Tosi tieto ja viisaus

Lähden nousemaan tunturiin vievää polkua. Tavoitteeni on Pallastunturin huippu, Taivaskero. Kuljettuani vajaan tunnin, tunnen väsymyksen hiipivän lihaksiini. Maasto muuttuu vaativammaksi. Mietin, pitäisikö kääntyä takaisin, kun vielä voi. Päätän kuitenkin jatkaa.

Voimat ehtyneinä saavun paljaalle, rakkamaiselle tunturilaelle. Näky palkitsee väsyneen vaeltajan. Tunturien pehmeät muodot pohjoisen suunnalla ovat uskomattoman kauniita.

Muinaisten esi-isiemme ja äitiemme tälle paikalle antama nimi Taivaskero, Himmelriiki, kertoo minulle, että tällä tunturinlaella on ennenkin ajateltu isoja asioita. Huomaan itsekin, että katsellessani kauas horisonttiin ja ylös taivaalle, ei ajatus rajaudu vain arkisiin asioihin: Mitä tänään söisin, pitäisi muistaa varata auton huolto tai miten selviän seuraavan viikon töistä?

Ei, vaan ajatus lentää kauas, isoihin asioihin, syvällisiin asioihin. Mieleeni nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mikä on ihminen? Mikä on tämä elämä, jonka olen saanut elettäväksi, ja mikä on sen tarkoitus?

Eikä ajatuksen rientoni pysähdy vain noihin ekstentiaalisiin kysymyksiin, vaan askaroi myös miettien ihmisen pienuutta jylhän luonnon keskellä. Kaikkea mitä ihminen on tästä maailmasta tietää ja ymmärtää, ja mikä taas jää inhimillisen tiedon ja ymmärryskyvyn ulkopuolelle?

Kieltämättä isoja kysymyksiä, joita ei kaupan kassajonossa tule miettineeksi, mutta jotka Taivaskeron päällä tuntuvat aivan luontevilta

*

Taivaskeron laella syntyjä syviä pohtiessani liityn pitkään ihmissuvun ajattelutraditioon. Ihminen on pohtinut noita isoja kysymyksiä varmasti niin kauan kuin on ajattelevana olentona ollut olemassa.

Tästä ihmisen ikivanhasta pohdinnasta on hyvänä esimerkkinä tässä promootiojumalanpalveluksessa kuulemistamme Raamatun teksteistä ensimmäinen, joka on Vanhan testamentin Sananlaskujen kirjasta.

Nykytiedon mukaan Sananlaskujen kirjan sananlaskut ovat muotoutuneet Israelin kuningasajalla eli noin 1000 – 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Siten Vanhan testamentin sananlaskut ovat ihmiskunnan vanhimpien kirjallisessa muodossa säilyneiden dokumenttien joukossa.

Sananlaskut kuuluvat erityisen viisauskirjallisuuden lajityyppiin. Viisaita ajatuksia ne toden totta sisältävätkin. Sukupolvien aikana kiteyteneitä ajatuksia, jotka on sitten puettu kirjalliseen muotoon.

Hämmästyttävää on se, että Vanhan testamentin Sananlaskujen ihmiset pohtivat aivan samoja kysymyksiä kuin minä 3000 vuotta myöhemmin Taivaskeron laella. He pohtivat esimerkiksi sitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. He pohtivat, mitä on tieto ja viisaus.

”Onnellinen se, joka on tavoittanut tiedon”, sanotaan kuulemassamme Sananlaskujen kirjan tekstissä.  Ja teksti jatkaa: ”Viisauden löytäminen on onni, se tekee ihmisen onnelliseksi.”

Ajattelen, että te tiedeyhteisön jäsenet – tai me, koska lasken itsenikin siihen joukkoon – olemme niitä Sananlaskun mainitsemia onnellisia, koska tehtävämme ja kutsumuksemme on tuottaa uutta tietoa. Testata aiemmin tiedettyä ja tarvittaessa hylätä vanha tieto, kun ymmärrys jostakin todellisuutemme ilmiöstä lisääntyy.

Kristilliseen ajatteluun tämä sopii hyvin, sillä on arvokasta pyrkiä lisäämään tietoa Luojan luoman maailmamme koostumuksesta, elämän olemuksesta, ihmisyyden ehdoista tai sosiaalisista suhteista. Onnellinen on myös se yhteiskunta, jonka päätöksentekoa ohjaa tieteellinen, tutkittu tieto sen sijaan, että valtaa saisivat ennakkoluulot tai kaikenkarvaiset salaliittoteoriat.

Tämän onnellisten ihmisten joukon, tietoa ja viisautta etsivä yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi te promovoidut tohtorit olette saaneet liittyä tuotettuanne väitöskirjoissanne juuri tätä uutta tieteellistä tietoa.

Muistan itsekin, kuinka merkittävältä tuntui, kun lähes täsmälleen 25 vuotta sitten puolustin Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa omaa väitöstäni, joka käsitteli kirkon roolia modernissa ja postmodernissa länsimaisessa kulttuurissa.

