Saarna Oulun hiippakunnan johtamisen päivien viikkomessussa Oulujoen kirkossa 15.11.2018. Johtamisen päiville olivat kokoontuneet Oulun hiippakunnan seurakuntien kirkkoherrat ja talouspäälliköt/talousjohtajat.

”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.” 2. Tim. 4: 6-8

Rakkaat työtoverit. Tämä Raamatun teksti Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle on dramaattinen. Teksti liittyy kirkkovuoden tämän viikon (25. sunnuntai helluntaista) teemaan ”Kuolemasta elämään”. Sunnuntaita on joskus kuvattu myös pieneksi pääsiäiseksi.

Tekstissä puhuu ihminen, apostoli Paavali, joka tekee tiliä elämässään ja elämästään. ”Lähtöni hetki on tullut.” Siinä puhuu kuitenkin myös uskossaan rauhallinen ja Jumalaan luottava vanha evankeliumin palvelija: ”Olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.”

Tekstiä lukiessani alkoivat soida mielessäni Oulun tuomiokirkon viime sunnuntain piispanvihkimysmessun mahtavan päivän virren, Nyt ylös sieluni (virsi 632), sanat. ”Nyt ylös sieluni, mullasta nouse tästä.” Kristitty saa luottaa, että kerran ”mullasta tästä” pääsemme ”iäiseen iloon”.

Iankaikkisesta päämäärästämme huolimatta elämme kristittyinä täällä maan päällä arjen realiteeteissa. Hyvä niin. Haasteet ovat monet niin jokaisen omassa yksityisessä elämässä kuin seurakunnassakin.

Jos kuitenkin katsomme vain haasteisiin ja vaikeuksiin, tuijotamme silmämme kipeiksi maahan, siihen ”multaan” josta virressä lauletaan, ja unohdamme ”iankaikkisen ilon”. Meitä uhkaa näköalattomuus ja alamme helposti pyöriä oman kantapäämme ympärillä. Kuulemme yhä useammin omasta suustamme vaikkapa työntekijäkokouksessa sanat: ”Se on mahdotonta”. ”Ei onnistu”. ”Tuota on kokeiltu aiemminkin”. ”Ei kannata”.

Elämässämme on kuitenkin onneksi hetkiä, jolloin näemme pidemmälle eteenpäin ja kykenemme irrottautumaan lyhyistä näköaloista. Saatammepa päästä jopa aavistelemaan ja tähyämään toiseen todellisuuteen asti. Näissä hetkissä tuo usein niin paksu verho ajan ja ikuisuuden välillä ikään kuin kuultaa läpi.

En tiedä mikä hetki sinulle on ollut tai voisi olla sellainen, jossa ajan ja iankaikkisuuden verho kuultaa läpi. Erityisestä pyhästä hetkestä silloin aina joka tapauksessa on kyse. Ehkäpä lapsen syntymä on ollut sellainen. Hetki tunturin laella tai järven jäällä pilkillä voi olla sinulle sellainen pyhä hetki.

Itse elän monella tapaa ja monella tasolla tuollaista hetkeä juuri nyt. Kolme viikkoa sitten aika äitini kuolinvuoteen äärellä oli minulle se hetki, jolloin verho ajan ja iankaikkisuuden välillä on kuultanut

läpi. Valmistautuessani siunaamaan hänet tulevana lauantaina mielessäni soivat apostoli Paavalin sanat: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” (1. Kor.13:12)

Viekö näistä iankaikkisista näköaloista puhuminen huomiomme pois tämän ajan ja arjen haasteistamme? Näin ehkä joskus ajatellaan, koskapa suhteellisen harvoin kuulee julistusta taivaan ihanuudesta.

Mutta ei se ole niin. Ei iankaikkisen päämäärän tähyäminen vie mitään pois meidän sitoutumisestamme arkeen. Päinvastoin vasta iankaikkisuuden taustaa vasten arjen haasteet saavat syvällisemmän merkityksen ja asettuvat niille kuuluvaan perspektiiviin.

Kun jalkamme ovat tukevasti maan kamaralla, mutta sydän taivaassa, näemme Jumalan valtakunnan hentojen kukkien kasvavan keskuudessamme. Siellä missä oikeudenmukaisuus tapahtuu. Siellä missä vihamiehelle annetaan anteeksi. Siellä missä miekat taotaan auroiksi. Siellä Jumalan valtakunta välähtää näkyville keskuudessamme.

Olen vakuuttunut siitä, että ikuisuuden perspektiivin aavistelu muuttaa myös suhtautumistamme arkeen, työhömme ja jopa johtamistehtäväämme. Silloin myös puheemme vaikkapa työyhteisön keskellä voi uudistua.

Silloin ”se on mahdotonta” -lauseen sijasta saatammekin kuulla itsemme sanovan: ”ehkä se sittenkin on mahdollista – Jumalan avulla”. Silloin ”ei tule onnistumaan” -ajatuksen sijasta alammekin nähdä ympärillämme mahdollisuuksia. Silloin emme reagoikaan innokkaan nuoren työntekijän ehdotukseen, että ”tuota on kokeiltu aiemminkin”, vaan rohkaisemme häntä kokeilemaan ja yrittämään.

Kun tämä asenne valtaa meidät esimiehinä ja seurakuntien johtavina viranhaltijoina, voidaan silloin puhua ”toivontäyteisestä johtamisesta”. Juuri sellaista johtamista kirkkomme ja seurakuntamme nyt tarvitsevat. Antakoon apostoli Paavalin asenne tähän meille näköalaa ja rohkeutta.