Pyhän Ristin kirkko on kuusamolaisten toinen koti

”Virren sävelten hymistessä temppelin valoisassa holvissa astui hiippakunnan piispa Väinö Malmivaara juhlallisessa piispankaavussaan kahdeksan papin saattamana alttarille.”

Näin alkoi Koillissanomien uutinen Kuusamon kirkon vihkiäisjuhlasta elokuun 31. päivän lehdessä vuonna 1951. Kuinka eläväinen onkaan tuo kuvaus 70 vuoden takaisesta Kuusamon seurakunnan suuresta juhlasta. Pelkästään sen lukemalla voi kuvitella itsensä 3000 seurakuntalaista ja vierasta käsittäneen juhlakansan keskelle. Heistä ainoastaan noin kolmannes mahtui sisään uuteen kirkkoon. Pääosa juhlakansasta kuunteli jumalanpalvelusta kovaäänisten välityksellä kirkkoa ympäröivällä nurmikentällä lämpimässä säässä.

Sodan päättymisestä oli tuolloin vain runsas puoli vuosikymmentä. Seurakunta oli menettänyt kirkkonsa loppuvuoden 1944 aikana, jolloin kuusamolaiset olivat evakossa. Synkkä oli se näky, jonka keskelle seurakuntalaiset palasivat. Kirkonkylä oli raunioina, samoin kirkko. Tätä taustaa vasten voi vain hämmästellä sitä tarmoa, jolla kuusamolaiset ryhtyivät uuden kirkon rakentamishankkeeseen. Eteenpäin katsottiin vahvassa tulevaisuuden uskossa.

Piispa Malmivaaralla oli uuden kirkon vihkiäispuheessa 70 vuotta sitten aivan erityinen toive ja rukous. Näin piispa lausui: ”Rukoilkaamme, että Herra puhuisi tässä huoneessa meille ja tuleville sukupolville.”

Kun ajattelemme kulunutta seitsemää vuosikymmentä, voimme sanoa, että piispan rukous on toteutunut. Te kuusamolaiset tiedätte, että Herra todellakin on puhunut kirkon rakentaneelle sukupolvella tässä temppelissä ja kaikille myöhemmille sukupolville. Ja elävä Jumala jatkaa puhumista. Tänään mekin, Pyhän Ristin kirkon 70-vuotisjuhlaan kokoontuneet ja kodeissa striimausta seuraavat olemme Jumalan puhuttelussa.

Elämän käännekohtien tärkeät kokemukset tekevät tämän kirkon kuusamolaisille niin rakkaaksi. Tänne on kokoonnuttu sanan kuuloon ja polvistuttu Herran Pyhälle ehtoolliselle. Täällä on päästy ripille, ja vihitty avioliittoon. Täällä on myös koettu surun hetkiä, kun on saateltu rakkaita viimeiselle matkalle.

*

Tänään kuulemamme Raamatun tekstit ovat kirkon vuosipäiväjuhlan tekstejä. Niissä pohditaan eri näkökulmista kirkon, tai temppelin, merkitystä. Esimerkiksi Vanhan testamentin lukukappale 1. Kuningasten kirjasta kysyy: ”Asuisiko Jumala maan päällä? Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat – miten sitten tämä temppeli, jonka olen rakentanut!”

Kysymys on sekä teologisesti syvällinen että tavallisten ihmisten oman kokemuksen näkökulmasta hyvin tärkeä. Asuuko Jumala jotenkin erityisellä tavalla ihmisten rakentamissa kirkoissa ja temppeleissä vai onko hän kohdattavissa yhtä hyvin missä tahansa muualla?

Sama kysymys tulee vastaan meille suomalaisille tutussa sanonnassa ”metsä kirkkoni olla saa”. Se sisältää näkemyksen, että Jumala kohdataan missä tahansa, vaikkapa metsässä tai tunturin huipulla. Sanonta voi kääntyä jonkun ajatuksissa jopa siihen muotoon, että en tarvitse kirkkoa, vaan kohtaan Jumalan jopa aidommin yksin vaikkapa juuri luonnon keskellä.

Tietenkin Jumala voidaan kohdata missä paikassa tahansa, eikä luonto ole siihen lainkaan huono paikka. Jumalan puoleen voi kääntyä missä ja milloin tahansa. Minäkin huomaan usein rukoilevani autossa pitkiä matkoja hiippakunnan teillä ajaessani. Jaan asioita siinä ajatuksissani Jumalalle. Jumalaa voidaan rukoilla yhtä hyvin autossa ja taivasalla kuin kirkon holvien suojissa.

Silti on niin, että kirkolla rakennuksena on kristityille aivan erityinen merkitys. Tuo merkitys avautuu kahdesta ulottuvuudesta käsin. Kirkko on ensinnäkin Jumalan huone ja toiseksi kirkko on seurakunnan koti.

