Herra, sinuun minä turvaan

Hyvät sanankuulijat, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa siellä radioiden ja netin äärellä. Jo toisena vuonna peräkkäin järjestetään tämä pohjoismaiden suurin vuosittainen hengellinen tapahtuma virtuaalisten kanavien kautta. On valitettavaa, ettei tänäkään vuonna voitu kokoontua tänne Reisjärvelle perinteisiin peltoseuroihin. Realisteina tämä seurakansa kuitenkin ymmärtää – näin uskon – että tämä on tarpeen meidän kaikkien terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Juhlaorganisaatiolle tämä on kuitenkin ollut haasteellinen asia. Haluankin kiittää järjestelyvastuun kantaneita Reisjärven, Haapajärven, Haapaveden, Kärsämäen, Nivalan, Pihtiputaan, Pyhäjärven ja Pyhännän Rauhanyhdistyksiä kestävyydestä ja joustavuudesta.

Pettymyksestä huolimatta saamme kuitenkin olla kiitollisia siitä, että meillä on nämä kanavat, ja sanan julistus kantautuu radion ja netin välitykselle jopa toiselle puolelle maailmaa. Lähetänkin lämpimän tervehdykseni sinne koteihin ja kesämökeille, missä ikinä kuuntelettekin näitä avajaisseuroja. Olen jopa kuullut, että jossakin päin on kutsuttu muutamia ystäväperheitä pihalle ja rakennettu aivan omat pihasuviseurat. Mikäpä sen mukavampaa.

Näiden Suviseurojen tunnuslauseena on Vanhan testamentin psalmin sana ”Herra, sinuun minä turvaan”. Psalmi 31, jonka alusta juhlien tunnus on, luetaan yleensä niin sanottujen yksilön valituspsalmien joukkoon. Valituspsalmeissa rukoilija purkaa Jumalalle sydäntään itsensä ja kansansa puolesta.  Rukoilija vetoaa Jumalaan ylimpänä tuomarina ja hakee oikeutta hädän hetkellä tai apua vihollisten saartaessa.

Näissä yksilön valituspsalmeissa on yleensä aivan tietty asioiden esittämisjärjestys. Ensin rukoilija puhuttelee Jumalaa ja turvautuu häneen. Sitten hän esittää huolensa eli valituksensa. Sitä seuraa avunpyyntö ja lopuksi valituspsalmi huipentuu kiitokseksi Jumalan avusta, jota ei vielä ole tullut, mutta jonka rukoilija varmasti uskoo tulevan.

”Herra, sinuun minä turvaan”, puhuttelee siis rukoilija psalmimme alussa Jumalaa. Ja hän jatkaa: ”Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut! Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps. 31:2-3)

Tästä psalmin sanasta ovat etsineet turvaa juutalaisen kansan lisäksi kristityt vuosisatojen aikana. Luottamus Jumalan huolenpitoon muuttuvan ja kuohuvan maailman keskellä on kristitylle perusta, jonka varaan voi rakentaa elämänsä.

Ihmisen elämässä on erilaisia vaiheita. On sellaisia, jolloin tunnemme vahvasti Jumalan läsnäolon ja koemme olevasti turvallisesti hänen kämmenellään. Sitten on niitä vaiheita, jolloin kysymme psalminkirjoittajien tapaan, missä olet Jumala.

Ihmisen elämä on haurasta ja usein pienestä kiinni. Emme kykene ennustamaan, mitä huomenna tai ensi vuonna tapahtuu. Kaikki voi mennä erinomaisesti ja aurinko voi paistaa elämäämme. Tai sitten tavallinen ihminen voi tulla rattijuopon yliajamaksi keskellä kirkasta päivää. Tai elinvoimaisen huippujalkapalloilijan sydän voi pysähtyä kymmenien miljoonien ottelua TV:stä seuraavien silmien edessä, kuten olemme nähneet parhaillaan käynnissä olevissa jalkapallon EM-kisoissa.

