Saarna 1. adventtisunnuntaina 2.12.2018 Oulun tuomiokirkossa

Matt. 21: 1-9

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.” Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana: – Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.

Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi: (Seurakunta laulaa Hoosianna-hymnin) – Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!

Voi kuinka hyvältä tuntuikaan taas vuoden tauon jälkeen laulaa kirkossa tämä iki-ihana Hoosianna-hymni. Siinä purkautui ilmoille yhteinen ilomme ja laulamisen halumme. Oli mahtavaa päästellä täysin palkein tuttua ja tunteikasta adventtivirttä. ”Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän.”

Osa meistä pääsi jo eilen heittäytymään Hoosianna-laulun virtaan tuossa kirkon portaiden edustalla. Oli se mahtava kokemus, kun niin suuri joukko yhtyi tähän tuttuun lauluun.

Hoosianna on meille monelle rakas varmaankin siitä syystä, että se nostaa mieleen mukavia muistoja. Monen ajatuksissa Hoosiannasta ja ensimmäisestä adventista alkaa jouluun valmistautuminen.

Meidän perheessä on Hoosiannasta myös omat muistot. Tottakai kävimme sitä aina laulamassa adventtimessussa, mutta illalla otimme uusiksi sen kotona. Meni monta vuotta, ennen kuin meidän toiseksi vanhin ja nyt jo luokanopettajana toimiva tyttömme Hanna kysyi, että miksi kirkossa lauletaan aina ”Hoosi-Hanna”.

Kajauttamamme Hoosianna hymni ei kuitenkaan ole vain tunnepitoinen virsi. Se on myös uuden vuoden hymni. Kuulit aivan oikein, uuden vuoden hymni. Tänään on nimittäin uudenvuodenpäivä. Ensimmäisestä adventtisunnuntaista alkaa uusi kirkkovuosi.

Kirkkovuosi onkin aivan erityinen vuosi. Se on pelastushistoriallinen vuosi. Se tarkoittaa sitä, että kirkkovuoden aikana käymme kirkossa eri sunnuntaille omistettujen raamatuntekstien ja rukousten kautta läpi kaiken sen, mitä Jumala on tehnyt kutsuakseen ihmisen yhteyteensä ja viedäkseen hänet lopulta taivaan kotiin.

*

Mutta palatkaamme Hoosiannaan. Tai oikeastaan palatkaamme sen kautta 2000 vuotta taakse päin Jerusalemin kapeille kaduille ja kujille. Väkeä on liikkeellä paljon. Kaikki ovat tulossa pääsiäisjuhlille. On kaupustelijoita ja ostajia. Nuoria ja vanhoja. Kadut ovat tungokseen asti täynnä.

Yhtäkkiä ihmisiä alkaa kerääntyä tietyn kadun laidoille. Muut seuraavat perässä. Jotakin katseltavaa siellä täytyy olla. Jotkut levittävät vaatteita tielle. Toiset katkovat puista oksia ja asettelevat niitä matoksi tielle. Kunniakuja on rakennettu.

Jotakin suurta, jotakin mahtavaa, jotakin ylevää sen täytyy olla, ajattelevat monet. Monet tempautuvat väkijoukon mukaan. On eturiviin pyrkijöitä ja taaempaa tapahtumia arasti tarkkailevia. Vapauttajakuningasta tässä odotetaan. Sellaista, joka vapauttaisi Israelin Rooman siirtomaaherruuden alta.

Mutta mitä ihmettä! Kovin kummallinen on tämä kuningas. Ei ole monen hevosen vetämiä kuninkaallisia vaunuja. Ei ole edellä kulkevia pasuunaan puhaltajia. Ei ole hienoja kullankimalteisia vaatteita. Ei mitään ominaisuutta, jonka voisi ajatella edustavan kuninkaallisuutta.

”Taivas varjele, mitä sieltä tulee”, saattoi joku ajatella. Ja todellakin, sieltä tulee erilainen kuningas. Sieltä tulee vastakohtien kuningas. Sieltä tulee nöyrä kuningas. Sieltä tulee aasilla ratsastava kuningas.

Mutta tämä vastakohtien kuningas osoittautuu sydänten kuninkaaksi. Kansa ottaa hänet hurraten vastaan. ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä. Hoosianna korkeuksissa.”

Vastakohtia ja jännitteitä on kuitenkin täynnä myös tämä nöyrän kuninkaan vastaanotto Jerusalemissa. Pääsiäisjuhlillehan tässä oltiin siis tulossa. Taustalla jo osa porukasta seuraa tilannetta hampaitaan kiristellen ilmeet vakavina.

Ihmisten mielenliikkeiden ailahtelevuudesta kertoo se, että vain päiviä myöhemmin sama kansanjoukko oli valmis huutamaan ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”. Se, että tämä sama evankeliumiteksti on sekä ensimmäisen adventin että palmusunnuntain evankeliumina alleviivaa kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Tässä 1 adventtisunnuntain riemussakin välähtää esiin nöyrän kuninkaan tie aina ristille asti.

*

Mitä tämä adventin riemullinen Hoosianna-teksti puhuu meille juuri nyt? Ajattelen, että vastaus piilee juuri sanan ”hoosianna” merkityksessä. Hoosianna on alun perin hepreankielinen huudahdus, joka tarkoittaa ”oi Herra, auta, pelasta”. Se oli kuitenkin jo varhain vakiintunut käytettäväksi kuningasta tervehdittäessä. Aivan erityisesti se oli omistettu Messiaalle.

Kun siis tänä adventtiaamuna kuorimme ikään kuin sipulia kerros kerrokselta, huomamme, mitä Hoosianna-laulumme sisältä paljastuu. Sieltä paljastuu luottavainen avunpyyntörukous Jumalalle. ”Oi Herra, auta, pelasta.”

Silloin kun huudamme apua, haluamme, että joku kuulee ja tulee auttamaan. Lapsi haluaa, että äiti tai isä tulee auttamaan, kun hän on kaatunut polkupyörällä. Ja luulenpa, että sitä samaa toivoisi myös rippikoululainen. Jos taas pilkkijä on vajonnut jäihin ja huutaa ”auttakaa”, niin totisesti hän toivoo, että joku kuulee.

Kauheinta on sellainen avunhuuto, jota ei kukaan kuule. Lähes kosmisiin mittoihin tällainen kasvaa maailmankuulun taidemaalarin Edward Munchin maalauksessa ”Huuto”. Siinä maalauksen päähenkilö huutaa ikään kuin äänetöntä huutoa tyhjyyteen. Tulee mielikuva, että kukaan ei kuule häntä.

Sitten ovat ne hiljaiset huudot tai avunpyynnöt, joita aina edes lähellä oleva ihminen ei kykene kuulemaan. Ne ovat niitä hiljaiseksi kuiskaukseksi kuihtuvia huutoja, jotka sanotaan vain sisimmässä.

On olemassa kuitenkin Yksi, joka kuulee hiljaisimmatkin avunpyyntörukoukset. Joka kuulee hiljaisimmatkin ”Hoosiannat”. Jumala, joka meidät on luonut ja jonka edessä elämme koko elämämme tuntee meidät läpikotaisin. Hän kuulee äänettömänkin huudon, hiljaisimmankin kuiskauksen. ”Oi Herra, auta, pelasta”.

*

Meillä on siis rukouksia kuuleva Jumala. Meillä on Kristus, joka on itse kokenut kaiken kivun, mitä me ihmisinä voimme kokea. Siksi hän voi meitä auttaa. Siksi me saamme tänään – elämäntilanteestamme riippumatta – yhtyä siihen joukkoon, joka suuntaa katseensa kohti adventin ja joulun Herraa: Tule, Herra Jeesus.