Tuhat vuotta kuin yksi päivä

Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa. Olen tässä viikonvaihteessa ollut suorittamassa piispantarkastusta täällä Reisjärven seurakunnassa.

Piispantarkastus on kristillisen kirkon alkuaikoihin juurensa ulottava tapa, jossa hiippakunnan piispa vierailee seurakunnassa sitä tarkastaen, rohkaisten ja tukien. Piispantarkastuksen työmenetelmät toki ovat uudistuneet vuosien varrella. Olen niitä itsekin halunnut uudistaa. Nykyään mukana on vahvasti työyhteisön ja johtamisen kehittämisen ja tulevaisuustyöskentelyn näkökulma.

Painotus on yhä enemmän taakse jääneiden asioiden analysoimisen sijasta sen pohtimisessa, mitä seurakunnalle kuuluu nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa. Siis sen yhdessä pohtimista, miten tässä tapauksessa Reisjärven seurakunnan kannattaa seuraavan vuosikymmenen aikana kehittää toimintaansa, jotta Kristuksen kirkolleen antama tehtävä tulisi mahdollisimman hyvin hoidetuksi.

Piispantarkastuksen perjantai oli vierailuja seurakunnan yhteistyökumppaneiden luona ja tutustumista Reisjärveen. Päivään sisältyivät myös työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tapaamiset. Tänään sunnuntaina vietämme seurakunnan yhteistä juhlapäivää messussa Jumalan sanan kuulemisen ja Herran Pyhän ehtoollisen vieton ympärillä täällä Reisjärven upeassa kirkossa.

Tervehdin teitä tämän kirkkovuoden toiseksi viimeisen sunnuntain, Valvomisen sunnuntain, psalmitekstistä olevalla katkelmalla:

”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki” Ps. 90:4

Psalmin sana piirtää eteemme kuvan iankaikkisen Jumalan ja ajallisen ihmisen välisestä erosta. Se mikä ihmiselle tai ihmiskunnalle on kuin tuhat vuotta, on Jumalalle kuin yksi päivä. Se mikä on kuin ikuisuus ihmiselle, on kuin silmänräpäys Jumalalle.

Tällainen näköala panee ihmisen pienelle paikalle. Se korostaa tämän sunnuntain aiheen mukaisesti tarvetta valvoa omaa elämää ja hengellistä tilaa.

Valvomisen sunnuntain sanoma korostaakin hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on suuri. Ihminen kotiutuu helposti tähän maailmaan ja unohtaa, ettei hän elä täällä pysyvästi. Kristityn tulisi olla joka hetki valmis lähtemään tästä elämästä.

Valvominen ei kuitenkaan ole voimia kuluttavaa jännitystä vaan turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen. Hengellinen valvominen ei ole kuluttavaa yritystä pitää silmiä auki ja taistella raskaina painavia luomia vastaan, noin kuvainnollisesti puhuen. Hengellinen valvominen on pikemminkin lepoa Kristuksessa ja turvautumista joka hetki häneen.

Hengellinen valvominen on sitä, että me elämme koko elämämme parannuksen hengessä. Ei riitä, että kerran on kokenut armon vilauksen tai saanut osakseen synninpäästön. Tästä puhuu uskonpuhdistaja Martti Lutherin 95 teesistä ensimmäinen: ”Kun Kristus sanoi, ´tehkää parannus´, hän tahtoi, että uskovien koko elämä on parannusta.”

Koko elämä parannusta. Se ei tarkoita oman elämän parantelua ja niin sanotusti oman pinnan kiillottamista, vaan jokapäiväistä turvautumista Jeesuksen Kristuksen nimen ja sovintoveren suojaan. Tästä nousee myös valvominen, johon meitä nyt kehotetaan.

Valvominen, josta tämän sunnuntain aihe puhuu, liittyy jokaisen yksittäisen kristityn valvomiseen. Näin seurakunnan yhteisessä messussa ja piispantarkastuksen päätöspäivänä on kuitenkin paikallaan kysyä, voiko myös yhteisö, koko seurakunta valvoa?

Kyllä voi. Kirkkokin voi valvoa. Siitä on kauniina esimerkkinä virsi 565, jonka toisessa säkeistössä sanotaan:

Siis murra kahleet
ja väärä valta!
Suo kukkaan puhjeta oikeuden!
Suo, että kirkko
myös yössä valvoo
sovinnon liekkinä kaikkien.

Virren sanoma on se, että kristittyjen yhteisönä, kirkkona ja seurakuntana me valvomme silloin, kun oikeudenmukaisuus voittaa ja kun sovintoa rakennetaan ihmisten ja kansojen kesken. Kutsu valvomiseen siis täällä Reisjärven paikallisseurakunnassakin on kutsu rakentaa yhteyttä ja etsiä yhteisiä päämääriä Kristuksen kirkon paikallisseurakuntana tällä paikkakunnalla.

Mutta virren mukaan ei ainoastaan yksittäistä kristittyä ja kirkkoa ole kutsuttu valvomaan, vaan vieläkin upeampi asia on se, että Kristus itse valvoo meissä. Kun me usein väsymme valvomaan, Pyhä Henki itse rukoilee sisimmässämme kuin sanattomin huokauksin. Kun hengellisen elämämme ”luomia” painaa ja hengellinen uneliaisuus tahtoo vallata alaa, Kristus itse valvoo meissä ja meidän sydämessämme.

Olkoon siis meidänkin rukouksemme tänään tuon virren 565 kolmannen säkeistön sanat:

Ja valvo itse,
oi Kristus, meissä.
Sanasi ainoa lamppu on.
Maailman halki
sen loiste kantaa
varmuutta aamun ja auringon.