Kun ihmisen elämää leimaa tällainen hauraus, on suuri asia, että voi kristittynä ajatella näiden juhlien tunnuksen sanoin ”Herra, sinuun minä turvaan”. Samaa perusluottamusta huokuu virsi 397, jonka olin toivonut veisattavaksi puheeni yhteydessä. ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa. Kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla.”

Kristityn turva ankkuroitu virren mukaan aivan erityisesti Jeesuksen sovitustyöhön ristillä. Niinpä kristitty ei turvaa Herraan ainoastaan tätä elämää ajatellen, vaan Kristuksen sovitustyö antaa turvan myös tämän elämän jälkeen. Kuten virren 3. säkeistö luottavaisesti sanoo: ”Käsistä ei väkevistä mikään heitä irti riistä. Omakseen hän heidät osti, kuolemasta eloon nosti.”

Mutta virren runoilijakin tietää, ettei kristityn elämä ole aina ruusuilla tanssahtelua. Elämä voi lyödä rajustikin vasten kasvoja. Silloinkin, ja eritoten silloin auttaa se tietoisuus, josta virren viimeinen säkeistö puhuu: ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan. Herra ohjaa parhaaksemme, kaikki vaiheet päiviemme.”

*

”Herra, sinuun minä turvaan” sanojen valitseminen näiden juhlien tunnukseksi kertoo minulle siitä, että henkilökohtaisen Jumala-suhde, sielun pelastus ja taivastoivossa vaeltaminen ovat tämän herätysliikkeen kristityille elämää kannattelevia asioita.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä ei ole kuitenkaan eristäydytty tästä maailmasta, vaan vastuun kantaminen arkisista ja ajallisista asioista on ollut olennainen osa liikkeen eetosta. Jeremian kirjan sana: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt” (Jer. 29:7) on ollut arvostettu tämän herätysliikkeen piirissä. Niinpä liikkeen piirissä olevat ihmiset ovatkin kantaneet vastuuta yrityksistä ja osallistuneet valtakunnan tason ja paikalliseen vastuun kantamiseen. Vaikka iankaikkinen päämäärämme on meille kristityille elämää kannatteleva perusta, on meidät kutsuttu kantamaan vastuuta arjen asioista, oli sitten kysymys koronan torjunnasta tai soteuudistuksesta.

Vastuunkantoa yhteisistä asioista on myös aktiivinen osallistuminen arvokeskusteluun yhteiskunnassa. Tässä suhteessa koin hyvänä, että SRK julkaisi taannoin kannanoton uskonnonvapaudesta. Sen pontimena oli huoli tämän yhden länsimaisen yhteiskunnan perusoikeuden kapeutumisesta ja painottumisesta ns. negatiiviseen uskonnonvapauteen eli vapauteen uskonnosta. Kuten kannanotossa tuotiin hyvin julki, on uskonnonvapaus ensisijaisesti vapautta uskoa, eikä se ole ainoastaan yksilön, vaan myös yhteisön oikeus.

Tällainen keskusteluun osallistuminen on myös osaltaan sitä ”oman kaupungin parhaaksi toimimista”, johon Jeremian kirjan ohje viittaa. Se on avoimuutta ajassa liikkuville kysymyksille ja sen pohtimista, mihin kutsumuksemme kristittyinä meitä kulloinkin johtaa.

Tässä avoimuudessa on kuitenkin myös toinen puolensa. Myös herätysliikkeen ulkopuolelta osoitetaan kiinnostusta sen asioita ja toimintakulttuuria kohtaan. Näin tekee julkisuus yleisesti ja media aivan erityisesti. Olenkin kuluneen vuoden aikana seurannut suurella mielenkiinnolla mediassa käytyä keskustelua vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeiden roolista kirkossa ja yhteiskunnassa. Liike on jälleen muutaman kenties hieman hiljaisemman vuoden jälkeen saanut aika runsaasti mediahuomiota.

Erityisesti sanomalehti Kaleva on ottanut käsiteltäväkseen tähän herätysliikkeeseen kuuluvia aiheita. Joulukuussa 2020 julkaistussa useamman aukeaman juttukokonaisuudessa oli kiinnostava näkökulma. Lehti halusi purkaa puolin ja toisin vallitsevia ennakkoluuloja. Lehdessä oli esimerkiksi tutkijan näkökulman lisäksi myös liikkeessä aktiivisesti vaikuttavien tavallisten ihmisten ääni kuuluvilla.

Herätysliikkeen itsensä kannalta avoimuus ja mediajulkisuus merkitsee myös sitä, että vaikeitakin asioita historiasta ja nykyisyydestä nousee pintaan. Niinpä kuluneenkin vuoden aikana on käsitelty ns. hoitokokousten kipeääkin historiaa, joka liikkeen nuoremmalle sukupolvelle voi tuntua jo kaukaiselta menneisyydeltä. Keskusteluun ovat nousseet myös tulkinnat pelastuksesta ja Jumalan valtakunnan rajoista, jotka herättävät keskustelua eritoten täällä pohjoisessa.

Ymmärrän hyvin, että voimakas mediahuomio voi tuntua liikkeeseen kuuluvien ihmisten kannalta kiusalliselta. Epäoikeudenmukaistakin se on silloin, kun liikkeen piirissä elävät ihmiset niputetaan kaikki yhteen ja unohdetaan, että vanhoillislestadiolaisetkin kristityt ovat kaikki yksilöitä omine ajatuksineen ja elämänkysymyksineen. Median uutisoinnissa ja populaarikulttuurin tavassa käsitellä liikettä olisi hyvä tulla esiin se arkinen kristityn elämä, työnteko ja perhe-elämä, josta ovat kaukana julkisuuden toistuvasti esiin nostamat kliseet.

Ajattelen kuitenkin, että avoin vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa on hyvä tapa elää kristittynä ja herätysliikkeenä tässä ajassa. Liikkeen historiassa on vaiheita, esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin ulkopuolinen huomio on johtanut eristäytymiseen ja koteloitumiseen. Tämä ei ole ollut pitkään aikaan vallitsevana toimintalinjana. Tästä olen iloinen. Avoimuus ja kipeidenkin historian asioiden läpikäyminen tekee liikkeestä vahvemman. Se vaati rohkeutta ja johtajuutta, mutta tuottaa parhaimman lopputuloksen.

*

Palaan vielä lopuksi noin vuoden takaisiin muistoihin täältä Reisjärven kristilliseltä kansanopistolta. Olin suorittamassa Reisjärven seurakunnan piispantarkastusta, ja sen osana oli vierailu opistolla. Kun saavuin seurueeni kanssa pihaan, oli vastassa noin satapäinen opiskelijoiden kuoro, joka otti meidät vastaan laululla ja lämpimin tervetulosanoin. Koin olevani todella tervetullut. Keskustelimme, vaihdoimme ajatuksia ja iloitsimme yhdessä. Sain lähteä vierailun jälkeen jatkamaan piispantarkastusta sydän täynnä kokemuksia ja vatsa täynnä opiston herkkuja.

Keskustellessani oppilaskunnan edustajien kanssa sain kuulla opiston arjesta, ja siitä, kuinka paljon opistovuosi merkitsee nuorelle ihmiselle, jonka elämä ja arvot ovat vasta muovautumisvaiheessa. Opistovuoden aikana syntyy – näin minulle kerrottiin – elämän mittaisia ystävyyssuhteita. Ajattelen, että ylläpitämällä Jämsän, Ranuan ja Reisjärven kansanopistoja tämän herätysliikkeen ihmiset kantavat myös sitä yhteiskuntavastuuta, johon viittasin edellä. Näissä opistoissa varttuu nuoria, jotka toivottavasti ovat myös tulevaisuudessa kykeneviä kantamaan vastuuta oman kaupungin ja kylän ja koko maankin asioista.

Vahvistukoon rukous ”Herra, sinuun minä turvaan” meidän mielissämme näiden virtuaalisten Suviseurojen myötä. Kaikukoon puheissa sanoma, joka vapauttaa taakkojen alla olevia sieluja ja mieliä siihen vapauteen, johon Kristus on meidät vapauttanut.

Haluan toivottaa kaikille siunattua ja turvallista kesää.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja olkoon sinulle armollinen. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.