Pyhät, pahat ja tekopyhät

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Matt. 5: 1-12.

Pyhäinpäivänä monen kirkkoon tulijan sydämessä on kaipaus tai ainakin haikeus. Mieleen nousee niiden rakkaiden ja läheisten ihmisten muisto, jotka eivät enää ole rinnallamme ja elämässä näkyvällä tavalla läsnä. Mieleen nousevat myös ne ihmiset, jotka yhä ovat rinnallamme, mutta joista tiedämme, että vääjäämättömästi heidänkin elämänsä päättyy. Ainakin itselläni mielessä on myös oma kuolema, joka joskus on vääjäämättä edessä. Ei ahdistavana ajatuksena, vaan elämään kuuluvana tosiasiana.

Hiljaa sisimmässämme katselemme ja muistelemme täältä ajasta pois siirtyneiden läheistemme elämää. Pyhäinpäivänä muistamme kirkkona erityisesti niitä edellä kulkeneita, jotka ovat elämässään kantaneet sanomaa Jumalan rakkaudesta ja Kristuksen anteeksiantamuksesta.

Niillä, jotka ovat uskossa Kristukseen lähteneet ennen meitä, on ollut sanoma tuotavanaan ja viesti kerrottavanaan. Viesti on ollut tämä: Kuolema ei ole loppu, vaan alku. Tai pikemminkin, se on näkymättömän muuttumista näkyväksi, uskon muuttumista todellisuudeksi.

Ennen meitä eläneitä Kristuksen ilosanoman varaan elämänsä rakentaneita kutsutaan pyhiksi. Pyhyys tuo mieleen ehkä jotakin ylevää. Jotakin, joka ei ole tästä maailmasta ja on meidän tavallisten ihmisten ulottumattomissa. Ehkä ajattelemme pyhät ihmisiksi, jotka ovat säilyneet läpi elämän ehyinä, jotenkin kiiltävänä ja naarmuuntumattomina.

Toisaalta pyhyys ihmisestä puhuttaessa voidaan nähdä myös päinvastaisesti – tekopyhyytenä, joka on enemmänkin pahuutta kuin pyhyyttä. Tekopyhyyteen liittyy ahdasmielisyyden ja kovuuden mielikuvia.

Aito pyhyys on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se ei ole kiiltokuvamaisuutta tai tekopyhyyttä. Pyhyys, jonka Jumala Kristuksen sovitustyön tähden ihmiselle lahjoittaa, ei ole ihmisen ominaisuus, ansio tai teko. Jos se olisi oma teko, niin silloinhan pyhyys todella olisi ”tekopyhyyttä”.

Meille pyhäinpäivänä esikuviksi annetut kristityt – Jumalan pyhät – ovat ihmisiä, jotka ovat todella eläneet. Eläneet täyttä elämää. He ovat toivoneet, taistelleet, kärsineet ja pettyneet monta kertaa. Kaikesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – he ovat säilyttäneet luottamuksen ja toivon Jumalaan.

Nämä pyhät, tavalliset kristityt, ovat olleet ihmisiä, joiden lähellä on ollut vähän helpompi uskoa Jumalaan. Näiden pyhien joukosta löytyy yhtä hyvin hiljaa lastensa puolesta rukoileva äiti tai isä kuin uskonsa vuoksi kuollut marttyyri. Riippumatta siitä, keitä nämä pyhät ovat olleet, he ovat kuitenkin olleet ihmisiä, jotka ovat kulkeneet läpi sen, minkä keskellä me vielä elämme. Me vielä toivomme, taistelemme, kärsimme, petymme ja iloitsemme – siis elämme. Elämme sitä elämää, joka meille on elettäväksi annettu.

*

Lukemani perinteinen pyhäinpäivän evankeliumitekstin autuaaksi julistukset eivät nekään ole vain jotakin korkealentoisia päämääriä tai ihmisen elämän ihanteiksi annettuja tavoitteita. Autuaita ovat hengessään köyhät, murheelliset, kärsivälliset; ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, toisia armahtavat, puhdassydämiset ja rauhantekijät. Toki nämä ovat hyviä ja arvokkaita asioita myös elämänohjeiksi ymmärrettyinä. Mutta pelkkinä elämänohjeina niistä tulee pikemminkin lakia kuin evankeliumia.

