Potilaan uskonnon ja katsomuksen huomioon ottaminen hoitotyössä

Potilaan uskonnon ja katsomuksen huomioon ottaminen hoitotyössä

Diakonisen hoitotyön seminaari, DIAK:n Oulun yksikkö 20.11.2019

Piispa, teologian tohtori Jukka Keskitalo

Aihe on tavattoman laaja, ja sitä voisi lähestyä monesta näkökulmasta. Täytyy siis tehdä valintoja. Lähestyn aihettani ”potilaan uskonnon ja vakaumuksen huomioon ottaminen hoitotyössä” uskonnonvapauden näkökulmasta. Näin siksi, että kysymys uskonnonvapaudesta on juuri nyt yhteiskunnassa hyvin ajankohtainen, eritoten kouluihin liittyen. Se on kuitenkin tärkeä näkökulma myös potilaan uskonnon ja vakaumuksen huomioon ottamisessa.

Potilaan uskonto ja vakaumus hoitotyössä – uskonnonvapauden näkökulma

Suomalaisessa kulttuurissa uskonto on kyllä läsnä, mutta siitä ei ole totuttu kovinkaan avoimesti puhumaan. Olemme uskonnolliselta ilmaisultamme vaimea kansa. Uskonto ei näy kovin paljon yhteiskunnan julkisessa tilassa. Se mielletään henkilökohtaiseksi ja yksityiselämän alueelle kuuluvaksi asiaksi.

Kun uskontoa korostetaan voimakkaasti yksityisyyteen kuuluvana asian, liudentuvat uskonnolliset tarpeet helposti jonnekin. Tunnistamme ne vain, jos joku ilmaisee voimakkaasti omaa uskonnollisuuttaan tai jos ihminen tulee toisesta kulttuurista ja uskonnosta. Kuitenkin kaikilla ihmisissä on aina eksistentiaalinen puoli, johon hengellisetkin kysymykset kuuluvat.

Edellä sanotusta johtuu, että suomalaisessa kulttuurissa julkisessa keskustelussa helposti korostuu muiden uskontojen edustajien tai maahanmuuttajien uskonnollinen vakaumus. Tämä on sinänsä hyvä asia, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Ikään kuin täällä pitkään asuneilla ei olisi uskonnollista vakaumusta tai muunlaisia vahvojakin vakaumuksia. Asetelma johtaa eräänlaiseen epätasapainoon yksilöiden vakaumusten huomioon ottamisessa ja pahimmillaan voi sivuuttaa uskonnolliselta ilmaisultaan hiljaisemman tai vaimeamman ihmisen katsomuksen. Äärimmillään tämä voi johtaa jopa tällaisen ihmisen hengellisten tarpeiden ”laiminlyöntiin”. Näin voi tapahtua hoivalaitoksissa ja sairaaloissa. Vaikka ihminen ei pidä suurta ääntä hengellisistä tarpeistaan, hänellä voi olla niitä. Huomaammeko vaikkapa hiljaa pyörätuolissa istuvan vanhuksen tarpeet? Ehkä hän kuuntelisi hengellistä musiikkia mieluummin kuin sairaalalaitteiden kohinaa tai katselisi päiväsalissa TV-ohjelmien loputonta virtaa.

Kokeneiden diakonisesti orientoituneiden hoitajien tai sairaalapappien mukaan usein on niin, että potilaalla voi olla eksistentiaalisen keskustelun tarve, mutta hän ei osaa sanoittaa sitä tavalla, jonka uskonnollisesta kielestä vieraantunut ihminen osaisi sellaiseksi tulkita. Joskus hoitaja saattaa kyllä aavistella tällaisen tarpeen olemassa oloa, mutta on hyvin varovainen, jopa ylivarovainen kysymään, koska olemme oppineet kunnioittamaan henkilökohtaista reviiriämme niin paljon. Jo sen kysyminen, haluaisiko ihminen keskustella sairaalapapin kanssa voidaan kokea liian intiimiksi ja tungettelevaksi kysymykseksi.

Nyrkkisääntönä potilaan uskonnon ja vakaumuksen suhteen voitaisiin hoitotyössä lähteä siitä, että aikuinen ihminen on todella aikuinen. Jos hoitaja on epävarma, aina voi kysyä, kun se tehdään hienovaraisesti ja potilasta kunnioittavalla tavalla.

Kysyminen on myös taitolaji. Kysymisen voi tehdä hyvin töksäyttämälläkin tyyliin ”kutsutaanko pappi paikalle”. Tämä voi saada potilaan lukkiutumaan. Voi myös kysyä tyyliin: ”mitä tuumaisit”, ”tahtoisitko” kuunnella esimerkiksi musiikkia, meillä on täällä cd:t sekä iskelmää että näyttääpä täällä olevan Samuli Edelmanin virsisovituksiakin. Olennaista on kysyä myös siten, että kysymisen tapa on sopusoinnussa ihmisen elämän tilanteen kanssa. Esimerkiksi pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavan vanhuksen kohdalla kysymisen tapa voi poiketa vaikkapa siitä, miten asiaa kysytään leikkausta odottavalta periaatteessa terveeltä työikäiseltä.

Uskonto, usko, hengelliset kysymykset tai ei-uskonnolliset katsomukset eivät ole muusta elämästä ja kysymyksistä irrallaan olevia asioita. On hoitajan ammattitaitoon kuuluvaa, että hän kykenee keskustelemaan esimerkiksi hoivakodin asukkaan kanssa häntä kuulostellen. Ei ole kysymys siitä, että hoitajalla itsellään tarvitsisi olla uskonnollista vakaumusta. Kerran eräs sairaalapappi sanoi, että hän ei ymmärrä autoista mitään, mutta heittäytyi autoja koskevaan keskusteluun uteliaisuuttaan, kun potilas oli ”automies” ja halusi niistä keskustella. Sama pätee myös hoitajan ammatillisuuteen. Siihen kuuluu kyky eläytyvästi kuunnella ja keskustella uskonnollisistakin aihepiireistä, vaikka asiat eivät ns. hänelle itselleen eläisi. Ammatillisuutta on se, että potilaan tai hoivakodin asukkaan tarpeet ovat ensisijaisia, ei niinkään hoitajan oma vakaumus. Uskonnonvapaus ja sen positiivinen tulkinta hoivaympäristössä on hyvin yksinkertaista ja konkreettista. Se vaatii myös hoivahenkilöstöltä itsekriittisyyttä omille ennakkoluuloille, suuntaan tai toiseen.

Mainitsin, että muiden uskontojen piiristä tulevan ihmisen uskonnollinen vakaumus voi näkyä joskus hyvinkin selvästi. Tämä tosiasia myös haastaa meitä terveellä tavalla. Esimerkiksi islamilaisen- ja maahanmuuttajataustan omaava hoitaja tai lääkäri voi tunnistaa kristitynkin vakaumuksen sensitiivisemmin kuin puolittain maallistunut täällä Suomessa aina elänyt. Vaimoni, joka on sairaalapappi, on joskus kertonut, että hänet kutsui usein potilaan rinnalle islaminuskoinen lääkäri. Erilaisesta vakaumuksen sisällöstä huolimatta hän ”puhui samaa kieltä” kristityn potilaan kanssa ja tunnisti hänen hengellisen tarpeensa.

Esimerkki toisesta suunnasta. Osastolla kuoli islaminuskoisen vanhus. Hoitohenkilökunta oli hieman epätietoinen, miten tuli toimia, kun tilanne oli uusi. Omainen istui käytävällä ja sairaalapappi kulki ohi ja kysyi omaiselta ”miten voit”. Tämä ”koodisana” toimi avaimena islaminuskoiselle omaiselle. Sen jälkeen käytiin läpi kuolemaan ja hautaamiseen liittyviä käytännön asioita. Tilanne johti siihen, että sairaalapastori kutsui omaisen pyynnöstä hänen oman uskontonsa edustajan, imaamin, tapaamaan häntä.

Vielä kolmas esimerkki, joka on kerrottu nimettömänä tapauskertomuksena eräässä sairaalasielunhoitoa kuvaavassa materiaalissa. Teho-osastolla oli liikenneonnettomuudessa pahoin loukkaantunut nuori, joka oli ahdistunut. Hoitohenkilökunta tunnisti tämän ja kysyi luvan saada kutsua sairaalapapin paikalle. Keskustelu kulki arjen asioissa ilman uskonnollista sisältöä. Ennen papin lähtöä nuori potilas yllättäen sanoi: ”En kuulu kirkkoon, mutta voisitko rukoilla puolestani”.

Lopuksi

Olen kuullut, että täällä Oulussa esimerkiksi sairaalapapin kutsumisen kynnys on alhaisempi kuin Helsingissä. Mistä se kertoo? Ehkäpä siitä, että uskonnollinen kieli ja käsitteistö on esimerkiksi hoitajille täällä edelleen tietyllä tavalla tutumpaa. Toinen syy voi toki olla se, että sama pätee potilaisiin. Heillä on hengellisiä tarpeita ja he osaavat ilmaista niitä keskimääräistä suomalaista selvemmin.

Mikä on olennaista potilaan uskonnon ja vakaumuksen tunnistamisessa? Herkkyys kuulla ja aistia ja määrätynlainen rohkeus myös kysyä. Kyky asettaa potilas keskiöön ja miettiä, mitkä ovat juuri hänen tarpeensa. Yhtä tärkeää kuin aistia potilaan hengelliset tarpeet on pidättäytyä projisoimasta omia tarpeita ja vakaumuksia potilaaseen. On tärkeä pyrkiä asettumaan potilaana olevan lähimmäisen asemaan ja ajatella hänen parastaan. Kultainen sääntö sopii periaatteeksi tähänkin: Mitä ikinä toivot ihmisten tekevän sinulle, tee sinä samoin heille. Jos ja kun toivot sinua kohdeltavan kunnioittavasti, kohtele sinä kanssaihmistäsi, potilastasi samalla tavoin.