirkkaan kuvan. Jumalan sana, jonka kohtaamme Vanhassa ja Uudessa testamentissa on tällainen peili. Se näyttää totuuden meistä, jos vain rohkenemme asettua sen eteen arvioitavaksi.

”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, korotetaan.” Siinä Jeesuksen radikaali johtopäätös päivän evankeliumissa. Johtopäätöksen radikaalisuus tulee kertomuksen asetelmasta, jossa vastapooleina ovat läpikotaisin itseensä tyytyväinen lainoppinut fariseus ja murtunein mielin rukoilemaan tuleva tullimies, publikaani.

Tämä evankeliumi olisi meidän kannaltamme paljon helpompi pala purtavaksi, jos voisimme ajatella sitä vain harmittomana 2000 vuoden takaisena kertomuksena. Emme kuitenkaan tule pääsemään näin vähällä. Kertomus kahdesta miehestä temppelissä rukoilemassa ei jää vain historian hämärään, vaan iskeytyy suoraan keskelle meidän todellisuuttamme tässä juhlamessussa.

Kertomuksessa ovat vastakkain kaksi mahdollisimman erilaista ihmistä: Yleisesti mallihurskaaksi tunnustettu fariseus ja hylkiönä pidetty vieraan miehittäjävallan palvelija. Näiden kahden miehen kautta Jeesus kuvaa oikeastaan vieläkin syvällisempää asiaa. Hän maalaa mestarillisin pensselinvedoin kuvat kahdesta ihmistyypistä. Näihin ihmistyyppeihin ja heidän edustamiinsa elämänasenteisiin joudumme mekin täällä Utsjoen kirkossa nyt yllättäen ottamaan kantaa.

Fariseus tulee itseluottamusta uhkuen temppeliin rukoilemaan. Hän on siellä kuin kotonaan. Hän seisoo oikeaoppisessa juutalaisessa rukousasennossa kädet ja kasvot hohotettuina kuuluvasti ääneen rukoillen. Rukous alkaa kauniisti Jumalan ylistyksellä.

Kiitoksen aihe kuitenkin osoittaa, että fariseus ylistää pelkästään itseään vertaamalla omaa erinomaisuuttaan muiden lankeemuksiin. Hänen kiitoksensa aihe on kaikessa paljaudessaan se, että hän on parempi kuin muut ihmiset, vieläpä oikein nimeltä mainiten temppelissä näkemänsä publikaanin. Hänen rukouksensa on läpeensä minäkeskeinen. Hänellä ei oikeastaan ole yhtään syntiä tunnustettavaksi Jumalalle. Pikemminkin hän tekee parannusta muiden rikkomuksista.

Vastaparina uskonnollista itseluottamusta uhkuvalle fariseukselle kohtaamme kertomuksessa kansan vihaaman tullimaksujen kerääjän. Publikaani tulee temppeliin pää painuksissa melkein kuin salaa. Hänkin seisoo, mutta kädet eivät kohoa ylistykseen, vaan lyövät rintaan synnintunnon merkkinä. Edes silmiä hän ei rohkene luoda ylös taivaaseen, vaan katse painuu häpeästä alas. Fariseuksen kauniin ja kuuluvaäänisen rukouksen sijaan tullimies parahtaa rukouksena tuskin kuuluvalla äänellä: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”

Fariseuksesta ei ole kuitenkaan syytä piirtää karrikoidun negatiivista kuvaa. Ei hän ole huono ihminen. Päinvastoin, hän oli aivan aidosti ja oikeasti mallikansalainen. Hän halusi noudattaa juutalaisten lakia ja Jumalan tahtoa elämässään.

Hän ottaa uskonsa hyvin tosissaan. Jopa niin tosissaan, että hän ampuu reilusti yli. Hän kiittää Jumalaa esimerkiksi siitä, että hän paastoaa kaksi kertaa viikossa. Toora, juutalainen laki, velvoitti nimittäin minimissään vain yhteen pakolliseen paastopäivään vuodessa suurena sovituspäivänä. Mutta tälle miehelle ei minimi ei riittänyt alkuunkaan. Hän paastosi kaksi päivää viikossa, eikä tämä tosiasia päässyt häneltä hetkeksikään unohtumaan.

Toisessakin asiassa hän otti varman päälle. Laki edellytti kymmenysten maksamista vain siitä, mitä myymällä ansaitsi. Mutta tämä mies maksoi kymmenykset myös kaiken ostamansa tavaran arvosta. Hän ei luottanut siihen, että torimyyjät ja kaupustelijat maksaisivat kymmenykset omista myyntivoitoistaan. Siksi hän ylikunnollisena kansalaisena teki sen ostajan ominaisuudessa.

Miksi näin kunnollinen kansalainen sitten kuitenkin Jeesuksen arvioinnissa saa huonon arvosanaan? Siksi, että hänen rukouksensa pysyy koko ajan ensimmäisessä persoonassa. Jumalan tilalle tulee minä, minä, minä!

Enemmän kuin itsekkäänä ihmisenä, näen fariseuksen kuitenkin traagisena hahmona. Hän ei huomaa elämänasenteessaan mitään outoa. Tuntuu aivan siltä kuin hänen rukouksensa ei pääsisi koskaan asiaan. Mitään pyyntöä Jumalalle ei lopultakaan tule. Hän rukoilee ikään kuin itsekseen. Mihinkäpä hän olisi enää Jumalaa tarvinnut, kun hän tuli omillaankin näin hyvin toimeen.

Entä miksi sitten kansan silmissä halveksittu publikaani saa Jeesukselta päinvastaisen arvion? Jeesushan sanoi, että hän lähti kotiin vanhurskaana eli Jumalalle kelpaavana, mutta fariseus ei. Tätä arviota ei saanut aikaan Jeesuksen tuntema sympatia vähäosaisia kohtaan. Eikä publikaani sitä paitsi mikään vähäosainen ollutkaan.

Se, mikä erotti kaksi miestä toisistaan, oli heidän erilainen asenteensa Jumalan edessä. Siinä missä fariseus esitteli rukouksessa omia saavutuksiaan, publikaanilla ei ollut mitään saavutuksia tuotavaksi Jumalalle. Hänen rukousasentonsakin on kuvattu paljonpuhuvasti. Siinä seisoi murtunut mies. Evankeliumi ei tarkemmin kerro, mikä hänen mieltään painoi, mutta selvästikin hän oli voimakkaasti synnintunnossa. Hän tutki itseään ja tajusi, että hänen omat tekonsa eivät riitä.

Entä sitten me tänne Utsjoen kirkkoon juhlamessuun kokoontuneet? Evankeliumin kertomus ei jää vain historiaan, vaan kääntyy tässä ja nyt peilinä suoraan eteemme. Sitä vasten me nyt saamme harjoittaa itsemme tutkimista.

Mitä peili paljastaa? Ryhdymmekö kenties miettimään, kumpi miehistä muistuttaa enemmän minua itseäni? Vai ryhdymmekö arvuuttelemaan, kuka meistä on fariseuksen, kuka publikaanin kaltainen. Tällainen arvuuttelu on tarpeetonta. Ehkäpä sitä paitsi meissä jokaisessa on ripaus kumpaakin näistä ihmisyyden perustyypeistä.

Turhan arvuuttelun sijaan meidän kannattaa katsoa evankeliumin eteemme asettamaan peiliin vielä vähän tarkemmin. Kertomuksen takaa paljastuu Jeesuksen syvempi motiivi, joka pätee tänäkin päivänä. Jeesus haluaa jumalallisella arvovallalla puolustaa syntisen ihmisen oikeutta evankeliumin vapauttavaan ilosanomaan. Asettamalla publikaanin esikuvaksi, Jeesus korostaa sitä, että armoa ei ansaita hyvilläkään töillä. Tämä juuri on myös luterilaisuuden kirkkainta ydintä.

Tämän aarteen vaaliminen ja saatavilla pitäminen on kirkon tärkein tehtävä tässä maailmassa. Modernissa kilpailemisen ja ansaitsemisen maailmassa kenties vielä tärkeämpi tehtävä kuin aikaisemmin. Ajattelen, että tämän ansaitsemattoman armon sanoman esillä pitäminen on nyt paljon helpompaa myös saamelaisyhteisön keskellä, kun olemme saaneet ajantasaisen ja ymmärrettävän raamatunkäännöksen. Siksi olemme nyt niin merkittävässä juhlassa täällä Utsjoen kirkossa.

Hyvä ystävä, kun tänään tulet ehtoollispöytään, sinun ei tarvitse tuoda Jumalalle ansioitasi ja hyviä tekojasi. Tuo vain itsesi ja epäonnistumisesi. Jumala, joka näkee sydämeen, armahtaa. Jumala, joka näkee sydämeen, sanoo: ”Sinä saat lähteä kotiisi vanhurskaana”.