Kirkko Jumalan huoneena tarkoittaa sitä, että tämä Kuusamon kirkkokin on ennen muuta Jumalan läsnäolon ja rukouksen tila. Tänne sisälle astuva hiljentyy kuin luonnostaan. Katse etsiytyy eteen- ja ylöspäin alttarille. Häly jää ulkopuolelle. Pyhitetyssä ja siunatussa kirkkotilassa on helpompaa asettua kuulemaan, mitä Jumala halua sanansa kautta meille puhua.

Kirkko konkreettisena rakennuksena on myös vertauskuva seurakunnasta hengellisenä rakennuksena. Sanoohan apostoli Pietari tämän sunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa näin: ”Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.”

Seurakunta rakentuu hengelliseksi rakennukseksi kokoontumalla yhteen sanan ja sakramenttien äärelle. Joka kerran, kun tässä Pyhän Ristin kirkossa seurakunta polvistuu ehtoollispöytään, se samalla muistaa Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Tänäänkin tässä messussa Kristus itse on todellisesti läsnä ehtoollisen viinissä ja leivässä.

Sen lisäksi, että kirkko on Herran huone, niin se on myös seurakunnan koti. Tämä Pyhän Ristin kirkko on kuusamolaisten toinen koti. Kristittynä oleminen on yhteyttä Jumalaan. Mutta se on myös tie, jota vaellamme yhdessä toisten saman tien kulkijoiden kanssa. Siksi kristittyjen yhteen kokoontumisella jumalanpalveluksiin ja vaikkapa seuroihin on niin tärkeä merkitys.

Vanhan sanonnan mukaan yksi puu ei nuotiossa kauan pala. Siksi myös kristityn usko helposti hiipuu, ellei hän tulee yhteen toisten kristittyjen kanssa tänne kirkkoon, seurakunnan kotiin.

Tarvitsemme toisiamme. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, joka korostaa yksilöllisyyttä yhteisöllisyyden kustannuksella. Viimeistään nyt kun olemme eläneet korona-aikaa, huomaamme, että tarvitsemme yhteyttä toisiimme. Striimattu messu on hyvä, mutta se ei ole sama kuin toinen rukoileva ja veisaava ihminen vierellä.

*

Palatkaamme vielä kirkon vihkiäisiin 70 vuotta sitten. Piispa Malmivaara kiitti Kuusamon seurakuntaa ja kaikkia niitä tahoja, jotka olivat auttaneet kirkon rakentamisessa. Näin hän lausui: ”Luterilaiset uskonveljemme valtameren takana ovat suuriarvoisella tavalla avustaneet tämän temppelin rakentamisessa, samoin ovat avustaneet ruotsalaiset ja muu Suomi, mutta Kuusamon seurakuntalaiset ovat omin käsin tehneet siunauksellista työtä tämän kirkon pystyttämisessä.”

Merkittävä olikin Amerikan luterilaisten kristittyjen panos. Kirkon rakennuskustannukset olivat noin 47 miljoonaa markkaa, joka nykyrahassa lienee noin 1,6 miljoonaa euroa. Uutiskuvat palavista kirkoista ja savuavista raunioista Suomen rajaseudulla ja Lapissa olivat koskettaneet Amerikan luterilaisten kristittyjen sydäntä. Se johti kukkaron nyörien avautumiseen. Ja niinpä merkittävä osa tämän Kuusamon kirkon rakennuskustannuksista saatiin – kuten käsite kuului – ”Amerikan luterilaisten veljien ja sisarten rakkaudenlahjana”.

Hyvä on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Niinpä iloitsenkin siitä, että Kuusamon seurakunta on aktiivinen diakonia- ja lähetystyössä. Yksi seurakuntanne nimikkokohteista on Oulun hiippakunnan ystävyyshiippakunta Victoriajärven itäinen hiippakunta Tansaniassa.

Muistan kuinka lähetin hiippakuntamme seurakuntiin vetoomuksen erityislahjasta, jonka voisin ojentaa tansanialaisen ystävyyshiippakuntamme 30-vuotisjuhlassa pari vuotta sitten. Kuusamon seurakunta vastasi haasteeseen ja keräsi runsaan kolehdin tansanialaisille sisarillemme ja veljillemme Nyakaton raamattukoulun asuntolan rakentamiseen. Siellä asuvat tulevat Tansanian kirkon papit koulutuksensa aikana.

Amerikan luterilaiset antoivat lahjansa köyhälle, vasta sodasta toipuvalle Kuusamon seurakunnalle. Kuusamon seurakunta on puolestaan ollut rakentamassa mahdollisuuksia köyhän Tansanian kirkon pappien kouluttamiseen. Siinä toteutuu sanonta ”lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”.

Veljet ja sisaret Kristuksessa. Päätän saarnani samaan rukoukseen, jonka edeltäjäni piispa Malmivaara lausui kirkon vihkiäisissä: ”Rukoilkaamme, että Herra puhuisi tässä huoneessa meille ja tuleville sukupolville.” Se todella on myös minun ja meidän rukouksemme tässä Pyhän Ristin kirkon 70-vuotisjuhlassa. Rukoilkaamme, että kuusamolaiset lapset ja nuoret ja heidän jälkeensä tulevat sukupolvet saisivat kokea tässä kirkossa pyhyyden, armon ja rakkauden kokemuksia.