Seurakunta – toivon yhteisö

Olen kuullut sanottavan, että ihminen voi elää jopa viikkoja ilman ruokaa. Ihminen voi elää ehkä jopa päiviä ilman juomaa. Ihminen voi elää ilman happea vaikkapa veden alla jopa minuutteja. Mutta ilman toivoa ihminen ei voi elää hetkeäkään.

Vahvasti sanottu, myönnän sen. Vahvalla sanonnalla halutaan kuitenkin tehdä ymmärrettäväksi, kuinka tärkeä asia toivo on ihmiselle. Ilman toivoa on kerta kaikkiaan mahdotonta elää.

Mutta, mitä se toivo oikeastaan on? Onko sen merkitys sama kuin optimisi tai peräti myönteinen ajattelu?  Kieltämättä ”toivo” on sukua optimismille ja myönteiselle ajattelulle, mutta ei sen merkitys tyhjenny niihin. Toivo ei sentään ole vain jotakin ”amerikkalaista keep smiling” filosofiaa. Toivo on jotakin syvempää. Toivo on jotakin vakaampaa ja meidän tunteistamme riippumattomampaa kuin vain yleinen optimismi. Näin erityisesti silloin, kun puhutaan kristillisestä toivosta.

Toivon symboli on ankkuri, toivon ankkuri. Se kertookin jotakin olennaista kristillisestä toivosta. Toivo on ankkuroitunut Jumalan lupausten peruskallioon. Toivon ankkuri on lujasti kiinni Jumalan sanassa. Toivo on jotakin, joka on edessäpäin. Se ei ole vielä toteutunut. Tästä apostoli Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä: ”Toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee. Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.” (Room. 8:24,25)

Kun puheenvuoroni otsikossa puhutaan seurakunnasta toivon yhteisönä, niin silloin ymmärrämme seurakunnan yhteisönä, joka elää tästä kristillisestä toivosta. Se ei vain puhu toivosta, vaan elää toivoa itse koko ajan todeksi. Sillä on kyllä jalat tiukasti kiinni maan pinnalla, mutta sen sydän on – niin sanoakseni – taivaassa.

Seurakunnalla toivon yhteisönä on paljon tehtävää tässä maailmassa, jossa on niin paljon toivottomuutta. Jonkun ihmisen toivon lanka on saattanut katketa suurten ja ylivoimaisten elämän vastoinkäymisten vuoksi. Jos on joutunut kokemaan vaikkapa pitkiä työttömyysjaksoja, voivat toivon näköalat olla koetuksella. Tai jos sairaus on muuttanut oman arjen selviytymistaisteluksi, on toivo vielä enemmän koetteilla. Mielenterveyden ongelmat uhkaavat viedä monelta toivon, varsinkin jos niihin ei tunnu saavat apua.

Usko tulee näkyväksi teoissa ja usko ilman tekoja on kuollut. Seurakunnan diakoniatyö on konkreettinen esimerkki toivon levittämistä ympäristöön. Toivon yhteisönä seurakunta ei voi vain puhua toivosta, vaan tulee konkreettisesti sellaisen ihmisen rinnalle, jonka elämää ympäröi toivottomuuden noidankehä. Toivon yhteisö lähtee liikkeelle kohti tarvitsevaa lähimmäistä.

Yhtä hyvin lähetystyö on toivon yhteisön ilmentymä. Sanoma Kristuksesta kuuluu kaikille ja sitä on vietävä maan ääriin asti. Olen päässyt omin silmin todistamaan monia toivon ihmeitä. Esimerkiksi Namibiassa käydessäni olen nähnyt kuinka lähetystyön hedelmänä syntyneet sairaalat ja koulut ovat näkyviä osoituksia toivosta. Mutta uuttakin tarvetta toivon teoille on Namibiassakin. Pääkaupungin Windhoekin Katuturan silmin kantamattomiin ulottuva slummi huutaa toivon kosketusta. Sellaisena loistaa peltihökkeleiden keskellä valaistu risti, jossa kuullaan toivon sanomaa ja jossa sitä välitetään konkreettisin rakkauden teoin.