*

Sananlaskujen kirjan mukaan siis tiedon ja viisauden tavoitteleminen on tie onneen. Tiedon ja viisauden onnellisuutta lisäävän ajattelulinjan ohella Raamatussa kulkee toinenkin linja, joka on selvimmin ilmaistu Saarnaajan kirjan ajatuksessa: ”Siellä missä on paljon viisautta, siellä on myös paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” (Saarn. 1: 18)

Tiedon tavoittelu ei siis tuo mukanaan vain onnea, vaan myös huolta, jopa tuskaa, ja joka tapauksessa vastuun tiedon käytöstä. Nämä kaksi ajattelulinjaa, yhtäältä tiedon tuoma onni ja toisaalta tietoon liittyvä huoli, eivät ole välttämättä ristiriidassa. Jälkimmäinen korostaa tieteelliseen työhön liittyvä suurta eettistä vastuuta.

Miten tiedeyhteisö on eettistä vastuutaan kantanut? Varmasti monessa suhteessa hyvin. Näin Lapin yliopiston promootion yhteydessä tuntuu kuitenkin aiheelliselta viitata suomalaisen tieteenhistorian vähemmän kunniakkaaseen vaiheeseen, kun viimeksi 1930-luvulla Helsingin yliopiston anatomian laitoksen toimesta kaivettiin Saamenmaalla haudoistaan vainajien jäänteitä rotuopillisia tutkimuksia varten.

Tämä asia on vaivannut monia saamelaisia perheitä ja sukuja vuosikymmenien ajan. Tarina sai monien saamelaisten todistuksen mukaa hyvän päätöksen, kun elokuussa 2022 Inarissa ja Utsjoella siunattiin Helsingin yliopiston palauttamat yli 150 vainajan jäänteet siunattuun maahan. Tulevassa elokuussa samaan Helsingin yliopiston kokoelmaan kuuluneiden saamelaisten, lantalaisten ja kveeni vainajien palauttaminen alkuperäisille leposijoilleen jatkuu Akamellassa, Ruotsin puolella rajaa Muonion kohdalla.

Voidaan tietysti sanoa, että se oli silloin, ja nyt on nyt. Erityisesti nopeasti etenevillä tieteenaloilla eettiset haasteet saattavat olla vielä äskeistäkin esimerkkiä suuremman. Kunakin aikana on vaikea nähdä juuri sen ajan sokeita pisteitä.

*

Tähän ihmisyyden ja miksei myös tiedeyhteisön dilemmaan siitä tuottaako lisääntyvä tieto onnellisuutta vai lisääkö se tuskaa, saattaa löytyä siihen vastaus Raamatusta, tällä kertaa Uudesta testamentista. Täällä kuulemamme 1. Korinttilaiskirje tuo kysymykseen yllättävän näkökulman.

Teksti, meille monille tuttu rakkauden ylistys, nimittäin asettaa aika yllättävällä tavalla tiedon kriteeriksi rakkauden. Vaikka ihmisellä olisi kaikki tieto ja vaikka hän voisi siirtää tietonsa avulla vuoria, mutta häneltä puuttuisi rakkaus; vaikka ihmisellä olisi kaikki tietoa maailmasta, mutta häneltä puuttuisi rakkaus, olisin hän vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Kieltämättä aika voimakkaasti sanottu, mutta siihen sisältyy viiltävä totuus, jonka tieteen tekijöiden on hyvä säilyttää muistissa. Rakkaus on mittatikku tiedon soveltamiselle käytäntöön. Jotta tiedosta voi tulla viisautta ja ymmärrystä, tarvitaan rakkautta. Meidän on siis tavoiteltava tiedon sovellutuksissa hyvän palvelemista. Tieteen ja tiedeyhteisön tulee olla elämän, ihmisyyden ja ihmisoikeuksien palveluksessa.

*

Näissä mietteissä palaan lopuksi vielä Pallastunturille Taivaskeron laelle. Sinne olen vaeltanut miettimän syntyjä syviä, omaa elämääni ja suhdettani luontoon. Luonnon suuruus ja mahtavuus tempaavat minut mukaansa. Mietin ihmisen osaa maailmankaikkeudessa. Mietin pientä ihmistä ja suurta Jumalaa.

Kokemus tunturin laella on vahva. En pysty sitä sanoiksi tarkasti kuvaamaan. Mutta vaeltaessani alas tunturilta, mieleeni nousee kuvia elämänvaellukseltani. Ylämäkiä ja alamäkiä. Tasaista polkua ja vaikeakulkuista maastoa.

Ihminen haluaa mielellään suunnitella elämänsä taivalta. Mitä pidempään saa elämänvaelluksella olla, sitä selvemmin tajuaa, että kaikki ei todellakaan ole omassa hallinnassa. Silti tiedän, etten ole yksin. Vierelläni on Hän, joka on luvannut olla mukana elämän vaelluksella jokaisena päivänä.

Mieleeni nousee itselleni yksi rakkaimmista Raamatun psalmeista, psalmi 8 ja sen sanat: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.