Vapahtaja tulee huolien keskelle

Mark. 11:1–10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

      – Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!

Olemme taas viettämässä ensimmäistä adventtia, ja aloittamassa uutta kirkkovuotta. Myös kalenterivuosi lähenee loppuaan ja adventin- ja joulunaika on käsillä. Keskellä talven pimeyttä adventti ja joulu tuovat meidän mieliimme lämpöä, iloa ja toivoa. Adventtisunnuntait johdattavat meitä kohti joulua ja joulun sanomaa Jeesuksesta, joka syntyy eläinten tallissa vaatimattomaan seimeen.

Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumissa palaamme jälleen kerran tuttuihin tapahtumiin Jerusalemiin ratsastamisesta. Jeesus nousee aasinvarsan selkään ja väkijoukko toivottaa hänet iloisesti ja ylistyshuudoin tervetulleeksi.

Meistä voi kuulostaa vähän erikoiselta, että Jeesus ja opetuslapset vain käyvät hakemassa aasin tuosta kertomuksen kylästä. Tuohon aikaan oli tapana, että keisari tai kuningas tai heidän sotilaansa saivat ottaa keneltä tahansa näiden omaisuutta. Heidän ei tarvinnut välittää siitä, kenelle tuo omaisuus alun perin kuului.

Sotilaat saattoivat vain ottaa ne mukaansa, lähteä niiden kanssa esimerkiksi taisteluun, eikä noita eläimiä välttämättä koskaan palautettu omistajilleen. Keisarin tai kuninkaan joukot saivat tehdä näin, koska se oli heille säädetty sodankäymiseen ja järjestyksenpitoon liittyvä oikeus.

Evankeliumin kertomus kuitenkin osoittaa, että Jeesus oli erilainen kuin nämä maalliset hallitsijat ja heidän sotilaansa. Jeesus ei ota aasia luvatta, vaan hän kehottaa oppilaitaan pyytämään aasia käyttöönsä ja sanoo, että hän lähettää sen pian takaisin.

Evankeliumi alleviivaa tätä eroa. Jeesus myös valitsee tietoisesti tavallisen työjuhdan eli maatöissä käytettävän aasin omaksi ratsukseen. Jeesus ei valitse valkoista, jalorotuista hevosta kuninkaiden ja hallitsijoiden tapaan.

Jeesuksen saapumisessa Jerusalemiin on suuren juhlan tuntua. Samoin ensimmäinen adventtisunnuntai on iloisimpia kristillisiä juhlapäiviä, johon liittyy monia mieleenpainuvia ja puhuttelevia tapoja, niin kuin tuo Hoosiannan laulaminen ja muut adventtivirret.

Samalla ensimmäisen adventin kertomus muistuttaa kuitenkin myös maineen ja suosion ohimenevyydestä tässä maailmassa. Suosio on toisinaan hyvinkin nopeasti haihtuvaa. Tämä näkyy esimerkiksi monissa sosiaalisen median sisällöissä. Jokin video saattaa yhtäkkiä nousta viraalihitiksi, jota jaetaan tuhansia kertoja? Suosio kerää ympärilleen lisää suosiota. Mutta jo hetken päästä suosio unohtuu, kiinnostuksen kohteet vaihtuvat ja ihmisten huomio kiinnittyy johonkin seuraavaan ilmiöön.

Jeesuksen vaiheet Jerusalemissa muistuttavat myös karmaisevalla tavalla tuosta suosion ja huomion hetkellisyydestä. Adventtisunnuntain tekstissä väkijoukko huutaa hoosiannaa. Piinaviikon päätteeksi ihmisjoukko Pilatuksen palatsin pihalla kuitenkin jo huutaa: ”Ristiinnaulitse!”

Markuksen evankeliumi ei kerro, oliko paikalla paljon samoja ihmisiä, jotka aiemmin olivat hurranneet Jeesukselle tämän ratsastaessa aasilla Jerusalemiin. Mutta jotenkin maailmanhistorian lehtiin tutustuessa on helppoa kuvitella, että mahdollisesti näin oli.

Israelin kansa odotti tulevaa Messiasta, josta monet profeetat kirjoittivat Vanhan testamentin kirjoituksissa. Toisin kuin ehkä nykyään usein ajatellaan, nuo profeetat eivät kuitenkaan olleet ensisijaisesti ennustajia tai tulevaisuuden näkijöitä omana aikanaan.

Profeettojen viestit olivat näkyjä tai visioita sellaisesta elämästä, jossa rauha ja oikeudenmukaisuus saavat vallita. Tuohon odotukseen Jeesuskin saumattomasti asettuu.

Samalla tavoin kuin tuo Messiaan odotus eli juutalaisessa kulttuurissa, mekin kaipaamme ja odotamme yhä uudelleen Messiaan saapumista, kun kirkkovuoden kierrossa aloitamme taas uuden adventin- ja joulunajan. Adventtien kautta valmistaudumme joulun sanoman vastaanottamiseen. Odotamme sekä seurakuntana että myös henkilökohtaisella sydämen tasolla.

Tänä adventtina joulunodotukseemme liittyy myös monenlaisia huolia, enemmän kuin ehkä pitkiin aikoihin. Tarkoitan huolta maailman tilasta ja kehityksestä. Julma Venäjän sota Ukrainassa jatkuu edelleen ja talvi haastaa ihmisten jaksamisen sodan jaloissa varmasti paikoin äärimmilleen. Jaamme huolen ympäri Eurooppaa myös lämmön ja energian riittävyydestä. Lisäksi jokaisella on toki omatkin huolensa omassa elämässään ja lähipiirissään.

Uhkakuvistakin huolimatta saamme nyt alkavan adventin aikana odottaa toivorikkaasti ja valoisalla mielellä. Joulu saapuu tänäkin vuonna. Olennaisinta on kuitenkin odottaa ja kaivata Vapahtajan tulemista omaan sydämeen. Ei riitä, että on kerran, ehkä vuosikymmeniä sitten toivottanut Vapahtajan tervetulleeksi omaan elämään. Parannusta on syytä tehdä joka päivä. Jumalalla on vain yhden päivän ikäisiä lapsia, kuten on tapana sanoa.

Ja Jumala täyttää lupauksena. Vapahtaja tulee ja hän syntyy elämäämme. Jeesus lupaa: Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. (Joh 14:27)