Viime aikoina ilmastonmuutos on noussut uhaksi erityisesti monen nuoren ihmisen tulevaisuuden toivolle. Kyseessä onkin koko ihmiskuntaa koskettava isoa haaste. En kuitenkaan näe hyväksi sitä, että ilmastoahdistusta suorastaan lietsotaan, niin että nuoret ihmiset alkavat miettiä voiko tähän maailmaan synnyttää lapsia. Seurakunnan ja kirkon rooli tässä on muistuttaa, että aina on toivoa. Voimme tehdä ja vaikuttaa paljon viljelemällä ja varjelemalla, istuttamalla metsiä ja hoitamalla niitä vastuullisesti, kuten jo tapahtuu. Ei ole mitään syytä lietsoa toivottomuutta.

Seurakunta toivon yhteisönä merkitsee myös sitä, että sen yksittäiset jäsenet jatkavat toivon levittämistä lähipiirissään. Tarkoitan vaikkapa sitä, että pidetään huolta naapurista ja kysytään mitä sinulle kuuluu. Minua puhutteli aina voimakkaasti se naapuriapu, jota silloin jo iäkäs äitini sai lähimmältä naapurilta kotipuolessa Tornionjokilaaksossa. Jos aamulla valot eivät syttyneet normaaliin aikaan tai jos äitiäni ei näkynyt postilaatikolla, otti naapuri puhelimen käteensä ja soitti kysyäkseen, onko kaikki hyvin. Kyse ei todellakaan ollut naapurin ”kyttäämisestä”, vaan arkipäivän välittämisestä, josta myös minä olin iäkkään äitini puolesta kiitollinen.

Seurakunta toivon yhteisönä ei ole kuitenkaan vain diakoniaa ja lähetystötä ja konkreettista auttamista. Seurakunnasta ei voi puhua toivon yhteisönä, ellei avata näkymää iankaikkisuuteen, siihen toivoon, joka on ajan rajan tuolle puolen. Ehkä paras ja konkreettisin symboli tästä on kirkon puolikaarenmuotoinen alttarikaide. Sellainenhan on myös Kuusamon kirkossa.

Tuota puolikaaren muotoa on teologisesti selitetty siten, että kaaren tällä näkyvällä puolella ehtoolliselle polvistuu täällä ajassa elävä ja taisteleva seurakunta. Kaaren toisella, näkymättömiin jäävällä puoliskolla polvistuu jo perille päässyt iloitseva seurakunta. Seurakunta koostuu siis jo perille päässeistä ja vielä matkalla olevista jäsenistä. Yhteisö on kuitenkin yksi. Siinä on kristillisen kirkon itseymmärryksen radikaali luonne. Se ei ole mikä tahansa yhdistys tai saman mielisten kerho. Seurakunta on Jumalan kutsuma ja kokoama yhteisö.

Seurakunta toivon yhteisönä ei ole täydellinen. Päinvastoin se on puutteita täynnä. Mutta juuri sellaisena se on arvokas ja ansaitsee meidänkin arvostuksemme ja rakkautemme. Jos haluamme löytää täydellisen yhteisön, saamme etsiä sitä maailman tappiin asti, emmekä sittenkään löydä. Seurakunta, joka koostuu samalla kertaa syntisistä ja pyhistä ihmisistä on sittenkin parempi kuin keinotekoinen kiiltokuvayhteisö. Epätäydellisten ihmisten yhteisö on paras yhteisö.

On hienoa kuulua seurakuntaan, toivon yhteisöön. Sellainen on tämä Kuusamon seurakuntakin. Haastankin sinut miettimään omaa paikkaasi tässä kuusamolaisessa toivon yhteisössä. Kysy itseltäsi, missä kohtaa sinä voit palvella lähimmäistäsi. Kysy, minkä pienen, mutta jollekin lähimmäiselle merkittävän teon sinä voit tänään tehdä.

Yhdysvaltain 1960-luvun presidentiltä John. F. Kennedyltä on jäänyt elämään kuuluisa lause: ”Älä kysy, mitä maa voi tehdä sinun hyväksesi. Kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi.” Tätä Kennedyn ajatusta soveltaen päätänkin puheeni heittämällä teille kuusamolaisille haasteen: ” Älä kysy, mitä tämä yhteisö voi tehdä sinun hyväksesi. Kysy, mitä sinä voit tehdä tämän yhteisön hyväksi, jotta Kuusamon seurakunta – ja koko Kuusamo – olisi yhä kirkkaammin toivon yhteisö.