Autuaaksi julistamisten taustalla on sanoma Kristuksesta syntien sovittajana. Sanoma armosta, joka kohtaa jokaisen sitä kaipaavan. Sanoma Jumalan valtakunnasta, joka tuli Jeesuksessa läsnäolevaksi. Tämän taustalla olevan vuoksi autuaaksi julistukset ovatkin siis elämänohjeiden sijasta lupauksia: Hengessään köyhien ja armoa kaipaavien on Jumalan valtakunta.

Elämän rajallisuus tekee meistä kaikista köyhiä ja kaipaavia, mutta meille luvataan lohdutus. Autuaaksi julistetaan ne, joilla ei ole itsessään mitään. Siinä on Jeesuksen julistuksen ydin: Jumalan lapseksi, Jumalan pyhäksi ei tulla omin voimin, vaan Jumala ottaa meidät omikseen Kristuksen tähden.

*

Nämä elämän ja iankaikkisuuden teemat antavat aivan ainutlaatuisen taustan myös tänään toimitettavalle pappisvihkimykselle. Teitä Jaana, Eeva, Mikko, Nanne-Sofia, Erja ja Tuukka kutsutaan palvelemaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Te saatte olla todistamassa elämän ihmettä sen alkuhetkillä, kun kastatte lapsia seurakunnan yhteyteen. Siinä konkretisoituu tämän ajallisen elämän kauneus ja lahja.

Te saatte myös olla ihmisten rinnalla surussa ja murheessa silloin, kun he saattelevat rakkaitaan ajan rajan yli. Silloin olette johdattelemassa seurakuntalaisia aavistelemaan iankaikkisuutta. Katselemaan todellisuutta, jota emme voi näillä silmillämme nähdä, mutta kylläkin uskossa jo aavistaa.

Muistakaa, että vaikka teidät nyt kutsutaan pappeina tekemään ahkerasti työtä, niin Jumala kuitenkin antaa kasvun ja siunauksen työllenne. Tekemistä ja touhuamistakin tärkeämpää on Kristuksessa kiinni pysyminen. Kun tekeminen lähtee liikkeelle levollisuudesta, voi siinä olla siunaus mukana.

Pappeina saatte laittaa kaikki taitonne ja ideanne käyttöön seurakunnan hyväksi ja seurakunnan rakennukseksi. Muistakaa kuitenkin, että kaikkein tärkeintä myös papille on juurtua ja kasvaa yhä lujemmin kiinni Kristukseen. Silloin työnne ja viranhoitonne kantaa hedelmää. Saatte olla Jumalan toiminnan välikappaleena. Sen tärkeämpää ja hienompaa kutsumusta on vaikea kuvitella.

*

Tänään teidät vihitään pappisvirkaan ”palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla”. Saatte vihkimyksen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta samalla myös palvelemaan aina ja kaikkialla Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa

Teillä vihittävillä on jokaisella oma kutsumuksen polku, joka on tuonut teidät tähän. Joillakin teistä tie on ollut hieman suorempi eli lukiosta teologiseen tiedekuntaan ja sieltä tähän vihkimykseen. Toisilla teistä tie on puolestaan ollut paljon pitempi. Taustalla voi olla jo yksi tai useampi ammatti ja työkokemusta siinä.

Ei ole yhtä oikeata kutsumuksen tietä tähän hetkeen. Juuri sinun tiesi on se oikea. Miksi näin? Siksi, että Jeesus sanoo juuri teille vihittäville ”te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Jumala on Pyhän Henkensä kautta kutsunut teitä ja antanut teille varmuuden siitä, että tämä on oikea polku.

Kristityn elämässä, eikä myöskään pappeudessa, ole viime kädessä kysymys omasta valinnasta, vaan siitä, että Jumala johdattaa. Juuri siksi tämä askel on hyvä ja turvallista ottaa, kun tietää, ettei ole omalla asialla. Saa olla suuremman tehtävän palveluksessa.

Pappi ei ole koskaan olemassa itseään, vaan seurakuntaa varten. Siksi myöskään pelkästään sisäinen kutsu pappeuteen ei riitä, vaan tarvitaan myös ulkoinen kutsu, jonka piispa ja tuomiokapituli sekä seurakunta antavat. Te olette myös tämän kutsun saaneet, ja teitä odottaa mahdollisuuksia täynnä oleva työ kirkon palveluksessa.

Teidät lähetetään matkaan viemään evankeliumin ilosanomaa tähän kauniiseen ja rosoiseen maailmaan, joka sitä niin kipeästi tarvitsee. Lähtekää siis rohkeasti liikkeelle. Virka kantaa ja tästä alttarilta saatu siunaus antaa rohkeutta.