Varjelus

Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.” Matt. 8: 23–27

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, veljet ja sisaret Kristuksessa. ”Tässä auttoi Herra”. Nämä sanat on ikuistettu Sallan-Kemijärven tien varressa olevassa kuuluisan Mäntyvaaran taistelun muistomerkissä. Sanat liikuttavat mieltä edelleen, vaikka Mäntyvaaran taistelusta tulee kolmen viikon päästä kuluneeksi 80 vuotta.

Mihin perustuvat muistomerkkiin kaiverretut sanat ”Tässä auttoi Herra”? Mietin, laitettaisiinko sanoja muistomerkkiin enää, jos se pystytettäisiin nyt. Tuntuisivatko sanat nykyajan maallistuneen ihmisen mielessä liian hurskailta ja suurilta. Varmaa kuitenkin on, että Mäntyvaaran taistelijoille 80 vuotta sitten sanat eivät olleet mitään teoriaa vaan niihin on kiteytetty sydämen tunnot: ”Tässä auttoi Herra”.

Vihollinen oli kiertänyt erämaiden kautta tavoitteenaan Salla-Kemijärvi tien katkaiseminen ja siten pääsy Kemijärvelle. Levossa ollut pieni suomalaisten joukko havaitsivat läpimurtoyrityksen ja ryhtyi sinnikkääseen puolustuksen. Vihollisen määrältään moninkertaisen joukon aikeet torjuttiin ja alakynnessä ollut suomalaisten taistelijoiden joukko saavutti ratkaisevan voiton. Laajemmassa katsannossa tällä torjuntataistelulla oli suuri merkitys talvisodan lopputuloksen kannalta.

Tästä kokemuksesta nousevat sanat ”Tässä auttoi Herra”. Varmasti sotilaat tiedostivat oman rohkean puolustustaistelunsa merkityksen, mutta eivät rohjenneet kuitenkaan ottaa koko kunniaa voitosta itselleen. Muistomerkkiin ikuistettujen sanojen takana on ymmärrys siitä, että taistelussa olisi voinut käydä aivan toisinkin, mutta Jumala varjeli ja johti asiat suotuisalla tavalla.

Tässä Mäntyvaarna taistelun muistomerkissä on kiteytettynä jotakin, mitä tarkoitamme kristillisessä uskossa sanalla ”varjelus”. Se on sitä, että Jumala auttaa jopa toivottomalta tuntuvassa tilanteessa.

Siitä on kysymys myös kuulemassamme evankeliumin kertomuksessa. Opetuslapset ja Jeesus olivat veneessä. Nousi kova myrsky ja aallot löivät veneen yli. Vene ja sen mukana opetuslapset oli vaarassa upota – ja Jeesus vain nukkui. Eikö hän välitä meistä, ajattelivat varmasti jo nuo myrskyn pelästyttämät ja henkensä puolesta pelkäävät miehet.

Mutta kyllä Jeesus välitti. Hän ei ollut hylännyt omiaan, vaikka he niin hädissään ajattelivatkin. Jeesus nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Jumalallinen voima puuttui peliin. Siellä myrskynkin keskellä auttoi Herra. Ja Jeesuksen tunnusteko ei jäänyt ilman jälkivaikutusta. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.

Ehkä sinullakin on kokemuksia, joista jälkikäteen voit ymmärtää kuinka selviytyminen kiperästä tilanteesta oli hyvän Jumalan apua ja varjelusta. Ehdit jarruttaa ja estää törmäyksen poron tai hirven kanssa. Ehdit napata lapsen syliisi, ennen kuin hän olisi juossut tulvivaan jokeen. Tai jotakin muuta tämän kaltaista, jonka jälkeen sydän lyö kovilla kierroksilla. Tajuat varjeltuneesi onnettomuudelta ja pahalta.

Varjelus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala varjelee meidät kaikilta vastoinkäymisiltä. Lujastikin Jumalaan luottava ihminen voi kokea elämässään onnettomuuksia, joiden keskellä saattaa tuntua houkuttelevalta ajatella, että Jumala on minut hylännyt. Mutta ei Jumala ole kaukana meistä silloinkaan, kun meillä on vaikeaa ja kohtaamme jopa ylivoimaiselta tuntuvia vastoinkäymisiä.

Jumala voi näyttää suurimman mahdollisen mahtinsa antamalla meille voimaa juuri silloin, kun aallot lyövät elämämme veneen yli. Synkimmänkin myrskyn silmässä moni on kokenut, että ”tässä auttoi Herra”. Jumala lupaa, ettei Hän väisty viereltä silloin kun turvaudumme Häneen, joka ”varjelee sinun lähtösi ja tulosi”. Vaikeat asiat saamme kohdata luottaen Jumalan apuun.

Palatkaamme vielä talvisodan vaiheisiin. Tuon kansamme kohtalon kannalta ratkaisevan vaiheen alkamisesta tulee huomenna kuluneeksi 80 vuotta. Rintamaveteraanien Oulun piirin puheenjohtaja, äskettäin 96 vuotta täyttänyt Onni Toljamo kuvasi tervehdyksessään minulle vuosi sitten olleen piispanvihkimykseni yhteydessä:

”Uskon ja kirkon merkitys on meille sotiemme veteraaneille hyvin merkittävä aina. Merkittävin se oli erityisesti sodan aikana. Sodan aikana rukoiltiin rintamalla ja myös kotirintamalla uskoakseni enemmän kuin koskaan muulloin. Kenttäjumalanpalvelus ja Herran pyhä ehtoollinen olivat tärkeitä juuri ennen taisteluun valmistautumista kaiken pahan varalle, vaikkapa kuoleman.”

Suomalainen rukous, jonka kuulemme vielä myös tässä juhlassa, on koskettava kuvaus Jumalan varjeluksesta. Taneli Kuusisto sävelsi tämän Uuno Kailaan runon Yleisradion pyynnöstä syksyllä 1939. Ensimmäisen kerran se esitettiin Helsingin messukeskuksessa 25.11.1939 eli viisi päivää ennen talvisodan syttymistä. Kun talvisodan päättäneen Moskovan rauhan voimaanastumisesta oli ilmoitettu radiossa 13. maaliskuuta 1940, seurasi ohjelmassa heti tämän jälkeen Suomalainen rukous. Päättyköön siis myös tämä saarnani siihen:

Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs!
Kaitse kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä,
heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!

Tutkien sydämemme
silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo!
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo!